Oo Las Palmas

Sunnuntaiaamuna ennen seitsemää valmistellaan aamiaistarjoilua Finnairin lomalennolla Las Palmasiin. Istun käytäväpaikalla keski-ikäisen pariskunnan vieressä ja muu seurueemme käytävän toisella puolella. Vierustoverini tilaavat molemmille aamiaisjuomiksi Bacardin colalla ja purkin A-olutta. Finnairin aamiaispalvelujen tuottajan laatikot ovat menneet ilmeisesti sekaisin, sillä meille tarjoillaan jauhelihapihvi ja perunamuusia, vaikka kuulutuksen perusteella odotan munakasta. Mutta suomalainen syö aamiaiseksi vaikka kylmää maksalaatikkoa jos ruokajuomat ovat kohdallaan. Vierustoverini toistavat aina saman juomapyynnön kun kärry kulkee ohitsemme. Kostea ja reipashenkinen 1970-luku ei näytä kadonneen.

Las Palmasissa kaikki on toisin. Hotellimme sijaitsee vanhan kaupungin liepeillä ja huoneemme on erinomainen: tilava ja hyvin siivottu. Hotellissa asuu paljon 10-15-vuotiaita iloisia tennispelaajia ja heidän valmentajiaan Euroopan eri maista. Lisäksi näemme usein aulassa hotelliin saapuvia huoliteltuja lentoemäntiä ja komeita lentokapteeneita. Kaupunki on yllättävän suuri ja elävä.

Seurueeseemme kuuluu yksi tarhatyttö ja sen takia siirrymme aina aamuisin Playa de las Canterasin kolme kilometriä pitkälle ja upealle rannalle hiekkatöihin. Las Palmasin kuljetusjärjestelmä perustuu paljolti valkoisiin takseihin, kuten New Yorkissa keltaisiin tai Lontoossa mustiin. Kolmeen ja puoleen  pekkaan työmatka hiekkatöihin on hinnaltaan varsin kohtuullinen, liikenteestä riippuen viisi tai kuusi euroa.

Kun yleistietoni Las Palmasista perustuvat Irwin Goodmanin lauluun ja lentokoneessa lukemaani Berlitzin pieneen oppaaseen, en rohkene esittää paljoakaan arvioita elämänmenosta. Jotain kuitenkin.

Jos olisin pieni lapsi tai kumarainen vanhus, valitsisin asuinpaikakseni Las Palmasin. Voisin lapsena kulkea kävelykatua kauniissa vaatteissa kaikkien rakastamana. Missään muualla kuin Kanarian saarten pääkaupungissa ei pienen lapsen vanhempi saa kahvilassa niin nopeasti naapurin käsilaukusta kosteuspyyhettä kun lapsen mekolle ja polville putoaa jäätelöä. Tai juokseva lapsi saa ympärilleen lohduttajia kompastuessaan alamäessä.

Hyvin, hyvin vanhat ihmiset kulkevat iltaisin kävelykadulla tyylikkäästi puettuina nuoren sukulaisen käsikynkässä tai istuvat pyörätuolissa. Ainakin minä haluaisin lähteä katsomaan uutta hattua myös silloin kun jalat eivät kanna enää kunnolla.

Pidän myös kovin paljon kanarialaisten ripeistä askelista. Kun tulee hitaiden ja kömpelöiden askeleiden maasta ja itse kulkee köpöjaloilla, on suuri ilo nähdä ehkä vain kymmenen vuotta itseään nuorempien tarjoilijaherrojen lennokasta menoa. Myös kunnallisen uimarannan puolijuoksua  etenevien rantatuoleja ja -varjoja vuokraavien toimihenkilöiden työskentelyä ja asiakasverkostojen kehittämistä katselen kiinnostuksella ja arvostaen.

Ilman tarhatyttöä emme tietäisi mitään aidosta rantaturismista vaan olisimme kaavoittuneita kulttuurimatkailijoita, jotka katselevat elämää vain museoissa ja taidenäyttelyissä tai korkeintaan arvioivat rakennustyylejä katujen varrella. Lisäksi hänen kurinalainen työtapansa estää liian pitkät illalliset; aamulla on oltava valmiina töihin heti seitsemän jälkeen.

