Kaikki isäni sodat

Kirkkoherra, Suomi-Vietnam-Seuran puheenjohtaja Erkki Arhinmäki Hakaniemen metrotyömaalla vastaanottamassa "Puutyötehdas Vietnamiin" -kampanjaan kerättyjä varoja.


Isäni ikäluokka - vuonna 1925 syntyneet - oli viimeinen joka näkökulmasta riippuen joutui tai ehti laajassa mitassa rintamalle. Ikäluokan pojat joutuivat lisäksi jatkamaan armeijassa vielä sodan päätyttyä saadakseen suoritettua asevelvollisuuden loppuun. Tämä jälkivelvollisuus ei ollut varmaankaan kovin innostava, ei ainakaan isälleni, koska heti rauhan tultua ei voitu järjestää reserviupseerikoulutusta.

Innokkaana sotilaspoikajohtajana sekä heimoaatteen ja suuren Suomen elähdyttämänä isäni lähti ensimmäisen kerran vapaaehtoisena armeijaan jo vuonna 1941. Kun armeijan johto havaitsi, miten paljon sotilastehtävissä oli lapsia, nämä alle 18-vuotiaat kotiutettiin, heidän joukossaan isäni.

Vuonna 1943 nämä pojat jo kelpasivat, ja isäni pääsi jälleen vapaaehtoisena Itä-Karjalaan. Siellä hänen tehtävänään oli järjestää ja johtaa poikatyötä Soutjärvellä. Soutjärveltä hän kävi kutsunnoissa Helsingissä ja uuden poikatyövaiheen jälkeen hänet komennettiin koulutettavaksi. Keväällä 1944 isä siirtyi rintamalle, jossa toimi kivääriryhmän ryhmänjohtajana ja kirjurialiupseerina. Kantakortin mukaan rintamakelpoisuus on ollut hyvä ja hänellä on ollut sotilaslääkärin mukaan "200 %:n näkökyky".

Mitään dramaattisia kertomuksia sodan vuosilta isäni ei minulle kertonut. Elämä 1950- ja 1960-luvuilla oli niin täynnä uuden rakentamista, että ei ollut tarvetta palata vanhoihin asioihin kuin kertomalla korkeintaan pieniä sattumuksia sotavuosilta. Isän asenne armeijaan ei ollut torjuva, pikemmin päinvastoin. Hän kävi ylimääräisen reserviupseerikurssin 1950-luvun alkupuolella perheellisenä miehenä ja lähti aina mielellään kertausharjoituksiin.

1970-luvun alussa isälleni tuli aivan uudenlainen pyyntö: häntä kysyttiin perustettavan Suomi-Vietnam-Seuran johtotehtäviin. Seuran tarkoituksena oli järjestää Vietnamin solidaarisuustyötä. Isä oli opittu 1960-luvulla tuntemaan avarakatseisena, edistysmielisenä sekä yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneena pappismiehenä, siksi kai pyyntö esitettiin hänelle.

Isä mietti asiaa tarkkaan. Hänen mielestään USA oli tehnyt Vietnamiin jonkinlaiseksi demokratian puolustukseksi naamioidun häikäilemättömän hyökkäyksen, joka vaati todellista kannaottoa. Lisäksi hän katsoi, että rauhantyö ja kansainvälinen solidaarisuus kuuluvat olennaisina osina kristilliseen vakaumukseen. Hän tiesi kyllä, että lähtemällä mukaan tulisi leimatuksi. Mutta jos hän ei uskalla lähteä mukaan, kuka sitten uskaltaa.

Kun isä oli tehnyt päätöksensä, hän lähti täydellä voimalla toimintaan. Ensin Vietnam-seuran varapuheenjohtajaksi ja sitten kirjailija Paavo Rintalan jälkeen vuonna 1973 seuran puheenjohtajaksi ja sitä kautta suomalaisen Vietnam-liikkeen kärkihahmoksi. Joukkokokouksissa puhui ja mielenosoitusmarsseilla kulki nyt myös näkyvä kirkonmies.

