Istuin pitkää iltaa ravintola Kosmoksessa, jossa vaihdoin muutaman sanan naapuripöydän tuttavan kanssa. Hän istui yhdessä vanhemman herrasmiehen kanssa, joka halusi myös keskustella kanssani. Vanhempi mies kertoi tunteneensa isäni nuorena lääketieteen ylioppilaana ja että isä oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Kuuntelin hänen tarinaansa isäni kohtaamisesta jo aika tottuneesti.
Sitten mies kertoi jotain minun kannaltani olennaisempaa. Hän sanoi olevansa lestadiolaisen papin poika pohjoisesta. Aina kun hän matkustaa kotiseudulle, hän on yhä papin poika, ei kohta kuusikymmenvuotias lääketieteen professori. Kosmoksen pöydässä opin, että tulen aina olemaan papin poika. Sillä niin kauan kuin elän, elää Helsingissä ihmisiä jotka ovat tunteneet isäni.
Vuosikymmenten aikana olen tullut tietämään mitä isästä halutaan kertoa. Minulle saatetaan kyllä puhua isän elämänmakuisista saarnoista tai tv- ja radioesiintymisistä, mutta yleensä palataan pieniin keskusteluihin. Seurakuntapappi kohtaa ihmisiä elämän taitekohdissa: kun lapsi on syntynyt, avioliitto solmitaan tai äiti kuolee. Jos pappi näissä ainutkertaisissa tilanteissa osaa sanoa jotain joka jää mieleen, se pysyy siellä läpi elämän. Mutta yhtä lailla raitiovaunu-, pankki- ja katukohtaamiset ovat tärkeitä, jos näissä ohikiitävissä hetkissä välittyy lämpö ja optimismi.
Isäni oli jännittävä sekoitus voimallista kristillisen ilosanoman julistajaa ja suoraviivaista Stadin kundia. Tämä yhdistelmä oli outo sodanjälkeisten vuosikymmenten aika kaavamaisessa ja jäykässä asenne- ja mielipideilmastossa. Arvolla ja asemalla ei ollut väliä; kaikki ihmiset olivat kiinnostavia eikä heitä kannattanut asettaa lokeroihin.
Ihmisten oli helppo kohdata kirkkoherransa Munkkiniemen puistotiellä; kaikki tunsivat hänet ja hän tunsi useimmat. Vihreässä Loden-takissa ja salkku kädessä hän kulki kotoa kirkkoherranvirastoon ja sieltä kirkolle. Ja matkalla oli aina ihmisiä, joiden kanssa oli tarpeen vaihtaa muutama sana.
Kirkko ja Kaupunki -lehdessä julkaistiin heti isän kuolinpäivän jälkeen sattumalta kuva Munkkiniemen kirkosta, jossa on meneillään lapsikirkko. Kuva isästä lasten keskellä toi minulle lohtua, erityisesti koska omaan perheeseeni oli kaksi kuukautta aikaisemmin syntynyt esikoispoika.
-----------
Tämä on viimeinen neljän kirjoituksen sarjasta, jonka olen kirjoittanut isästäni Erkki Arhinmäestä (1925-77). Ensi tiistaina tulee kuluneeksi 90 vuotta hänen syntymästään.
Samalla ilmoitan, että siirrän blogini telakalle ainakin kahdeksi kuukaudeksi, koska minua kehotettu priorisoimaan ruumiiinkulttuuria kirjallisten töiden sijaan. Arvioin tammi-helmikuun taitteessa pystynkö yhdistämään kohtuullisella tavalla ruumiilliset ja henkiset pyrinnöt.
Siksi toivotan kaikille lukijoilleni hyvää joulunaikaa ja uutta vuotta!