Amerikkalainen unelma

Ystävälläni ja pitkäaikaisella tiskaajatoverillani Cailla oli nuoruudessaan ylivertaisen tyylikäs, tummanpunainen ja samettikankainen takki, jonka hän oli saanut isältään käyttöön. Takkiin oli kirjailtu nimi Larry, sillä tällä nimellä Lassi-isää oli kutsuttu kun hän opiskeli 1940-luvun lopussa Phillips University:ssä USA:ssa. Siis aito college-takki Suomessa, jossa oli saatavilla lähinnä Mattisen tehtailla valmistettuja jenkkituotteita.

Toivoin itse että saisin jostain samanlaisen vaaleanruskean takin kuin Bob Dylanilla oli The Freewheelin´ lp:n kannessa. Amerikkalainen unelmani meni kuitenkin vielä tätä pitemmälle. Haaveilin että pääsisin New York:iin ja kulkisin pitkätukkainen tyttöystävä kainalossa johonkin klubiin kuuntelemaan Peter, Paul ja Mary:ä sekä Joanna Baez:ia. Haavet olivat haaveita, ja oikeasti tiesin, että tähän ei ollut mitään mahdollisuuksia. En saisi mistään rahaa tällaista matkaa varten ja lisäksi luin pitkää saksaa, joten Cai joutui usein kääntämään minulle Dylanin tekstejä.

Takkihaave ratkesi kun opiskeluvuosina olin kahden viikon työkeikalla Ruotsissa. En saanut tietenkään mitään aitoa jenkkirotsia, mutta kuitenkin hyvän ruotsalaisen feikin. Se oli urheilullinen ja vetoketjullinen pusakka, jossa oli toppavuori sekä resorit hihansuissa ja käänteissä. Takki oli mainio ulkoiluasu lasten kanssa keväisin ja syksyisin.

Viikko sitten löysin suutarireissulla Itiksessä melkein samanlaisen vaaleanruskean pusakan hyvin kohtuulliseen hintaan. Takin koossa oli riittävästi x-kirjaimia ja laadun takeena oli merkki: Original James since 1959. Kun panin takin päälle, tunsin sen energisoivan vaikutuksen. On varmaa että panen tämän takin päälle kun lauantaina lähden kannustamaan tyttärenpoikaa jalkapalloturnauksessa.

New York:iin olen päässyt yhden kerran, runsaat viisi vuotta sitten. Sikäläistä tyttöystävää en enää tarvinnut, sillä vaimoni oli ollut kainalossani jo yli kolmekymmentä vuotta. Hänen ja ystäviemme kanssa kiersimme taidemuseoita, jazzklubeja ja ravintoloita. Kuljimme puistoissa ja kaduilla sekä ajoimme keltaisilla takseilla ja metrolla. Viihdyimme kaupungin rennossa ja vilkkaassa mutta toimivassa ilmapiirissä.

Tuon matkan aikoihin luin mieltäni kuohuttaneen puheenvuoron, jonka Teiniliiton aikainen nuorempi tuttavani Ben Zyskowicz oli pitänyt eduskunnan suuressa salissa. Hänen mukaansa vasemmiston nuoret kansanedustajat ovat äidinmaidossaan imeneet Amerikan vastaisuuden. Voi hyvät hyssykät! Minä olen aina pitänyt Beniä taitavana, osaavana ja hyvämuistisena poliitikkona, mutta hänelläkin taitaa olla mustia kohtia muistissa. Kun on koko elämänsä kiinnostuneena ja iinnostuneena kuunnellut, lukenut ja katsellut suuren Amerikan levyjä, kirjoja ja elokuvia sekä ihaillut monia amerikkalaisia, tuntuu tällainen arvio kasvatusperiaatteista hyvin vieraalta ja oudolta.

En ainakaan itse muista kulkeneeni lasten kanssa paksussa ja mustassa neuvostopalttoossa, kuunnelleeni balalaikkamusiikkia hipoissa ja haaveilleeni kesätyöstä kolhoosissa sekä kertoneeni lapsille miten Neuvostoliitto pian ohittaa kaikilla aloilla USA:n. Luin kyllä lapsille Uspenskin Fedja-setää, mutta ilman sen lukemista jokaisen lapsen elämä jää vajaaksi. Ja lisäksi se on ollut oiva lisä Aku Ankan ja Tammen kultaisten kirjojen täyttämään lastenhuoneeseen.

