Isien ja poikien puheet

Entinen työtoverini ja nykyinen fb-kaverini Ulla Mansikkamäki kirjoitti kuukausi sitten päivityksessään lapsuudestaan pappisperheessä:"Me saimme luontaisetuna tutustua laajasti Suomen pappiskuntaan ja niinpä meistä kehittyikin armottomia puhelahjojen arvioijia." Miten tutulta tämä kuulostaakan papinpojasta! Kymmenisen vuotta sitten Kansallisen pienellä näyttömöllä näkemäni Minna Canthin Papin perhe tuntui samalla lailla tutunoloiselta, vaikka siinä kuvataan sukupolvien ristiriitoja 1800-luvulla.

Kuljin jo pienenä poikana isäni mukana kirkolla, leireillä ja eri tilaisuuksissa, joissa kuulin hänen ja muiden pappien puheita. Kuulin siis varhain monenlaisia puheen tyyppejä eri tilanteissa. Isällä oli erikoinen tapa keskustella kävellessä minun - pikkupojan - kanssa tulevan puheen sisällöstä ja myös analysoida puheita kotimatkalla. Tämä puheiden analysointi jatkui niin kauan asuin kotona. Vuosien varrella tulin huomaamaan, että isä oli verraton puhuja: hän osasi puhua niin lapsille, nuorille, aikuisille kuin vanhuksillekin. Hän kykeni sekä tempaamaan mukaansa että puhumaan vaikeistakin asioista arkisilla sanoilla.

Kun oppikouluvuoteni alkoivat keskustan poikakoulussa, käynnistyi myös kokeilu uudessa vapaaehtoisessa aineessa, puhekasvatuksessa. Menin innolla mukaan opiskelemaan puhekasvatusta ja olin valmis kaikkiin projekteihin, joita opettaja ehdotti. Puhekasvatus jatkui läpi kouluvuosien ja sain näin systemaattista valmennusta puhumisen eri muotoihin. Itse koin, että puhekasvatus oli pääaineeni oppikoulussa.

Kaikki huipentui lukiossa kolmena peräkkäisenä vuonna kahden eri kumppanin kanssa saavuttamiini voittoihin Norssin väittelykilpailussa. Sillä kuittasin kansakoulun viidennet ja kuudennet sijat hiihto- ja juoksukilpailuissa, joiden takana oli kuitenkin hirmuinen yritys ja jokapäiväinen innokas harjoittelu.Väittelyvoitot kohottivat itsetuntoani pysyvästi niin paljon, että elämän kolhut eivät pystyneet heiluttamaan minua myöhemmin.

Pääsin ministeriöön töihin substanssiosaamiseni vuoksi, mutta myös siksi, että siellä tarvittiin puheenkirjoittajaa. Vakuutin haastattelussa olevani sellainen. Puheluonnosten kirjoittamisesta pidin kaikki vuodet, mikään ei ollut hauskempaa hiljaisessa virkahuoneessa kuin kirjoittaa rauhassa puhetta. En itse koskaan innostunut kolmen vartin tai puolen tunnin kalvoesitelmien pitämisestä, mikä oli virkamiespuhumisen perusmuoto. Mutta jos tarjoutui tilaisuus pitää kunnon puhe tai vaikka vartin puheenvuoro, tein ne huolella ja nautin niiden pitämisestä.

Kun vanhin poikani eteni yläasteen viimeisille luokille, huomasin että hänestä tulee puhuja, joka siitä lähtien piti koulun juhlissa aina oppilaan puheen. Katsoimme yhdessä televisiosta poliittisia väittelyitä ja analysoimme eri keskustelijoita. Kun hänestä oli tullut täysiverinen poliitikko, näin miten suurella intohimolla hän valmisteli puheitaan. Puheet eivät olleet koskaan toisen käden juttuja. Nykyään kuulen yleensä hänen puhuvan suurissa tilaisuuksissa, toreilla ja juhlasaleissa. Hänen puheissaan on voimaa, selkeyttä ja julistavuuttakin. Hyvä niin, sillä toreilla ei kannata luennoida eikä myöskään kalastella suosiota vain pikkunäppäryyksillä.

Omat puheeni on aika lailla pidetty, sillä hää- ja syntymäpäiväpuheita ei minulta enää juuri kysytä. On tietysti mahdollista, että ystävät alkavat viettää suuria 70-vuotispäiviä, jolloin syntyisi kysyntää puheille. Pelkään kuitenkin pahinta: puhepyyntöjä muistotilaisuuksiin. Jo isäni opetti, että hautajaisissa on raskainta puhua.

Vieraana siirtokunnassa

Asumme kalakauppiaan talossa pienellä kadulla Fuengirolan Los Bolichessa, suomalaisen siirtokunnan ytimessä. Kotikatu on samansuuntainen kuin kaupungin kolme tärkeintä katua: junakatu,  bussikatu ja rantakatu. Kun saavuimme tänne ystävämme kutsusta pimenevänä alkuiltana, havaitsimme että rannikon hotellikolosseissa vain harvassa ikkunassa loisti valo. On hiljaisin turistiaika - keskitalvi - jolloin lämpötila on päivisin vain +15-20 astetta.

Kun lähdemme kävelemään aamuisin rantakadulle, aurinko paistaa kirkkaana ja tuuli puhaltaa raikkaana tummanturkoosilta mereltä. Jos päivä on kirkas, näkyvät horisontissa Sierra Nevadan lumiset vuorenhuiput, jotka saavat meidät muistelemaan kaukaista pohjoista kotimaatamme. Kaksi asiaa on täällä keskeistä: käveleminen ja päätös nautittavasta ateriasta. Minulla on kahdet mainiot jalkineet ja köpöjalkani vievät yllättävän pitkille lenkeille. Vaimoni on puolestaan hyvä ruoanlaittaja.

Joinain aamuina lähdemme kävelyn sijaan retkille. Olemme nähneet Granadan ja suurenmoisen Alhambran linnan, Rondan vuoristokaupungin ja sen klassisen kauniin härkataisteluareenan, olemme käyneet Comaresin valkoisessa vuoristokylässä ja syöneet andalusialaisessa maalaisravintolassa vuoren juurella.

Fuengirolaan on vähitellen muodostunut kattava infrastruktuuri suomalaista siirtokuntaa varten. Täällä voi päästä papin, lääkärin, advokaatin, kiinteistövälittäjän tai optikon vastaanotolle. Täällä ilmestyy suomenkielisiä sanomalehtiä ja palveluita saa suomalaisista ravintoloista, kahviloista, kaupoista ja kirjakaupasta. Konsertteja on paljon ja Fuengirolan musiikkitarjonta on melkein yhtä vahva kuin Levin Hullussa Porossa hiihtolomaviikoilla.

Me emme juurikaan tarvitse näitä palveluita, sillä isäntämme opiskelee tiistaisin ja torstaisin espanjaa, minulla on takana yksi lukukausi  espanjan alkeiskurssia Töölöntullissa ja vaimoni on käynyt pitkään keskustelemassa englanniksi muiden rouvien kanssa Friday Clubissa. Isäntämme ja minä teemme tilaukset ravintoloissa espanjaksi ja jos viesti ei mene perille, vaimo voi täydentää sen englannin kielellä. Näin olemme saaneet aina hyvää ruokaa ja riittävästi viiniä täällä Aurinkorannikolla.

Lomalla olen pitänyt näppini erossa politiikasta, vaikka siihenkin Fuengirolassa olisi mainiot mahdollisuudet. Täällä on suuri, ehkä Kokoomuksen suurin kansallisseura, demareiden Aurinkorannan Wanhat Toverit toimii aktiivisesti, Kokoomuksen naisilla on lounastapaamisia ja vaimoni vanha koulutoveri, nykyinen kansanedustajaedustaja Juha Väätäinen kertoo mielellään kaikille tavoitteistaan ja saavutuksistaan. Mutta loma on loma ja tyydyn vain lukemaan paikallislehtiä.

Huomenna muunnumme jälleen helsinkiläisiksi kulttuurifriikeiksi. Minä heitän Marimekon repun selkääni ja matkustamme paikallisjunalla Malagan kulttuurikaupungiin. Menemme katsomaan Picasso-museoon Hilma af Klintin näyttelyn, joka meidän piti oikeastaan nähdä jo Tukholmassa.

Pieni punainen pyykkipoika

Valtionhallinnon kansainvälistyminen tempaisi minut mukaansa 1980-luvun lopulla. Seuraavan vuosikymmenen alusta lähtien istuin yhä useammin lentokoneessa matkalla Pariisiin OECD:n kokouksiin.