Ymmärrystä ratkaisulle ei tullut juurikaan kavereilta - sotasukupolven miehiltä. Porvarillisessa Munkkiniemessä alettiin epäillä kirkkoherran isänmaallisuutta.  Monet virkaveljet paheksuivat ja arvostelivat isän toimintaa. Myös tuomiokapituli näytti kaapin paikan: lääninrovastiksi nimitettiin isääni vähemmän ääniä papiston äänestyksessä saanut ja kevyemmät virka-ansiot omaava pappismies, mutta varmasti oikeistolainen.

Mikään ei kuitenkaan muuttunut isän pappeudessa rauhanliikkeen vuosina: hän oli aina pappi missä liikkuikin. Kun Vietnamin sota vihdoin päättyi, isä matkusti sinne solidaarisuuslennolla kahdeksi viikoksi toukokuussa 1975. Koneessa kuljetettiin 14 000 kiloa lääkkeitä, jotka Suomi-Vietnam-Seura oli kerännyt. Isästä tunnelma Vietnamissa oli vapautunut ja iloinen. Hän kierteli tapansa mukaan myös kirkoissa ja katseli ihmisiä siellä. Iloa tuottivat täydet kristilliset kirkot ja kirkkorakennusten alkaneet korjaustyöt.

Rauhantyöhön alkoi tulla vähitellen mukaan kasvava joukko kristittyjä, erityisesti nuoremman polven teologeja ja aktiivisia seurakuntalaisia. Joulukuussa 1976 perustettiin Kristittyjen rauhantoimikunta, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana isäni ehti toimia kaksi kuukautta ennen kuolemaansa.

















 

Sotilasylioppilas

              Isäni Kalle Andersson sotilasylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1946


Kun isäni palaa rintama- ja asepalveluksen jälkeen kotiin rauhan Helsinkiin, on moni asia avoin. Kotona vallitsee ristiriitainen tunnelma ja vanhemmat eroavat muutaman vuoden kuluttua. Koulu on jäänyt kesken luokallejäämisten ja sotavuosien vuoksi; koko lukio on suorittamatta. Kiihkeiden teinivuosien unelmat suuresta Suomesta, aktiiviupseerin urasta ja poikatyön organisoinnista Itä-Karjalassa ovat kariutuneet.

Uutta suuntaa elämälle antaa sotavuosina syventynyt uskonnollinen vakaumus ja lopulta herätyksen kokemus sotilassairaalassa, jonne isäni on joutunut rintamalta sairastumisen vuoksi. Jo vuoden 1944 lopussa hän kirjoittaa ystävälleen, että aikoo lukea ylioppilaaksi ja sitten papiksi.

Isän ura ei kuitenkaan kulje luotisuoraan ja edessä on yksi lyhyt sivukoukkaus. Isä menee huolintafirman palvelukseen, jossa hän viihtyy ja menestyykin mainiosti. Työssä tarvitaan nopeutta, hoksaavuutta ja järjestelykykyä; niitä isälläni on vaikka muille jakaa. Eräänä iltana hän kuitenkin näkee puistossa kaksi entistä luokkatoveriaan onnellisina ylioppilaslakit päässä ja isä päättää palata vanhaan suunnitelmaan ja lukea ylioppilaaksi. Mieltä ilahduttaa kuitenkin huolintafirman työnjohtajan loppuarvio: "Andersson, olitte paras mies joka minulla on koskaan ollut".

Isä aloittaa raivokkaan opiskelun ja tenttii koko lukion puolessa vuodessa sekä läpäisee ylioppilaskirjoitukset. Epäilemättä huimaa suoritusta helpottaa koulun joustavuus tenteissä ja sotilasylioppilaskirjoitusten erityisjärjestelyt. Riittää että kokelas kirjoittaa kolme ainetta.