Kirjan elämä

Isälläni oli mainio tapa päästä eroon tarpeettomista kirjoista lapsuudenkodissani: hänellä oli pahvilaatikko eteisessä, josta ystävät ja meillä kyläilleet seurakuntanuoret saivat ottaa mukaansa luettavaa. Meille tuli kirjoja runsaasti, sillä isäni arvosteli maallisia kirjoja kirkollisiin lehtiin ja kirkollisia tai hengellisiä kirjoja maallisiin lehtiin. Muistan vieläkin elävästi kunka kuljimme yhdessä 1960-luvun alussa sokkeloisia käytäviä pitkin Uuden Suomen kulttuuritoimitukseen hakemaan kasan kirjoja arvosteltaviksi. Näillä reissuilla haimme usein myös kirjoituspalkkioita kassalta ja saatoimme yhdessä iloita lisätienesteistä perheen ostoksia varten.

Opin varsin joustavan suhtautumisen kirjoihin, sillä niitä tuli ja meni. Kotona oli toki iso, leveä ja korkea kirjahylly, mutta ehkä vielä enemmän minuun vaikuttivat vaihtuvat kirjakasat isän työpöydällä ja sen vieressä. Keskikoulun ylemmillä luokilla onnistuin joskus, tosin liian harvoin, löytämään sopivaa myytävää Rööperin divareita varten, joihin saatoin pinkaista ruokatunnilla tai koulun jälkeen.

Vaikka pidin itsestään selvästi kotia vailla isoa kirjahyllyä vaillinaisena, tajusin teini-iässä että kirjojen määrällä tulee olla raja. Suuresti arvostamani kummitäti, joka oli ammatiltaan kustannustoimittaja, kertoi minulle, että hän ei halua enää yhtään uutta kirjahyllyä vaan aikoo vahentää kirjojaan. Hän lisäsi entisestään kirjaston käyttöä ja lopulta lahjoitti meille oman lapsuudenkotinsa vahvarakenteisen kirjahyllyn.

Olen itse jo aikaa sitten tullut elämänvaiheeseen, jossa kirjoja pitää säännöllisesti ja määrätietoisesti karsia ja yrittää saada kiertoon. Sillä vaikka kuinka päätän, että lisähankintoja en tee, kirjoja tarttuu aina mukaan - varmaan taas kirjamessuilla. Vaikka parina viime vuosikymmenenä olen joutunut käsittelemään ja tyhjentämään myös vanhemman sukupiirin kirjahyllyjä, tuntuu kiertoon saaminen hankalalta rutiinista huolimatta.

Pari viikkoa sitten tein viimeksi kierroksen kahden laatikon kanssa. Olin käytännössä karsinut laatikoista kaunokirjallisuuden - se kelpaa harvoin divareille - dekkareita lukuun ottamatta. Vakiodivarini otti kaikki tarpeettomat dvd:t, osan dekkareista euron laareja varten ja kummallisimmat tietokirjani, joita en ollut itse hankkinut. Seuraava etappi oli Kauppakartanonkadun tilava Kierrätyskeskus. He suostuivat ottamaan kirjalaatikkoni, mutta rajansa on kaikella: "Voit jättää tietokirjasi meille, mutta tietosanakirjoja emme ota vastaan". Tietosanakirjat kuuluvat siis kirjojen alimpaan hylkysarjaan.

Onneksi en ollut tuomassa tietosanakirjasarjaa, sillä tarvitsen sellaista. Haluan säilyttää kotona Otavan Suuren Ensyklopedian, sillä mistä muuten tiedän millaisena maailma ja sen ilmiöt nähtiiin 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Minulla on lisäksi maalla 1900-luvun alkupuolella toimitettu tietosanakirjasarja, josta saan tarkkoja tietoja niistä maailman ihmeistä, joiden keskellä en itse ole elänyt, mutta joista olen kuullut edeltäviltä sukupolvilta. Wikipedia ei tiedä mitään näistä sangen kiinnostavista maailmoista.

