Tämän vuosikymmenen alussa päätimme satunnaisten keskustelujen pohjalta pitää luokkakokouksen, koska ylioppilaaksi tulosta oli kulunut neljäkymmentä vuotta. Heti alkuun sovimme valmisteluryhmässä, että mukaan kutsutaan kaikki luokallamme lyhyemmän tai pitemmän aikaa olleet, ei vain ylioppilaaksi valmistuneita.
Muisteluharjoitusten sekä koulun matrikkeleiden ja vuosikertomusten perusteella totesimme, että luokallamme oli ollut kaikkiaan yli viisikymmentä poikaa. Vaikka kaikki luokalla aloittaneet kolmekymmentä poikaa olivat monella lailla lahjakkaita, vaihtuvuus oli huomattavaa. Luokalle jääminen oli tavallista, mutta niin myös oli koulun kesken jättäminen. 1960-luvun poikakoulu oli varsin tyly: jos koulunkäynti ei kiinnostanut murrosiässä, ei opettajilla ja koulun muulla henkilökunnalla ollut keinoja eikä haluakaan pitää kiinni oppilaasta. Ulko-ovi kävi liian usein.
Päätimme valmisteluryhmässä toimittaa kunnianhimoisen julkaisun. Luokkajulkaisuun koottiin kaikilta muutama ranskalainen viiva nykyisestä elämästä ja tuore kuva. Nykyhetken kuvauksia täydennettiin abiturienttivuoden kronikkateksteillä, ja jos sellaista ei ollut, valmisteluryhmä kirjoitti vastaavaan. Näihin luonnekuvauksiin liitettiin kouluvuosien kasvokuvia. Hanke oli suurisuuntainen, ja minä olin alkuun hieman epäileväinen, mutta kun aina tarmokas Ykä lupasi ryhtyä julkaisun päätoimittajaksi, minäkin olin valmis. Veikon erikoisnumerosta tuli mainio. Se jaettiin luokkakokouksessa ja lähetettiin niille jotka eivät päässet paikalle.
Aika pian onnistuneen luokkakokouksen ja -julkaisun jälkeen alkoi tulla surullisia uutisia. Viime syksyyn mennessä oli kuollut kolme mukana ollutta luokkatoveria, ja joulun alla tuli tieto viimeisen luokkalehden päätoimittajan Ykän kuolemasta.
Ykä istui kaikki kouluvuodet pulpetissa eturivillä. Hän oli lyhyt ja hänellä oli päässään paksut silmälasit. Ykä osasi aina kaiken ja oli lukenut joka päivä huolellisesti läksyt. Luokassa sanottiin: "Avatkaa Konttinen adjektiivien kohdalta". Epäilemättä etevää ja ahkeraa Ykää voi pitää hikipinkona, mutta hänessä oli myös paljon piirteitä, jotka eivät sovi higarin stereotypiaan. Hän oli kaiken aikaa innokas, avoin, kontaktikykyinen ja sosiaalinen sekä tämän päälle urheilullinen.
Istuin itse pitkänä poikana takarivissä kaukana Ykästä. Kun minusta kehittyi vuosien mittaan vasemmistolainen kulttuuriradikaali, jolla oli paljon mielipiteitä, sain eturivin Ykästä hyvän ja terävän haastajan historian ja yhteiskuntaopin tuntien väittelyissä.
En nähnyt Ykää koulun jälkeen oikeastaan ollenkaan, vasta myöhemmin luokkakokouksissa. Tiesin hänen opiskelleen lääkäriksi isänsä tavoin. Jossain vaiheessa huomasin Kuka kukin on -teoksesta, että Ykä on edennyt kansainvälisesti orientoituneeksi lääketieteen professoriksi. Eihän se mikään yllätys ollut, sen olisi voinut arvata jo kouluvuosina.
Joulunpyhinä olen muistellut ja surrut Ykää ja muita kuolleita luokkatovereita. Heitä surressaan suree aina myös omaa kuolevaisuuttaan. Mielessä on voimakkaana tunne, ettei vielä ole aika meidän luokkatovereiden kuolla. Mutta kun riittävän kova sairauskohtaus tulee, ei auta vaikka olisi entinen Lääkärikympin voittaja Ykän tapaan.
Luokkatovereitaan - ainakin niitä joita ei ole tapaillut koulun jälkeen - ajattelee ja muistelee koulupoikina eikä aikuisina miehinä. En minä Ykää ajattele kansainvälisesti menestyneenä tiedemiehenä ja professorina, vaan etevänä rillipäisenä lauttasaarelaispoikana, joka selittää minulle innokkaasti välitunnilla miten hän on alkanut toteuttaa uutta painonnosto-ohjelmaa. Ykä, hyvät treenit sinulle taivaallisella punttiksella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti