Havainnekuva Kruunuvuorenrannan raitiovaunusta.
"Missä loppuu Käpylä, siellä alkaa Hikiä!" Tämä isäni usein toistama hokema oli 1920-luvulla syntyneen ja Etu-Töölössä lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneen helsinkiläisen hahmotus kaupungin ääriviivoista.
Minulle kaupunki on väljempi, koska olen liitosalueen poika Munkkiniemestä. Asuin siellä pääosan lapsuudesta ja kaikki kouluvuodet. Munkkiniemestä minulle jäi kolme pysyvää kaipauksen kohdetta: meri, bulevardimainen katu ja raitiovaunu. Lapsuuden leikit sijoittuivat useimmiten kartanon puistoon ja meren rantaan. Muistan Munkkiniemen puistotien puut sekä katua reunustaneet kaupat, pankit, kahvilat ja parturin. Puistotien keskellä aina kolissut raitiovaunu.
Raitiovaunu oli minulle näistä kolmesta jännittävin, koska sillä pääsi kaupungille, suureen maailmaan. Ja sinne halusin, ensin isän kanssa asioille ja äidin kanssa ostoksille Stockalle, sitten omiin seikkailuihin. Kun menin poikakouluun keskustassa, en tarvinnut tekosyytä kaupungille lähtemiseen.
Nuoruusvuodet asuin Munkkiniemen puistotiellä. Raitiovaunujen kolinasta tuli minulle äänimaisema, joka tuntuu vieläkin kotoisalta ja turvalliselta. Kun tamperelainen ystäväni tuli meille yöksi ensimmäistä kertaa, hän heräsi varhain raitiovaunun ääniin ja ihmetteli miten pystyn nukkumaan sikeää unta tässä melussa. Raitiovaunujen ääniin tottuu, jopa niin paljon, että voi herätä ennenaikaisesti jos niitä ei kuule. Näin sanoi vanhin poikani, joka oli herännyt hiljaisuuteen hyvin varhain, kun raitiovaununkuljettajien lakon vuoksi aamulla ei kuulunut normaaleja ääniä Maistraatintorilta.
Vuosien varrella kehitin - varmaan asuessamme Länsi-Pasilassa - hieman isäni hokemaa muistuttavan elämänohjeen itselleni: asianmukainen asuminen Helsingissä edellyttää, että kotoa on korkeintaan viisikymmentä metriä raitiovaunupysäkille. Aina tämä ei ole onnistunut täysin, mutta olen pitänyt myös paljon metron lähistöllä asumisesta.
Uuden näkökulman raitiovaunusuhteeseeni toi pieni tapaus vuosia sitten. Istuin kolmosen raitiovaunussa ja havaitsin vierelläni yksittäisellä penkillä ison tumman miehen, joka katseli ikkunasta vaihtuvia kaupunkinäkymiä. Hän oli Aatos Erkko, Suomen rikkain mies. Olin joskus varhemmin nähnyt hänet istumassa kaupungilla penkillä ja syömässä jäätelöä.
Tein tärkeän johtopäätöksen. Jos raitiovaunulla ajelu ja jäätelön syönti puiston penkillä on hauskinta mitä Suomen rikkain mies keksii eläkevuosien puuhaksi, tuskin minä löydän parempaa harrastusta.
Kun luin, että uuteen Kruunuvuorenrantaan rakennetaan silta, jota pitkin raitiovaunu tulee sinne keskustasta, aloin suunnitella muuttoa. Puhuin tosin vaimolle, että voisimme muuttaa Kruunuvuorenrantaan, kun aikanaan tulee siirtyminen palvelutaloon. Palvelutalosta en kuitenkaan ollut lukenut mitään, mutta muokkasin puheillani maaperää otolliseksi. Kun sitten Haakoninlahden rantaan alkoi valmistua taloja, oli helppo myydä ajatus muutosta meren äärelle, bulevardimaisen kadun varteen ja raitiovaunupysäkin lähelle.
Raitiovaunu tulee vuonna 2026 siltaa pitkin rautatieasemalta ja Hakaniemestä Kruunuvuorenrantaan. Odotan raitiovaunua. Ja sitä paitsi olen silloin juuri sopivan ikäinen ukko jännittäviin raitiovaunuajeluihin.