Isä on lähtöisin täysin epäkirkollisesta kodista. Kun hän kertoo kotona aikovansa ryhtyä opiskelemaan teologiaa, oudoksuu tallimestari-isä ratkaisua. Hän myös ärsyyntyy valinnasta, sillä voisihan poika opiskella ylioppilaana myös kunnon ammattiin, vaikka tuomariksi tai insinööriksi. Isä Oskar rauhoittuu vasta illalla ravintolassa, kun hän kuulee että myös eläinlääkintäeversti Talvitien poika aloittaa teologisessa. Ravintolaillan johtopäätös on: "Antaa poikien lukea mitä pojat haluavat".

Opintojen rahoittamiseksi isä hakeutuu Helsingin eteläisen seurakunnan poikatyöntekijäksi. Yliopiston rinnalla alkaa intensiivinen työ: isä pitää poikakirkkoja Agricolan kirkossa ja kulkee yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa järjestämässä pihakirkkoja Rööperissä, joissa lauletaan ja julistetaan. Hän perustaa yhdessä sotakavereiden kanssa poikia varten partiolippukunnan Korven Koukkaajat. Isältä sujuu mainiosti Herran sanan julistaminen pihoilla roskalaatikon päällä, luonnehtivathan jo Itä-Karjalan viihdytyskiertueen muut esiintyvät ikätoverit Kallea sotilaaksi, joka on "luistavahuulinen", "tarvittaessa kansankiihottaja" ja "puhuja Jumalan armosta".

Eteläisen seurakunnan kirkkoherrana toimii iäkäs teologian tohtori Paavo Virkkunen. Hän ohjaa, tukee ja keskustelee "poikiensa" kanssa, joihin kuuluu isäni lisäksi pari muuta teologian ylioppilasta. Hän auttaa poikia kaikin tavoin: lahjoittaa kirjoja, auttaa kansainvälisissä yhteyksissä ja jopa järjestää aikanaan Ruotsin-suhteillaan hyvää kangasta poikien papinpukuja varten. Kun isälläni on etäiset suhteet omiin vanhempiinsa, tulee Tohtori-sedästä ja Katri-tädistä - näin pojat kutsuvat Paavo Virkkusta ja hänen Katri-vaimoaan - ratkaisevan tärkeitä hahmoja isäni elämässä. Kiihkeyttä, voimaa ja sanavalmiutta on isälläni omasta takaa, mutta keskustelut Tohtori-sedän kanssa tuovat syvyyttä hänen uskonnolliseen elämäänsä ja alkavaan papin työhön.

Isä tapaa äitini kristillisessä opiskelijaliikkeessä. Äiti on jo valmistunut sairaanhoitajaksi ja isä saa opinnot päätökseen ja pappisvihkimyksen kesäkuun alussa 1951. Heidät vihitään kaksi viikkoa myöhemmin Johanneksen kirkossa. Minä synnyn seuraavana vuonna. 

Hevosen nimeen

Isänisäni Karl Oskar Andersson-Blondyx Kampin kentällä 1930-luvulla. Vasemmassa yläreunassa häämöttää vastavalmistunut eduskuntatalo ja kentän takana näkyy Maanviljelijöiden Maitokeskuksen talo.


Isänisäni nimi oli alunperin Karl Oskar Andersson. Hän kasvoi vaatimattomissa oloissa Myrskylässä, mutta tarmokkaana ja voimakkaana nuorukaisena hän pääsi Pernajaan liikuntakyvyttömän aatelismiehen palvelijaksi - tätini käytti tosin aina termiä lakeija. Siellä hän oppi paljon hevosista, ratsastamisesta sekä herrojen tavoista ja tyylistä.

Hänen mielestään Itä-Uudellamaalla joka toisen nimi oli Andersson, eikä isoisä halunnut olla mikään tavallinen Virtanen. Hän päätti ottaa sukunimen Blondyx; se oli hevosen nimi, jolla hän oli ratsastanut menestyksekkäästi. Myrskylän pappilassa sukunimenvaihto ymmärrettiin osin väärin ja nimeksi tuli todella komealta kalskahtava ja väliviivalla vahvistettu Andersson-Blondyx.

