Tämä on kaunein niistä valokuvista, jotka minulla on nuoruuteni saarelta Gotlannista. Se on myös kuva ystävyydestä ja nuoruuden loppumisesta. Valokuvan kopiossa on sormenjälkiä ja nuppineulan reikiä, mikä kertoo että olen pitänyt siitä jo vuosikymmeniä.
Kuljemme kuvassa tiskaajatoverini Cain kanssa Visbyn kehämuurin pohjoislaidalla olevalla suurella nurmikolla kohti vakiopaikkaamme puiden alla. On kesäkuu 1972, päivä on viileä, Cailla on vihreä nahkapusakka ja minulla harmaa villatakki. Cain oikean käden asennosta tiedän, että hän polttaa piippua. Minulla on vasemmassa kädessä päivän lehti ja oikeassa kädessä Tempon paperikassi, jossa on punaviiniä ja eväitä.
Tämä on seitsemäs kesäni Gotlannissa. Niistä neljä olen tiskannut Toftagårdenissa Cain parina. Cai ei ole enää voinut tulla kesäksi Gotlantiin, sillä hän on mennyt edellisenä vuonna naimisiin. Nyt hän on puolisonsa kanssa vieraana luonani Visbyssä, jonne olen tullut kesän ajaksi oppaaksi. Olen vielä poikamies, eikä minulla ole edes tyttöystävää. Cain vaimo tosin sanoo minulle lohdullisesti ja sympaattisesti nurmikkoretkellä, että kyllä minunlaiselle mukavalle kiharatukalle pian tyttö löytyy.
Kun kuva otetaan, en vielä tiedä, että olemme aloittamassa viimeistä pitkää yhteistä nurmikkoretkeä Visbyssä. Onnelliset kesät Gotlannin vapauden valtakunnassa ovat niin tuoreena takana, että tuntuu mahdottomalta ajatella elämää ilman saaren luontoa ja elämää. Olimme asuneet omassa alkeellisessa mökissä metsässä, kulkeneet niittyjen yli meren rantaan ja puhuneet keskenämme aamusta iltaan.
Yhteistyömme tiskaajaparina oli hioutunut niin täydelliseksi, että saatoimme suurten päivällistiskien aikaan tehdä samanaikaisesti ahkerasti työtä ja käydä syvähenkistä keskustelua. Huolia ei ollut työssä eikä vapaa-aikana, mikä teki mahdolliseksi iloisen ja hulluttelevan elämäntavan. Lisäksi tiskaajan vaativasta työstä maksettiin Ruotsissa sen verran hyvin kruunuja, että Visbyn olviretkillä ei ollut koskaan pulaa maksapasteijavoileivistä ja Heineken-oluesta. Ja liftaamalla pääsi sujuvasti kotiin Toftagårdeniin mihin tahansa vuorokauden aikaan.
Nuoruuden kesien iloisessa ilmapiirissä oli helppoa kehittää oivallisia tulevaisuudensuunnitelmia. Vuokrasimme mökkiimme kirjoituskoneen valmistautuaksemme gotlantilaisen kesäyön täydelliseen kuvaukseen ja kirjailijauraan. Myös varasuunnitelma oli mitä mainioin: ostamme yhdessä Hästgatanin tupakkakaupan ja elätämme itsemme sillä siihen asti kunnes siirrymme Visbyn vanhainkotiin, josta näkee merelle.
Kesäkuussa 1972 on mahdotonta ajatella, että tulemme yhdessä vierailulle Gotlantiin vasta neljänkymmenen vuoden kuluttua. Ja kun tulemme, olemme kuusikymppisiä isoisiä.Visbyn korkeuserot ovat hankalia, koska meillä molemmilla on huonot jalat. Asumme maalla entisen työtoverimme Matsin talossa.
Toisena päivänä lähdemme kaksistaan Cain kanssa ajelemaan Matsin virka-autolla, joksi hän kutsuu pikkupakettiautoa, jonka on hankkinut eläkevuosiksi mehiläishoitoa varten. Mats ei ole enää aikuisopetuksen rehtori vaan täysipäiväinen hunajantuottaja. Käymme virka-autolla katsomassa Cain intohimon kohdetta: museojunarataa.
Mats joutuu olemaan viimeisen iltamme poissa. Ostamme Visbystä iltaa varten kaksi pulloa valkoviiniä, sillä punaviini ei sovi enää Caille. Nautimme raikasta valkoviiniä talon puutarhassa. Kun tulee pimeä, menemme taloon katsomaan televisiota. Cai tutkii netistä Visbyn takseja, mutta minä pilkin niin tehokkaasti nojatuolilla katsoessani ajankohtaisraporttia, että päätämme jättää piipahduksen Munkkällareen ensi kertaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti