Nukkuminen kannattaa aina

En tiedä miten isäni torkkui lapsena ja sodassa, mutta niin kauan kuin muistan hän oli verraton torkkujen ottaja. Paikan valinnassa hän oli vapaa ja epäsovinnainen; mikään sohvankulma eikä tilanne  ollut sopimaton torkkuihin. Isä eli lyhyen, mutta intensiivisen elämän. En usko, että hän olisi jaksanut julistaa Jumalan armoa ja rakkautta niin puhuttelevasti ja suurella lämmöllä ellei hän olisi ottanut jatkuvasti pieniä tirsoja.

Toinen lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeä mies, äidinisäni, oli juristi ja ministeriön virkamies. Hän edusti puolestaan pedanttia nukkumiskulttuuria. Kun työelämän rytmi oli leppoisa ennen sotia - ja kotikin lähellä valtioneuvoston linnaa -, isoisä käveli kotiin aamiaistunnilla, söi lounaan, nukkui tovin ja joi sen päällä kupin mustaa kahvia. Koska hän oli säntillinen virkamies, hän jätti aina iltapäivällä kahvitauon väliin, sillä hän oli lisännyt sen aamiaistunnin kokonaispituuteen. Sotien jälkeen työtahti kiihtyi ja hän nukkui vasta päivällisen jälkeen. Mutta moni hallintotoimi olisi jäänyt suorittamatta ilman näitä unia.

Itse opin päiväunien merkityksen Gotlannissa tiskaajana. Lounastiskien ja päivällisen välillä oli vapaata, jolloin kannatti ottaa kunnon päiväunet metsämökissä. Ne antoivat energiaa, sillä nuoruuden kesäyöt Gotlannissa saattoivat kestää aamutunneille asti. Kokemukset Gotlannista antoivat minulle hyvän perustan arvostaa nukkumista.Työelämän vuosikymmeninä kärsin kovasti päiväunien puutteesta, mutta joskus pitkien ulkomaisten kokousten ja kielten sekamelskan jälkeen saatoin nukkua hotellissa vielä tasoittavat päiväunet. Kun minusta nyttemmin on tullut eläkemies, vaimoni sanoo, että jatkan hyvin sekä isäni että isoisäni nukkumistraditioita.

Pojista näyttää tulevan isiensä ja isoisiensä kaltaisia. Olin kiihkeän esikoiseni kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Tukholmassa kun hän oli viisivuotias. Asuimme matkan ajan tulevan lankoni luona Hässelbyssä. Joka kerran kun lähdimme sinne T-Centralenista, nuori matkatoverini kävi pitkälleen tunnelbanavaunun penkille ja nukkui perille saakka. Näin kertyi voimia seikkailuita ja myöhäisiä tv-otteluita varten.

Kuopuksen tapa kyläillä luonamme koostui pitkään nukkumisesta. Kun asuimme vielä hänen lapsuudenkodissaan Pasilassa, hän kävi mielellään nukkumassa sohvallamme. Suhtauduimme tähän hyvin positiivisesti: on hauskaa jos lapsuudenkodin olohuone on nuorelle miehelle turvallinen ja rento nukkumispaikka kaikkina vuorokaudenaikoina.

Kaikille vapaa nukkuminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys.  Muistan miten hämmentynyt vävymme oli kun hän tuli ensimmäisen kerran mukaan puolison perhepiiriin jouluaaton viettoon. Heti eteisen jälkeen hän näki sängyn, jossa nukkuivat onnellista unta puolison setä ja veli.

Tässä tarinassa ei ole vielä esiintynyt yhtään nukkuvaa naispuolista henkilöä. Onko heidän tehtävänsä olla valveilla, jotta ruoka ei pala uunissa eivätkä lapset syö pieniä lelunpaloja? Ehkä niin, mutta olen havainnut myös ylisukupolvista oppimista. Vein aikaisemmin usein tyttärentytärtä iltapäivällä telinevoimisteluharjoituksiin Myllypuron Liikuntamyllyyn; nyt hän menee sinne itse metrolla. Automatkan alussa hän kuunteli yhden tai kaksi Rajattomien esittämistä lastenlauluista, mutta nukahti joka kerran vartin pikaunille ennen harkkoja. Pojantytär osaa puolestaan ottaa päivällä sellaiset mahtiunet, että niiden jälkeen hän pystyy leikkimään neljä-viisi tuntia yhteen soittoon. Yleensä minä torkahdan puolivälissä, mutta kun jonkun täytyy jaksaa, se on tietenkin isoäiti.