Jotta virkamies olisi voinut matkustaa edullisesti turistiluokassa, oli jäätävä Pariisiin kokouksen jälkeen sunnuntaihin asti. Edulliseen lentoon tarvittiin siis sunnuntain vastaisen yön vietto kohteessa. Entisen kansainvälisen osaston kollegat olivat kustannustekijöiden lisäksi sitä mieltä, että näin me fakkivirkamiehet saimme kulttuurista valmennusta.

Menneessä maailmassa jopa turistiluokassa tarjottiin maksutta lämmin ateria ja ns. normaalit ruokajuomat. Lisäksi annettiin näppärä pieni pyykkipoika, jolla lautasliinan saattoi kiinnittää kravattiin. Säilytän Finnairin lahjoittamaa pientä punaista pyykipoikaa pikkurahakukkaron sivulokerossa ja käytän sitä halpalennoilla muistellen samalla mennyttä maailmaa.

Nyt matkustan  Asta Nielsenin mukaan nimetyllä lentokoneella. Hän oli suuri tanskalainen näyttelijätär, mykkäelokuvien kv-tähti ja seksisymboli. Maksan kaikesta erikseen: istumapaikasta, ruumassa kuljetettavasta matkalaukusta ja tietenkin tarjoiluista. Meille matkustajille jaetaan muovilaminoidut ruokalistat vaihtoehdoista ja matkan päätteeksi ne kerätään pois.

Viereisen rivin pariskunta on tuonut mukanaan paperikassissa koneeseen omat kanasalaatit ja sämpylät, mutta minä en ole koskaan lennoilla köyhä enkä kipeä. Tartun siksi oitis lentoyhtiön viinipullo&tapas -tarjoukseen. Kun sanon espajalaisille lentoemännille 'gracias', he vastaavat minulle 'kiitos'. Kansainvälistyminen on edistynyt.

Olen matkalla suomalaissiirtokuntaan  Espanjan Costa del Solissa, pakoon pakkasien liukkautta.

Pieniä havaintoja istuntomatkoilla

Olen ollut kohta vuoden käräjäoikeuden lautamies, siis kunnianarvoisa maallikkotuomari. Perehdyttämiskoulutuksessa korostettiin, ettei istunnoissa käsiteltäviä asioita tule kommentoida ääneen metrossa tai kirjoittaa niistä somessa. Epäilemättä tämä oli selvää minulle jo yleisen elämänkokemuksen valossa ja siksi kirjoitankin tässä vain ulko-oikeudellisista seikoista.

Perehdyttämiskoulutuksessa painotettiin myös tuomarin arvolle sopivaa pukeutumista istunnoissa, jonka takia hankin ennen niiden alkamista Stockmannin löytöhyllystä hyvälaatuisen tummanharmaan käräjäpuvun. Se tuo ryhtiä toimintaani ja arvovaltaa olemukseeni. Tietenkin tuomarin viitta ja peruukki olisivat vielä parempi kokonaisuus, ja lisäksi saisin takaisin kadonneet vaaleat kiharani.

Mielenkiintoisten ja vaativien tehtävien lisäksi olen päässyt taas monina arkipäivinä samoihin busseihin ja metroihin työtätekevän väestönosan kanssa ja olen näin voinut tehdä havaintoja ja peilata itseäni muihinkin kuin eläkeläisiin.

Olen jo kansakouluvuosista lähtien ollut takarivin pitkä poika. Palvellessani yhden syksyn Ruotsin opetusministeriössä parikymmentä vuotta sitten tein mullistavan havainnon Drottninggatanin iltapäivätungoksessa: ihmisvilinässä kulkee useita minua selvästi pitempiä miehiä. Epäilemättä ruotsalaiset ovat syöneet meitä kauemmin kermaleivoksia ja banaaneita. Viime syksynä havaitsin kuitenkin pituuksien kasvaneen reippaasti myös Suomessa, sillä yhä useammin olen kohdannut metron käytävillä nuoria naisia, joiden silmät ovat samalla tasolla kuin omani.

Syksyn ja joulukuun sateissa olen huomannut, että monet nuoret miehet käyttävät kalosseja. Kalossit ovat verraton ja hyvin käyttökelpoinen keksintö. Olin kuitenkin luullut, että vain vanhat ukot käyttävät niitä ja olin siksi hieman aristellut niiden käyttöä. Nyt voin vapautunein mielin pujottaa kalossit kenkieni päälle.

