Mennyt maailma

Isoisä jää eläkkeelle ministeriöstä jokseenkin samaan aikaan 1950-luvun puolivälissä kuin me muutamme takaisin Helsinkiin kahden Tukholman-vuoden jälkeen. Hän rakastaa lapsia ja hänellä on nyt paljon aikaa minulle ja siskolle. Isovanhemmat asuvat suuressa, tummassa ja minusta kolkossa asunnossa Töölönkatu 34:ssä. Omassa kodissa uudessa talossa Munkkiniemessä on paljon valoisampaa. En vietä aterioiden lisäksi paljoakaan aikaa heillä kotona, sillä isoisä haluaa aina lähteä kanssani kaupungille toimittamaan asioita tai museoon tai ihan vain kävelemään.

Isoisän puvuissa on liivi ja niissä kaksi pientä mutta hyvin tarpeellista taskua. Toisessa on pieni nukke, joka tuo onnea, ja toisessa puolestaan pieni pillerirasia, josta hän ottaa joskus pillerin kielen alle. Luulen niiden olevan pastilleja ja pyydän sellaista itselleni, mutta isoisä kertoo pillereiden olevan dynamiittia ja että ne on tarkoitettu vain vanhoille miehille. Kotoa hän ottaa myös kävelykepin, jollaisia isoisät käyttävät.

Isoisällä on paljon tarinoita Helsingistä ja Viipurista, ja minä kuuntelen niitä mielelläni. Yhteisillä retkillä on aina kohde: museo, Kaivopuiston salaiset portaat, Kahvila Tuuliviiri tai vain rakennus joka minun on hyvä tuntea. Toimimme aina rauhallisesti ja jos isoisä tapaa jonkun tutun, pitää minun kätellä kohteliaasti.

Töölönkadulla on Aallon vaatturiliike, jossa isoisä teettää pukunsa. Hän ottaa minut mukaan sovituksiin ja minusta vaatturiliikkeessä on hyvin kiinnostavaa. Koettelen kankaita ja yritän ymmärtää miten puku syntyy.

Kesäisin isovanhemmat asuvat pari viikkoa täysihoidossa kartanossa Hauholla. Kun perheeni on kesänvietossa samalla seudulla, teemme vierailuita heidän luokseen. Tässä täysihoitolassa asuu vain vanhoja ihmisiä ja siellä tulee olla meluamatta ja käyttäytyä muutenkin sievästi.

Isovanhemmat ostavat ensimmäisen oman asuntonsa  vasta eläkepäivillä. Kun he muuttavat Kulosaareen uuteen matalaan kerrostaloon, emme enää lähde kaupungille seikkailemaan vaan kävelemme rantoja pitkin tai keskustelemme olohuoneessa. Hän lukee minulle Tuhannen ja yhden yön tarinoita; kirjassa on upeita kuvia joita suojaa silkkipaperi. Hänellä on myös ranskankielisiä kirjoja, joita hän lukee. Äiti on kertonut, että hän opiskelee sitkeästi ranskaa, mutta ei kuitenkaan opi sitä koskaan kunnolla niin kuin hänen kielellisesti lahjakas isosiskonsa, joka pyytää vielä melkein 90-vuotiaana ranskankielisiä dekkareita sairaalaan.

Isoisä puhuu kaikesta siitä mitä tapahtui lapsuudessa ja nuoruudessa. Rakastan kun hän kertoo mahonkisesta veneestä Viipurista, poikien kiusanteosta venäjän tunneilla Ressussa, kasakoista Suurtorilla, tsaarin kuvan polttamisesta, matkasta ihmeelliseen Pietariin ja hurjista Tornbergin veljeksistä. Ministeriövuosista hän ei kerro mitään, mutta toivon uudelleen ja uudelleen tarinaa virkamatkasta Iislantiin - niin kuin isoisä sanoo - ja merellä noússeesta valtavasta myrskystä.

Isoisä kuolee viimeisenä keskikouluvuotenani, isoäiti paljon myöhemmin. Isoisän tarinat lähtevät pitkään kiertoon, samoin tummansävyiset huonekalut ja vanhat kirjat. Minäkään en puhu lastenlapsille koskaan ministeriöstä, ehkä kuitenkin voin kertoa virkamatkasta Grönlantiin. Kun olen joskus ehdottanut kävelykepin käyttöä, vaimoni on torjunut sen jyrkästi; minun ei pidä leikkiä vanhaa ukkoa. Varani eivät ole koskaan riittäneet puvun teettämiseen vaatturilla, mutta en toisaalta käytä nykyään kokopukua kuin hautajaisissa ja käräjäoikeuden istunnoissa lautamiehenä, koska annetun ohjeen mukaan "lautamiehen pukeutumisen tulee olla tuomarin tehtävän mukainen".