Pienet ilon hetket ministeriössä

Opetusministeriön hallitussihteeri K.G.Rein on maalannut taulun, johon hän on sijoittanut ministeriön 1950-luvun alun virkakunnan kuvitteelliseen pikkujouluun. Pöydässä etualalla vasemmalta arkistonhoitaja Tyyni Kara ja kirjaaja Annikki Lehto ja pöydän herrat vasemmalta kansliapäällikkö Arvo Salminen, hallitusneuvos L.A.Castrén ja opetusministeri R.H.Oittinen. Taulu on opetus- ja kulttuuriministeriössä.

2000-luvun alkupuolella tein työtä päällikkövirkamiehenä ministeriössä. Työpäivät olivat järjestäen hyvin pitkiä ja vietin lisäksi liian lyhyitä viikonloppuja. Pelästyin kun kuulin tyttäreni kysyneen kotona käydessään: "Miksi isä ei nykyään puhu mitään eikä naura enää koskaan?" Minusta oli tullut puhumaton ja totinen toveri, jolla oli myös riski muuttua hiljalleen negatiiviseksi ja ikäväksi ihmiseksi.

Ryhdyin välittömiin toimenpiteisiin. Päätin, että minun on kirjoitettava ylös joka päivä vähintään yksi päivän aikana sattunut mukava tapahtuma. Kirjoitin ruutuvihkoon muutaman viikon ajan pieniä ilon aiheita hymyillen tervehtivästä kollegasta lokkien kovaääniseen kirkunaan Rauhankadulla.

Tänään ajattelin kahtakymmentä vuottani ministeriössä ja päätin kirjoittaa vähintään kolme sellaista seikkaa työvuosilta, joista muistan iloinneeni ja joita kaipaan silloin tällöin viettäessäni eläkemiehen levollista ja miellyttävää elämää.

Selvästi useimmin kaipaan yhdessä tekemistä. Meillä oli aina tekeillä milloin suurempi ja milloin pienempi uudistus. Niiden valmistelu vaati muun ohella kollektiivista epämuodollista ja epävirallista kollegoiden välistä keskustelua, jossa analysoitiin tilannetta, kehitettiin ratkaisuvaihtoehtoja ja mietittiin niiden toteutumismahdollisuuksia. Tällaisissa työyhteenliittymissä puhuttiin parhaimmillaan suoraan ja avoimesti, kiroiltiin sydämen kyllyydestä sekä arvioitiin asioita ja henkilöitä yhtä suorasukaisesti kuin kokoomuksen presidentivaalikampanjan työryhmässä.

Virkamiehen vuosikymmenten aikana opin tuntemaan omat heikkouteni ja vahvuuteni, siksi en enää myöhempinä vuosina tuntenut suurta voitonriemua omista mainioistakaan suorituksista. Sen sijaan iloitsin tavattomasti, kun oman yksikön joku nuori virkamies puhkesi kukkaan: piti esitelmän tai kirjoitti muistion, joka ylitti odotukset. Tietysti oli erityisen hauskaa kun jouduin tajuamaan, että nuori virkamies oli ajatellut ja kirjoittanut asian paremmin kuin olisin itse sen kyennyt tekemään.

Iloitsin myös rauhallisista illoista ministeriössä, jolloin saatoin kenenkään häiritsemättä kirjoittaa puheluonnosta tai pikkumuistiota, jossa iso asia piti tiivistää puoleentoista liuskaan. Jos päivä ei ollut kuluttanut voimia, koin tällaiset hetket parhaimmillaan miltei taiteelliseksi työksi. Kymmenen sormea juoksivat näppäimistöllä kuin pianistilla.

Työpäivän paras tunti oli kuitenkin aina ruokatunti. Kun olin koko nuoruuteni istunut Nissenin kahviloissa, tuntui välttämättömältä päästä edes kerran päivässä kuppilaan soittamaan suuta. Viraston henkilöstöruokalaan kannattaa mennä aina yksin, sillä silloin voi ruokajonossa silmäillä koko salin ja valita se pöytä ja seurue, jossa tahtoo juuri sinä päivänä käydä vapaata keskustelua. Myönnän että kaipaan aika usein näitä keskusteluhetkiä.