Kuubalaisia sikareita Tallinnasta

Teimme neljäkymmentä vuotta sitten häämatkan Suomenlahden eteläpuolelle Tallinnaan. Häämme osuivat pelkistyneisyyden aikaan, joten häämatkaamme voi pitää suureellisena järjestelynä, sillä normaalisti naimisiin mentiin ruokatunnilla ja häämatka tehtiin raitiovaunulla tai korkeintaan Suomenlinnan lautalla. Lieventävänä asianhaarana voi pitää sitä, että matka oli sen kesän ainoa lomamme.

Asuimme vastarakennetussa korkeassa Viru-hotellissa, jonka toisessa kerroksessa oli valuuttabaari. Lankoni oli siihen aikaan kovin innostunut sikareiden poltosta ja hän pyysi minua tuomaan kuubalaisia Tallinnasta, koska ne olivat edullisia Neuvostoliitossa. Illalla nautimme virvokkeita valuuttabaarissa  ja päätin toteuttaa uutena sukulaismiehenä toiveen saman tien.

Selitin asiaani sekä suomeksi että alkeisvenäjälläni baarimestarille. Hän tiedusteli minulta määrää, mutta siitä emme olleet puhuneet langon kanssa yhtään mitään. Otin laatikollisen jotten ostaisi liian pientä määrää; en halunnut että minusta puhuttaisiin suvussa pihinä miehenä. En ymmärtänyt lainkaan että laatikollinen paksuja kuubalaisia sikareita ei ollut mikään pikkuostos Neuvostoliitossakaan, mutta en lähtenyt perumaan kauppaani. Valitettavasti ostokseni vei leijonanosan matkakassastamme.

Olimme sitten jokseenkin rahattomia loppumatkan, mutta se ei suuremmin haitannut, sillä Inturistin matkaan sisältyivät kaikki ateriat ja kiertomatkat. Vapaa-aikana kuljimme Tallinnan vihreissä puistoissa ja katselimme leikkiviä lapsia.

Vanhan kaupungin liikkeiden näyteikkunoissa oli surunauhoin varustetuissa kehyksissä vanhemman miehen kuvia. Mies oli meille tuntematon, mutta saimme selvillä että hän oli ollut suuri virolainen shakinpelaaja. Tämä tuntui meistä oudolta, sillä Suomessa ei muisteltu shakin mestaripelaajia kuten presidenttejä, marsalkka Mannerheimia ja säveltäjä Sibeliusta. Vasta myöhemmin meille on selvinnyt, että virolainen shakinpelaaja ja shakkikirjailija Paul Keres oli kuollut yllättäen Helsingissä häitämme edeltävänä päivänä.

Lanko sai Helsingissä sikarinsa ja meille jäi mukavia muistoja kesäisestä Tallinnasta. Meni pitkään ennen kuin matkustimme sinne seuraavan kerran. Lapsiperheellä oli niukasti rahaa, eikä Tallinna ja Neuvosto-Viro noussut lomakohteiden toivelistalla kärkeen. Mutta itsenäistymisen jälkeen matkoja on riittänyt: päiväristeilyjä, seminaarimatkoja, vierailu- ja luennointimatkoja, hotellilomia Tallinnassa sekä matkoja Viron muihin kaupunkeihin ja niiden kylpylöihin.

Olen saanut nyttemin kuitattua sähläilyni ja huomattavat ostokseni Virun valuuttabaarissa. Hankin sieltä viime talvena seminaarimatkalla edulliseen hintaan Työn sankarin punaisen passin. Sitä näyttämällä on oikeutettu ohittamaan muut jonoissa. Ystävällinen baarimestari kirjoitti passiini nimeni venäjäksi. Nykyinen kansainvälinen tilanne on kuitenkin sellainen, että en ole katsonut aiheelliseksi käyttää sitä aktiivisesti.

Neljässäkymmenessä vuodessa Tallinna on muuttunut perusteellisesti. Tällä viikolla istuimme Kalamajan sympaattisessa Boheem-kohvikissa, jossa nautimme italialaisia leikkeleitä ja juustoja sekä hyvää punaviiniä. Samalla katselimme nuorten naisten pukeutumista, jotta tietäisimme mikä on muodikasta juuri tänä syksynä

Virkatoverit

                       .Äitini isänisän juhlan menun alkuosa vuonna 1915.