Isoisä itsessäni voimistuu voimistumistaan. Metron liityntäbussissa matkustaa usein aamulla pieniä lapsia vanhempiensa kanssa. He vievät säännöölisesti huomioni, vaikka yritän lukea kännykästä uutisia. Tänäänkin lähdin melkein mukaan isän, äidin ja kahden sievän pikkutytön arvausleikkiin, mutta pystyin malttamaan mieleni.

Sain viime keväänä käräjäoikeuden henkilöstökortin. Korttia näyttämällä pääsen oikeustaloon ilman turvatarkastusta ja saan sillä pienen alennuksen talon kahvilassa. Kuulun siis elimellisenä osana työyhteisöön. Minulle tuottaa suurta iloa, kun voin tervehtiä iloisesti aamupäivän kahvitauolla kuppilan miellyttävää työntekijää tai kun voin talon ruokalassa ottaa vuorollani kalalounaan. Virkamiehestä näyttää kasvavan täysiverinen lautamies.

Joululoman kyldyyripläjäys

Joulu sujui perinteisin menoin. Myös pieni jouluprovokaatio oli perinteinen: punainen tähti ikkunassa. Porvarillisissa piireissä valistettiin lapsia 1950-luvulla kertomalla, että kodeissa joissa roikkuu ikkunassa punainen tähti, asuu kommunisteja. Punainen joulutähtemme kertoo nyt, että vasemmisto vaikuttaa virkeästi kaupunginosamme kultahammasrannikolla - niin kuin teräväkieliset lapsemme kutsuvat rantaa.

Jouluaattona perhepiiriin taiteellisesti lahjakkaat - kuopuksemme ja tyttärenpoika - viihdyttivät ansiokkailla tanssiesityksillä ja joulupäivänä tapasimme Länsi-Uudellamaalla miellyttäviä ja optimistisesti tulevaisuuteen suhtautuvia lastemme opiskelijaserkkuja. Tapaninpäivänä alkoi sitten eläkeläisten kulttuuriravi.

Aloitimme Ateneumin kolmella näyttelyllä, mutta kohta olikin jo lähtö Tampereelle Sara Hildénin museoon ja Työväenmuseo Werstaaseen. Museokierros jatkui Hakasalmen huvilan Rasvaletti-näyttelyssä ja näyttelyteoskin oli pakko ostaa, koska siinä oli niin hvyiä kuvia 50-luvulta. Luimme kaikissa väleissä korkeatasoista kotimaista ja ulkomaista kaunokirjallisuutta sekä katsoimme hyvän elokuvan päivässä, kaksi parhaassa. Ja kun ihana väliarki koitti uuden vuoden jälkeen, matkustimme Itikseen ostamaan kevään konserttilippuja Musiikkitaloon joululahjakortilla. Loppiaisperjantaina katsoimme Kansallisessa Sori Oksasen uuden näytelmän ja keskustelimme sen jälkeen kylässä Viron historiasta.

Joulun jälkeen koko kroppa päästä varpaisiin oli ähkyn vallassa; joululomalla oli ilmeisesti ammennettu taas liian vahva kulttuuripläjäys. Miksi olen niin auttamattoman kapea-alainen? On kai elämässä muutakin kuin korkeakulttuuri? Oppisinko vielä elämään kevyemmin?

Muistelin muutamaa nopeasti ohi kiitänyttä nuoruusvuotta. Kykenin silloin katsomaan pitkään ja veltosti television  urheilu- ja hupiohjelmia. Ja jos edellisenä iltana oli mennyt myöhään, saatoin soittaa iltapäivällä hyvälle ystävälle ja lähteä hänen kanssaan katsomaan yhdeksän näytökseen rauhoittavaa, mutta samalla virkistävää Bond-elökuvaa.

Tein joululomalla nuoruuden muistaen yhden pienen ihmiskokeen. Katsoin illalla myöhään ensin yhden toimintaelokuvan ja sitten ehdottoman mauttoman ja härskin hupiohjelman, jolle nauroin käkättäen, ehkä myös väsymyksestä johtuen. Sen jälkeen nukuin pitkään ja hyvin.

Itsestäni tuntuu, että saatan ensi jouluna saada lahjaksi maksukanavan määräaikaisen viihde- ja urheilupaketin, joka takaa minulle hyvät ja pitkät yöunet joululoman jokaisena päivänä.