Nuoruuden loppu

                                         Visby 1972. Kuva: K. Melakoski


Tämä on kaunein niistä valokuvista, jotka minulla on nuoruuteni saarelta Gotlannista. Se on myös kuva ystävyydestä ja nuoruuden loppumisesta. Valokuvan kopiossa on sormenjälkiä ja nuppineulan reikiä, mikä kertoo että olen pitänyt siitä jo vuosikymmeniä.

Kuljemme kuvassa tiskaajatoverini Cain kanssa Visbyn kehämuurin pohjoislaidalla olevalla suurella nurmikolla kohti vakiopaikkaamme puiden alla. On kesäkuu 1972, päivä on viileä, Cailla on vihreä nahkapusakka ja minulla harmaa villatakki. Cain oikean käden asennosta tiedän, että hän polttaa piippua. Minulla on vasemmassa kädessä päivän lehti ja oikeassa kädessä Tempon paperikassi, jossa on punaviiniä ja eväitä.

Tämä on seitsemäs kesäni Gotlannissa. Niistä neljä olen tiskannut Toftagårdenissa Cain parina. Cai ei ole enää voinut tulla kesäksi Gotlantiin, sillä hän on mennyt edellisenä vuonna naimisiin. Nyt hän on puolisonsa kanssa vieraana luonani Visbyssä, jonne olen tullut kesän ajaksi oppaaksi. Olen vielä poikamies, eikä minulla ole edes tyttöystävää. Cain vaimo tosin sanoo minulle lohdullisesti ja sympaattisesti nurmikkoretkellä, että kyllä minunlaiselle mukavalle kiharatukalle pian tyttö löytyy.

Kun kuva otetaan, en vielä tiedä, että olemme aloittamassa viimeistä pitkää yhteistä nurmikkoretkeä Visbyssä. Onnelliset kesät Gotlannin vapauden valtakunnassa ovat niin tuoreena takana, että tuntuu mahdottomalta ajatella elämää ilman saaren luontoa ja elämää. Olimme asuneet omassa alkeellisessa mökissä metsässä, kulkeneet niittyjen yli meren rantaan ja puhuneet keskenämme aamusta iltaan.

Yhteistyömme tiskaajaparina oli hioutunut niin täydelliseksi, että saatoimme suurten päivällistiskien aikaan tehdä samanaikaisesti ahkerasti työtä ja käydä syvähenkistä keskustelua. Huolia ei ollut työssä eikä vapaa-aikana, mikä teki mahdolliseksi iloisen ja hulluttelevan elämäntavan. Lisäksi tiskaajan vaativasta työstä maksettiin Ruotsissa sen verran hyvin kruunuja, että Visbyn olviretkillä ei ollut koskaan pulaa maksapasteijavoileivistä ja Heineken-oluesta. Ja liftaamalla pääsi sujuvasti kotiin Toftagårdeniin mihin tahansa vuorokauden aikaan.

Nuoruuden kesien iloisessa ilmapiirissä oli helppoa kehittää oivallisia tulevaisuudensuunnitelmia. Vuokrasimme mökkiimme kirjoituskoneen valmistautuaksemme gotlantilaisen kesäyön täydelliseen kuvaukseen ja kirjailijauraan. Myös varasuunnitelma oli mitä mainioin: ostamme yhdessä Hästgatanin tupakkakaupan ja elätämme itsemme sillä siihen asti kunnes siirrymme Visbyn vanhainkotiin, josta näkee merelle.

Kesäkuussa 1972 on mahdotonta ajatella, että tulemme yhdessä vierailulle Gotlantiin vasta neljänkymmenen vuoden kuluttua. Ja kun tulemme, olemme kuusikymppisiä isoisiä.Visbyn korkeuserot ovat hankalia, koska meillä molemmilla on huonot jalat. Asumme maalla entisen työtoverimme Matsin talossa.

Toisena päivänä lähdemme kaksistaan Cain kanssa ajelemaan Matsin virka-autolla, joksi hän kutsuu pikkupakettiautoa, jonka on hankkinut eläkevuosiksi mehiläishoitoa varten. Mats ei ole enää aikuisopetuksen rehtori vaan täysipäiväinen hunajantuottaja. Käymme virka-autolla katsomassa Cain intohimon kohdetta: museojunarataa.