Alkusyksystä istuin pitkästä aikaa iltaa muutaman minua nuoremman virkatoverin kanssa, jotka tekevät vielä työtä ministeriössä. Kohtasimme virka-ajan jälkeen Sociksella, Seurahuoneen alakerrassa olevassa pyöreässä baarissa. Puhuimme, muistelimme, marisimme ja nauroimme. Tällaisia iloisia iltoja on nykyään kovin harvoin. Viereisestä työhuoneesta minua varhemmin eläkkeelle jäänyt kollega sanoi aikoinaan kovin hyvin: "Kun lääkelaskut ylittävät ravintolalaskujen määrän, tiedät että olet elämän ehtoopuolella".

Tällaiset illat ovat sekä minulle että vielä virkojaan hoitaville antoisia. Kollegat voivat valittaa estoitta, mutta myös nauraa kaikille vuosien aikana tapahtuneille hassuille sattumuksille. Minä olen hyvä ja luotettava kuuntelija ja myötäeläjä, sillä tunnen ministeriön elämän ja tavat. Kuulen itse puolestani tuoreet juorut ja pysyn ajan tasalla organisaatio-, johtamis- ja nimityskulttuurien kehittymisessä.

Toin mukanani tapaamisen palan virkamieskulttuuria sadan vuoden takaa. Olen viime aikoina seulonut äitini suvun arkistopapereita, ja siksi taskussani oli kopio äitini isänisän 60-vuotispäivällisen runomuotoisesta menusta vuodelta 1915. Hän työskenteli uransa parikymmentä viimeistä vuotta Koulutoimen ylihallituksessa (myöhemmin Kouluhallitus) ja jäi eläkkeelle 70-vuotiaana vuonna 1926. Virkatoverit olivat järjestäneet Seurahuoneella Catelle - jolla nimellä he Pappaa kutsuivat - iloiset syntymäpäiväjuhlat. Sali näyttää kuvassa kovin samanlaiselta kuin tänään, tosin silloisten ruokapöytien sijaan lattian täyttävät nyt pienet baaripöydät.

Meitä ilahdutti myös naispuolisten virkatovereiden Catelle kirjoittama onnitteluruno:

Hallituksen virkanaiset
Viroissansa moninaiset
Sihteeriänsä nyt muistaa
Vaikkei runo tahdo luistaa
Tuovat siis pienen tervehdyksen
Merkiks´ keskinäisen ymmärryksen.

Seuraavalla viikolla jatkoin seulontatyötäni Suvilahdessa ja löysin virkatovereiden äitini isälle kirjoittaman runon kun hän jäi eläkkeelle 68-vuotiaana vuoden 1955 lopussa. Isoisäni ehti palvella opetusministeriössä lähes kolmekymmentä vuotta, joten kollegat oppivat tuntemaan hyvin hänet ja hänen tapansa. Lempinimeä he eivät kuitenkaan osanneet hänelle keksiä, sillä häntä kutsutaan ministeriön läksiäistilaisuuden runossa poikakoulujen ja armeijan tapaan sukunimellä.


Orvoks´ Opetuksen "bandy"
pakosta nyt jää,
konsa joukon parhain dandy
poies häviää.
Kuka nyt voi kertoo meille
mitä, missä, milloin,
kun ei enää juhlateille
astu Castrén illoin.
----------
Mutta ilo "linnassamme"
olkoon illan tunnus,
vaikka sydän rinnassamme
onkin kuni punnus.

Kaikki tämä kertoo virkatoveruudesta ja lämmöstä, joka vaatii syntyäkseen vuosia ja vuosikymmeniä. Tässä nyt jo katoavassa pitkien työ- ja virkatoveruuksien maailmassa kollegat tulivat tutuiksi hyvässä ja pahassa. En tiedä voiko tällainen tuntemus kasvaa pätkätöiden ja vaihtuvien työpisteiden ketterissä organisaatioissa. Itse riimittelin eläkkeelle jääville virkatovereille runotekstiä vielä tällä vuosituhannella, mutta en tiedä pääsenkö koskaan arkistojen seulonnassa niin pitkälle, että löydän tätä melko tuoretta omaa virkamieslyriikkaani.