Vuoden kiertokulussa pidin eniten ministereiden järjestämästä jouluvastaanotosta, joka opetusministeriössä oli tapana pitää Smolnassa. Tuntui kovin arvokkaalta panna kerran vuodessa päälle tumma puku ja solmia kaulaan silkkikravatti. Smolna on juhlava tila ja glögin lämmittämässä päässä siellä tuntui kovin hienolta olla valtioneuvoston virkamies. Se oli kuitenkin vain pieni ohikiitävä ilon hetki, sillä kun siirryttiin Smolnasta jatkoille, ilta tuntui aivan tavalliselta työpaikan pikkujoululta.

Kekkoseen voi luottaa

                                 Kuva: Photo Pietinen, Museovirasto, Urho Kekkosen museo

Sairaanhoitajaäitini huolehti minun ja sisarusteni terveydestä esimerkillisellä tavalla. Hän tiesi aina sopivat ja taitavat lääkärit. Hammaslääkärissä kävimme Pekkarisen tädin luona Kruununhaassa. Hän oli iloinen ja reipas ikipartiolainen, joka jutteli mukavia lapsille. Siksi emme oppineet koskaan pelkäämään hammaslääkäriä. Opiskeluaikana vaihdoin Ylioppilaiden terveynhoitosäätiön hammasklinikalle, joka piti moderneilla laitteillaan hammaskalustoni hyvässä kunnossa.

Menin armeijaan vasta opintojen jälkeen. Minulla oli siinä vaiheessa jo perhe, vaimo ja puolitoistavuotias poika. Pääsin onneksi kodin lähelle Santahaminaan ja sijoituin siellä varusmiestoimikunnan työ- ja opintoasiamieheksi, siis siisteihin sisätöihin.

Metsäkeikoille kuitenkin jouduin, sillä pitihän minun sisätöistä huolimatta oppia taistelevaksi jääkäriksi. Varhaisena aamuna hyökkäsimme Sipoon metsässä kohti vihollista. Hyppäsin rynnäkkökivääri kädessä pienen puron yli, mutta saappaani osui puunoksaan, horjahdin ja rynkyn tähtäin napsautti etuhampaani poikki. Sain kuljetuksen varuskunnan hammaslääkärille, jossa annettiin tarvittava ensiapu veriseen suuhuni.

Korvausanomus uusien hampaiden saamiseksi pantiin heti vireille, mutta päätöksen tulo kesti. Kuljin siksi pitkään etuhampaattomana armeijajermuna kasarmilla, joskin kaupungilla välttelin tuttuja. Puuttuvat hampaani herättivät huolta myös pataljoonan johdossa. Pataljoonan komentaja pysäytti minut sotilaskodin vieressä ja sanoi: "Jääkäri Arhinmäki, puhuitte hyvin uusien alokkaiden saapumistilaisuudessa ja vastasitte erinomaisesti kenraalille sotaharjoituksen tarkoituksesta, mutta on noloa että hampaanne ovat tuollaiset. Eikö päätöstä ole tullut, minun pitää kiirehtiä asiaa." Itse en ollut huolissani, sillä koska Kekkonen toimi ylipäällikkönä, olin varma että pojista pidetään hyvää huolta.

Lopulta sain komentajan hoputuksen seurauksena kaksi korvauspäätöstä, vaikka tarvitsin vain yhdet hampaat. Päätöksestä ymmärsin, että isänmaa huolehtii etuhampaistani myös myöhemmän elämäni ajan. Armeija-ajasta minulle jäivät muistoksi Kekkosen kustantamat etuhampaat ja komentajan varusmieseräni jäähyväistilaisuudessa luovuttama pataljoonan historiikki.

Myöhemmin tulin näkemään, että Kekkoseen voi luottaa. Kun kruunut ovat kahdesti neljänkymmenen vuoden aikana laskeutuneet liikaa, on Kekkonen kustantanut molemmilla kerroilla uudet etuhampaat. Kun tiedustelin ensimmäisellä kerralla varmuudeksi korvaamisesta Valtion tapaturmaviraston sotilasosastolta, kysyi virkahenkilö juhlavasti puhelun alussa olenko sotaveteraani. Ehkä en ole sitä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta omat etuhampaani olen antanut isänmaalle.

Joskus viidenkymmenen ikävuoden jälkeen alkoivat muut hammasmurheet. Oli tehtävä ienleikkauksia ja lisäksi olen joutunut hankkimaan kruunuja, koska muutamat hampaat ovat olleet liian moneen kertaaan paikattuja. Eläkevuosien jo alettua jouduttiin kaiken huipuksi vielä kiinnittämään yksi implantti. Kaikki tämä on kallista lystiä.