Mats joutuu olemaan viimeisen iltamme poissa. Ostamme Visbystä iltaa varten kaksi pulloa valkoviiniä, sillä punaviini ei sovi enää Caille. Nautimme raikasta valkoviiniä talon puutarhassa. Kun tulee pimeä, menemme taloon katsomaan televisiota. Cai tutkii netistä Visbyn takseja, mutta minä pilkin niin tehokkaasti nojatuolilla katsoessani ajankohtaisraporttia, että päätämme jättää piipahduksen Munkkällareen ensi kertaan.










 

Luokkatoverini Ykä

Tämän vuosikymmenen alussa päätimme satunnaisten keskustelujen pohjalta pitää luokkakokouksen, koska ylioppilaaksi tulosta oli kulunut neljäkymmentä vuotta. Heti alkuun sovimme valmisteluryhmässä, että mukaan kutsutaan kaikki luokallamme lyhyemmän tai pitemmän aikaa olleet, ei vain ylioppilaaksi valmistuneita.

Muisteluharjoitusten sekä koulun matrikkeleiden ja vuosikertomusten perusteella totesimme, että luokallamme oli ollut kaikkiaan yli viisikymmentä poikaa. Vaikka kaikki luokalla aloittaneet kolmekymmentä poikaa olivat monella lailla lahjakkaita, vaihtuvuus oli huomattavaa. Luokalle jääminen oli tavallista, mutta niin myös oli koulun kesken jättäminen. 1960-luvun poikakoulu oli varsin tyly: jos koulunkäynti ei kiinnostanut murrosiässä, ei opettajilla ja koulun muulla henkilökunnalla ollut keinoja eikä haluakaan pitää kiinni oppilaasta. Ulko-ovi kävi liian usein.

Päätimme valmisteluryhmässä toimittaa kunnianhimoisen julkaisun. Luokkajulkaisuun koottiin kaikilta muutama ranskalainen viiva nykyisestä elämästä ja tuore kuva. Nykyhetken kuvauksia täydennettiin abiturienttivuoden kronikkateksteillä, ja jos sellaista ei ollut, valmisteluryhmä kirjoitti vastaavaan. Näihin luonnekuvauksiin liitettiin kouluvuosien kasvokuvia. Hanke oli suurisuuntainen, ja minä olin alkuun hieman epäileväinen, mutta kun aina tarmokas Ykä lupasi ryhtyä julkaisun päätoimittajaksi, minäkin olin valmis. Veikon erikoisnumerosta tuli mainio. Se jaettiin luokkakokouksessa ja lähetettiin niille jotka eivät päässet paikalle.

Aika pian onnistuneen luokkakokouksen ja -julkaisun jälkeen alkoi tulla surullisia uutisia. Viime syksyyn mennessä oli kuollut kolme mukana ollutta luokkatoveria, ja joulun alla tuli tieto viimeisen luokkalehden päätoimittajan Ykän kuolemasta.

Ykä istui kaikki kouluvuodet pulpetissa eturivillä. Hän oli lyhyt ja hänellä oli päässään paksut silmälasit. Ykä osasi aina kaiken ja oli lukenut joka päivä huolellisesti läksyt. Luokassa sanottiin: "Avatkaa Konttinen adjektiivien kohdalta". Epäilemättä etevää ja ahkeraa Ykää voi pitää hikipinkona, mutta hänessä oli myös paljon piirteitä, jotka eivät sovi higarin stereotypiaan. Hän oli kaiken aikaa innokas, avoin, kontaktikykyinen ja sosiaalinen sekä tämän päälle urheilullinen.

Istuin itse pitkänä poikana takarivissä kaukana Ykästä. Kun minusta kehittyi vuosien mittaan vasemmistolainen kulttuuriradikaali, jolla oli paljon mielipiteitä, sain eturivin Ykästä hyvän ja terävän haastajan historian ja yhteiskuntaopin tuntien väittelyissä.