Isänisä tuli Helsinkiin 1910-luvun lopulla ja jäi asevelvollisuuden jälkeen armeijan palkkiovirkailijaksi hevosmiestaitojensa perusteella. Hän eteni Yleisesikunnan tallien päälliköksi ja tallimestariksi. 1920-luvun lopulla hän perusti eräiden ystäviensä kanssa Keskustalli Oy:n, joka toimi ratsastuskouluna ensin Kampissa ja sittemmin Ruskeasuolla. Hän koulutti monet ratsastajaikäpolvet, jotka tunsivat hänet Oskuna. Henrik Tikkanen kirjoittaa Minun Helsinkini -kirjassaan, että hevoset ymmärsivät Oskun käskyjä ratsastajia paremmin Kampin kentällä.

Isäni sai kasteessa nimen Karl Erik Bernhard Andersson-Blondyx. Kaksi ensimmäistä etunimeä ovat suvun vakiintuneen käytännön mukaisia. Sen sijaan "ylimääräinen" ja komealta kalskahtava kolmas etunimi on selvästi otettu Oskarin ensimmäisen isännän, vapaaherra Bernhard Indreniuksen mukaan. On helppo kuvitella, että mies joka ottaa sukunimensä jalon hevosen mukaan, antaa pojalleen nimen vapaaherran mukaan.

Isäni perheen kotikieli oli suomi; Kannakselta kotoisin ollut isänäitini ei juurikaan puhunut ruotsia. Isä ja hänen vuotta vanhempi sisarensa kävivät suomenkielisissä kouluissa. Isä ei käyttänyt käytännössä oikeastaan lainkaan komeaa, mutta hankalaa kokonaista nimeään. Hän oli koulussa, sodassa ja ystävien kesken aina yksinkertaisesti vain Kalle Andersson.

Vuonna 1948 sisarukset päättivät suomentaa nimensä, mutta eivät päässeet yksimielisyyteen sukunimestä. Isä päätti ottaa sukunimen Arhinmäki ja tätini puolestaan sukunimen Arekki. Samalla isäni suomensi kaksi ensimmäistä etunimeään Kalle Erkiksi ja ryhtyi käyttämään virallisena nimenään Erkki Arhinmäkeä. Näin isäni oli minun elämässäni ensin pastori ja sitten kirkkoherra Erkki Arhinmäki, mutta perheen, ystävien, seurakuntanuorten, oppilaiden ja partiolaisten keskuudessa Kalle.

Mutkikkaasta nimitaustastamme ei ole ollut oikeastaan koskaan mitään haittaa. Kun olin nuoruudessani paljon kesätöissä Ruotsissa,  huomasin että riikinruotsalaisten ystävieni keskuudessa vanha sukunimemme Andersson-Blondyx herätti suurta kunnioitusta. Päätin, että jos elämässä kaikki menee pieleen, muutan Ruotsiin maallikkosaarnaajaksi ja vaihdan nimeni Johan Erik Andersson-Blondyxiksi. Onneksi olen voinut päästä vanhuuseläkkeelle vakaan virkamieselämän päätteeksi ja pitää nykyisen nimeni.

Kun poikani Paavo valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi, helsinkiläinen konkaritoimittaja Jyrki Vesikansa kirjoitti pääkirjoituksen Iltalehteen. Andersson-Blondyx -sukunimen vuoksi Paavon taustaa ei voinut Vesikansan mukaan pitää kovin proletaarisena, mutta hän totesi myös Leninin olleen korkeaa lähtöä. Vesikansa tunsi siis hyvin Paavon taustan, mutta ei tiennyt että suvun varhainen nimi oli annettu hevosen nimen perusteella.


--------

Isäni Erkki Arhinmäen (1925-1977) syntymästä tulee joulukuun alussa kuluneeksi 90 vuotta. Kirjoitan hänestä pienen sarjan kertomuksia ennen joulutaukoa. Teen sen nyt, koska en tiedä onko minulla kymmenen vuoden kuluttua blogia ja/tai hyvää muistia. Tämä kirjoitus on ensimmäinen neljän kirjoituksen sarjassa.