Kuulumme molemmat vaimoni kanssa siihen joukkoon, joka ei enää saanut rippilahjaksi tekohampaita. Sen takia eläkevuodet näyttävät menevän järjestellessä rahaa hammasoperaatioihin. Äitini piti oman sukupolvensa tapaan huolta siitä, että hänellä oli säästössä hautajaisrahat. Pienenä neuvona eläkkeelle siirtyville ehdotan, että he vielä työvuosina säästävät itselleen hammasrahat. Ne ovat tarpeellisempia kuin hautajaisrahat.

Musiikkitalon portaat ja kadotettu ketteryys

                                          Kuva: Foto Lehto, 1959, Hgin kaupunginmuseo

Olimme ostaneet sangen myöhään liput viime viikon torstain HKO:n konserttiin Musiikkitalossa. Saimme paikat aivan alhaalta orkesterin takaa, josta kyllä voi tarkkailla hyvin kapellimestarin johtamista. Kun lähdimme väliajalle ja kotiin, yritin pitää lujasti kiinni kaiteista kiivetessäni jyrkkiä portaita. Yhtä hankalaa on edetä etupermannolle, sillä siellä ei ole lainkaan kaidetta ja on turvauduttava vaimon tukeen. Musiikkitaloa ei ole todellakaan suunniteltu köpöukoille, joiden jalkoja ja tasapainoa ikä ja krempat ovat heikentäneet.

Musiikkitalon konserttisalin sivustoilla on lisäksi parvipaikkoja, joilla istuessa korkean paikan  kammon vaivaama tuntee putoavansa jyrkästi alas kuin vuoren kielekkeeltä. Kun en tätä ymmärtänyt, minulta meni kerran Gergijevin johtamiset harakoille ja jouduin katsomaan kattoa sekä sitten väliajalla pakenemaan vapaille paikoille etukatsomon K-parvelle.

Konsertin jälkeisenä päivänä menin tavan mukaan keveään, helppoon ja venettelyä painottavaan joogaan Aleksanterin teatteriin. Äijäjoogan isän Veikon sijaan puolitoistatuntistamme veti naispuolinen ohjaaja. Hän ohjasi liikkeitä, jotka ylittävät kimmoisuuteni. Kun ohjaaja oli minua nuorempi nainen, yritin tietenkin kaikkeni ja siksi liikaa.

Vanhan oopperan lisärakennuksen edessä paistoi onneksi keväinen aurinko. Muistin kuinka siinä ulko-oven edessä odotin monesti keskikouluvuosieni luokkatoveria ja ystävääni Jaskaa. Jaska oli erinomainen voimistelija, jolla oli - niin kuin Veikko-koululehden erikoisnumero muutama vuosi  sitten ilmaisi - "koulun parhaiten kehittyneet pohkeet". Hän ei suostunut olemaan vain voimistelijapoika vaan hakeutui oopperan balettikouluun. Meillä ehti olla yhdessä monta ketterää vuotta.

Jaskan liikunnalliset taidot olivat huomattavat. Hän kykeni kaatumaan ja putoamaan dramaattisesti portaita pitkin Vesku Loirin tapaan. Tämä tapahtui aina opetusharjoittelijoiden huoneen luona ja toiveena oli tietysti, että joku kaunis naispuolinen auskultantti tulee pelastamaan maassa makaavan onnettoman. Myöhemmin hän varasi Ylioppilasteatterin studion nerokasta performanssia varten, jossa hän yli puolen tunnin ajan kerta toisensa jälkeen yritti nousta tuolille. Balettitanssijaa hänestä ei kuitenkaan tullut, sillä underground-liike ja The Sperm -yhtyeen aktiviteetit imaisivat hänet.

En itse ollut ollenkaan niin ketterä kuin Jaska, mutta olin laiha ja pitkä ja siksi ulottuvainen verrattuna lyhyeen Jaskaan. Seikkailimme Jaskan kanssa maalla, merellä ja jäällä sekä kellareissa ja katoilla. Tapanamme oli ihailla kaupunkia keskustan talojen katoilta. Pääsimme myös joustavasti sisään Atskin opiskelijoiden bileisiin ravintola Kaisaniemeen takahuoneen ikkunan kautta. Kummallista kyllä minulla ei tuolloin ollut minkäänlaista korkean paikan kammoa eikä myöskään pelkoa astumisesta harhaan.