En nähnyt Ykää koulun jälkeen oikeastaan ollenkaan, vasta myöhemmin luokkakokouksissa. Tiesin hänen opiskelleen lääkäriksi isänsä tavoin. Jossain vaiheessa huomasin Kuka kukin on -teoksesta, että Ykä on edennyt kansainvälisesti orientoituneeksi lääketieteen professoriksi. Eihän se mikään yllätys ollut, sen olisi voinut arvata jo kouluvuosina.

Joulunpyhinä olen muistellut ja surrut Ykää ja muita kuolleita luokkatovereita. Heitä surressaan suree aina myös omaa kuolevaisuuttaan. Mielessä on voimakkaana tunne, ettei vielä ole aika meidän luokkatovereiden kuolla. Mutta kun riittävän kova sairauskohtaus tulee, ei auta vaikka olisi entinen Lääkärikympin voittaja Ykän tapaan.

Luokkatovereitaan - ainakin niitä joita ei ole tapaillut koulun jälkeen - ajattelee ja muistelee koulupoikina eikä aikuisina miehinä. En minä Ykää ajattele kansainvälisesti menestyneenä tiedemiehenä ja professorina, vaan etevänä rillipäisenä lauttasaarelaispoikana, joka selittää minulle innokkaasti välitunnilla miten hän on alkanut toteuttaa uutta painonnosto-ohjelmaa. Ykä, hyvät treenit sinulle taivaallisella punttiksella!

Kausikortti

Kuva on otettu Gotlannin Toftagårdenissa kesällä 1966, jolloin vielä haaveilin folk-laulajan urasta. Seuraana lukuvuonna folk-triomme Ile, Jaska ja Pumppe esitti poikakoulumme kulttuuritapahtumassa "rohkean" kansanlaulun, joka oli johtaa koulusta erottamiseen. Vararehtori Kattaisen mukaan "vain hyvä tahto esti erottamisen tässä vakavassa tapauksessa".



Vietin ikäpolveni tavoin kiihkeän nuoruuden 1960-luvulla. Vuosikymmenen uusi nuorisomusiikki vei minut mukanaan. Vaikka lievästi snobistisista syistä kävin joskus sinfoniakonserteissa, rakastin folk-musiikkia ja rock and rollia.

Kun sain varhain itseäni sivistyneemmän puolison, olen kaikki vuosikymmenet kulkenut hänen mukanaan klassisen musiikin konserteissa ja kuunnellut hänen kirjastosta lainaamiaan levyjä. Olen tehnyt näin mielelläni, ja olemme usein puhuneet konserteissa käynnin lisäämisestä.

Osaan kirjoittaa ja lausua kommentteja elokuvasta, teatterista, kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja jopa baletista, mutta arvioita klassisen musiikin esityksistä en lausu. Se on minulle kuitenkin siinä määrin vieras alue ja sen ympärillä käytävä puhe niin suljettua, että amatöörin on parasta vaieta. Jos en osaa sanoa mikä Sibeliuksen sinfonioista on minulle mieleisin, miten osaisin sanoa muutakaan tähdellistä.

Yli kuusikymppisenä eläkemiehenä olen huomannut, että en mitenkään jaksa kuunnella vain nuoruuteni kultaisten vuosien musiikkia. Klassisen musiikin alueella on neljässäsadassa vuodessa saatu aikaan niin paljon rikkauksia, että siitä riittää ammennettavaa minulle eläkevuosiksi.

Päätin ostaa kausikortin viime syksyksi ja nyt uusin sen kevääksi. Kortti vie minut konserttiin säännöllisesti ja joku asiaan perehtynyt laatii minulle kausittain ohjelman. Ja ehkä kymmenen vuoden kuluttua uskallan sanoa konsertin jälkeen: "Tästä pianistista kuulemme vielä/Olipa kapun työskentely vaikuttavaa/Täytyy sanoa että puhaltajat olivat tänään iskussa jne". Tällaista puhetta olen kuullut hissijonossa.

Helsingissä voi valita HKO:n tai RSO:n kausikortin. Tein valinnan täysin ulkomusiikillisin perustein. RSO:n uusi ylikapellimestari Lintu oli antanut Helsinkiin tultuaan itseriittoisella tyylillä elitistisesti sävyttyneitä kulttuuripoliittisia lausuntoja, joita vierastin, ja valitsin siksi HKO:n kausikortin.

-----------

Teksti on kirjoitettu alkuaan vastaukseksi Helsingin Sanomien kyselyyn orkestereiden kausikorteissta.