 

Isoisän tehtävät

Isoisän kirjastoon kuului vanha, kaunis ja jännittävä kirja: Tuhannen ja yhden yön tarinat. Kirjassa oli hienoja monivärikuvia, joiden päältä oli ensin käännettävä pois suojaava silkkipaperinen välilehti. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvat kiehtoivat minua paljon enemmän kuin pyhäkoulun rainat tai isän kirkon sakastin seinälle ripustettu synkkä kuva Lutherista.

Vierailu isovanhempien luona kulki vakiintuneen kaavan mukaan. Kun tulin heille, isoisä odotti minua jo kävelylle. Kävelyn jälkeen söimme isoäidin valmistaman lounaan keittiössä ja sen päälle hän tarjoili isoisälle kahvin olohuoneeseen - ehkä isovanhemmat puhuivat vielä vanhasta muistista salista. Sitten isoisä luki minulle ääneen tai kertoi tarinoita.

Toivoin usein aika pelottavaa tarinaa Ali Babasta ja neljästäkymmenestä rosvosta, ja isoisä luki sen mielellään kerta toisensa jälkeen. Kun olin oppinut lukemaan, hänestä tuntui luonnollisemmalta kertoa omia tarinoita. Hän kertoi kouluvuosista Ressussa Venäjän vallan aikana, venematkoista kesäisellä Viipurinlahdella, ihmeellisen kauniista Pietarista sekä laivamatkoista ulkomaille.

Omien lastenlasten mielestä olen sinänsä hyvä lukija, mutta minulla on yksi paha vika: nukahdan aina ensimmäisenä. Sen takia isoäiti on minua parempi iltalukija. Mutta eihän minunkaan isoisäni lukenut minulle iltaisin sängyn vieressä niin kuin äitini.

Tänä syksynä sain hienon tehtävän. Herttoniemenrannan alakoulun 4 B:n luokan opettaja toivoi vanhempainillassa isoisiä lukemaan ääneen luokassa. Kun yhtään spontaania ilmoittautumista ei tullut, reipas tyttäreni ilmoitti että lukeminen sopii mainiosti Nellin isoisälle.

Viime perjantaina kävelin lievästi jännittyneenä koululle. Opettaja oli keskusteltuaan kirjastovirkailijan kanssa valinnut luettavaksi Kiplingin klassikkotarinoita viime vuosisadan alusta. Sain kirjan edellisenä päivänä ja päätin lukea kertomuksen siitä miten pieni norsu sai kärsänsä ja miten sen jälkeen kaikilla norsuilla on ollut pitkä kärsä.

Tunnelma luokassa oli rauhallisen rento. Koululaiset istuivat muutaman oppilaan ryhmissä, ja sovimme että he voivat piirtää lukuhetken aikana. Luin puolisen tuntia, ja kaikki kuuntelivat keskittyneesti. Lukuhetken jälkeen keskustelin oppilaiden kanssa kertomuksen sisällöstä ja kyselin millaisia kuvia he olivat piirtäneet. Useimmilla piirustus liittyi lukemaani Kiplingin kertomukseen.

Lähellä lukijantuoliani istui tumma- ja kiharatukkainen poika, joka oli muokannut kertomuksen sarjakuvaksi ja tiivistänyt ydinsisällön myös puhekupliin. Tunnin jälkeen Ben - kysyin tyttärentyttäreltä myöhemmin pojan nimen - tuli näyttämään minulle piirtämäänsä sarjakuvaa. Olin häikäistynyt: Ben oli osannut kiteyttää pitkän tarinan oivallisesti sarjakuvaksi ja laatia iskevät puhekuplat.

Pidän isoisän tehtävistä, koska opin paljon uutta. Kesällä toimin tyttärentyttären autonkuljettajana kun hän kävi Heurekassa tiedeleirillä. Opin automatkoilla tieteen uusista saavutuksista. Tyttärenpoika saattoi vielä viime vuonna pitää päiväkodista ylimääräisiä vapaapäiviä, näin voi tehdä vielä eskarissa. Näillä ylimääräisillä vapailla hänellä oli aikaa viedä minut 3D-elokuviin, jossa katselimme eläviä kuvia ihmeellisten lasien läpi.