Muistoissa pääsen minne tahansa, mutta muutoin on nykyään turvallisinta kulkea käsikynkkää vaimon kanssa tasaisella maalla. Musiikkitalossa minun kannatta mennä ylös K-parvelle, sillä yläkertaan pääsee hätätilassa hissillä, eikä paikoille tarvitse laskeutua eikä nousta jyrkästi.

Onnenmaa Viipuri

Isoisäni muutti perheensä kanssa Viipurista Helsinkiin vuonna 1897. Hän oli tuolloin kymmenvuotias. Perheen isä siirtyi pääkaupungissa uuden pankin johtokunnan jäseneksi ja näin siis urallaan eteenpäin. Elämä Viipurissa oli ollut vaurasta, kiitos isoisän äidin vanhempien onnistuneiden liiketoimien. Perhe asui suuressa puutalossa kaupungin keskustassa ja perinnön turvin isä oli voinut suorittaa myös juridisen tutkinnon sekä siirtyä sen jälkeen pankkialan tehtäviin Viipurissa.

Uuden pankin toiminta Helsingissä törmäsi kuitenkin muutaman vuoden kuluttua seinään. Pankki joutui vararikkoon johtokunnan puheenjohtajan liiallisen riskinoton ja äkkinäisen toiminnan laajentamisen vuoksi. Ykkösmies pakeni velkoja Amerikkaan ja jäi sille tielle, mutta isoisän perheen perityt ja ansaitut rahat menivät ja silti velkoja jäi vuosien ajaksi. Isoisän isä sai vähitellen vakaan aseman valtion virkamiehenä, mutta iloinen ja vauras viipurilainen elämänmeno oli tipotiessään. Perheessä huumori muuttui aiempaa sarkastisemmaksi, talous tiukaksi ja vuokra-asuntoa vaihdettiin usein.

Kun minä keskustelin isoisän kanssa 1950- ja 60-luvuilla, hän palasi jatkuvasti lapsuutensa vuosiin Viipurissa. Hän kertoi kyläilystä isän kanssa rikkaiden ystävien luona, perheen talon pihalla järjestetyistä kahvi-, punssi-, limonadi- ja leivoskekkereistä sekä mahonkisesta huviveneestä, jota ohjasi palkattu laivamies. Isoisä kuvaili retkiä mahonkiveneellä Viipurinlahdella niin suurella antaumuksella, että minullekin jäi ikuinen kaipaus "entistä mahonkista huvivenettämme" kohtaan.

Vaikka isoisä kävi kaikki oppikouluvuotensa Ressussa, opiskeli ja eli elämänsä loppuun Helsingissä, hän piti itseään Helsingin seitsemästäkymmenestä vuodesta huolimatta viipurilaisena. Hänellä on täytynyt olla hyvä, turvallinen ja iloinen lapsuus Viipurissa: kävelyitä isän kanssa kaupungilla, kesäisiä päiviä kodin puutarhassa ja upeita meriretkiä laivamiehen apupoikana.

Koko oman lapsuuteni kävelimme yhdessä merenrantoja ja laskimme satamassa olevien laivojen määrää. Isoisän suuri trauma oli, että hänestä ei tullut merikapteenia niin kuin hänen ystävästään ja äitini kummista Aleksista. Isoisän mielestä kapteeni oli merellä kuin kuningas, mutta täällä maalla jokainen meistä on vain yksi tuhannesta. Hän ahersi tunnollisesti valtion virkamiehenä 68-vuotiaaksi ja vain haaveili merestä.

Matkustan ensi kesänä Saimaan kanavaa pitkin katsomaan isoisän onnenmaata Viipuria. Olen toki matkustanut junalla Viipurin kautta Pietariin ja pysähtynyt pari kertaa Viipurin torilla 1970-luvun Leningradin bussimatkoilla. Nyt pääsen katsomaan, mitä isoisän lapsuudenkodin paikalla on Brahenkadulla, joka taitaa olla nykyään Moskovskij prospekt. Erityisen tarkasti tulen tutkimaan satamaa ja sinne mahdollisesti ankkuroituja huvialuksia. Näkyisikö siellä mahonkista huvivenettä 1800-luvun lopulta, jonka joku venäläinen pankkiiri on kunnostuttanut entiseen loistoon pikkumatkoja varten. Venäjän kieltä osaava matkakumppanini voisi esittää vaatimattoman toiveeni: pääsisinkö aivan pienelle, mutta iloiselle merimatkalle Viipurinlahdelle isoisän kunniaksi.