Välitilinpäätös

          Enon laaja arkisto on siirretty kuljetusta varten valtion pakettiautoon.


Iso apina putosi eilen hartioiltani: Kansallisarkiston pakettiauto kuljetti pois kuudentoista pahvilaatikon arkiston, jonka olen seulonut ja luetteloinut. Enoni oli diplomaatti ja tutkija, joka arkistoi kaiken omasta elämästään ja jätti paljon tutkimusaineistoja. Lisäksi hänellä oli hallussaan äidinpuoleisen sukuni arkistoaineisto. Eno eli vanhaksi, mutta viimeisinä vuosinaan hän ei jaksanut enää seuloa ja luovuttaa arkistojaan kuin osittain. Hän murehti asiaa, mutta minä lohdutin ja kerroin voivani saattaa asian päätökseen. En vain arvannut, millainen työ minua odotti.

Muutoinkin moni asia on tullut taitevaiheeseen tänä keväänä. Tällä ja viime vuosikymmenellä olen joutunut suorittamaan hyvin paljon vanhuspalvelutehtäviä. Olin kolmen sukulaiseni asiainhoitaja ja kontolleni tuli näillä vuosikymmenillä viiden kuolinpesän asiainhoito. Nyt nämä tehtävät on saatettu loppuun ja oloni on paljon kevyempi.

KEVA lähetti minulle päätöksen vanhuuseläkkeestä, joka alkaa vappupäivänä. Vaikka olen ollut muutaman vuoden eläkkeellä terveydellisistä syistä, iloitsin tästä päätöksestä. On paljon mukavampi olla kohtuullisen pitkän ja vaativan työuran jälkeen vanhuuseläkkeellä kuin kulkea kaduilla ruununraakkina. Onnellisinta kannaltani on kuitenkin, että voin siirtyä vanhuuseläkkeelle toimintakykyisenä.

Tätä iloa ei kuitenkaan voi verrata muutaman viikon takaiseen neljännen lapsenlapsen syntymään. Kun pikkusiskoa pitää sylissä ja katselee häntä silmiin, olotilassa on jotain pyhää; en oikein tiedä millä muulla sanalla osaisin kuvata tunnetta. Lapsi on terve ja reipas ja vaikuttaa siltä, että hän on tyytyväinen elämäänsä.

Osallistuin tänä keväänä aktiivisesti Helsingin Vasemmiston vaalityöhön. Pettymys vaalitulokseen oli melkoinen, erityisesti siksi että odotukset olivat niin korkealla. Muutaman yön nukuttuani alan unohtaa pettymyksen ja muistelen hyviä asioita. Kampanjan aikana tapasin paljon uusia nuoria ihmisiä ja tunnelma vaalityössä oli iloinen ja innostunut. Huomasin että Vasemmistoliiton nuoressa tai nuorehkossa aktiivijoukossa on käyttöä minunlaiselleni papparaiselle, jolla on tilava farmariauto. Olen eläkevuosina löytänyt paikkani taistelevan työväenliikkeen kuljetusosastolla.

Eilen iltapäivällä arkiston luovutuksen jälkeen istuin pari tuntia kahvilassa läheisen luokkatoverini kanssa, joka oli jäänyt eläkkeelle jo maaliskuun alussa. Puhuimme työvuosista, terveydestä, perheistä ja vaaleista sekä lisäksi tulevasta yhteydenpidosta. Illalla sain viestin siskoltani, jossa hän kertoi että tänään on hänen viimeinen työpäivänsä ja illalla pidetään läksiäiset ennen loppulomia ja eläkkeelle siirtymistä. Onneksi on lapsia, lastenlapsia ja puoluetovereita; muutoin voisin joutua eläkeläiskuplaan.



-----------

Pidän tänä vuonna tavanomaista pitemmän kirjoitustauon. Ryhdyn kirjoittamaan blogiani taas syyslukukauden alkaessa. Väliajan käytän kuntoiluun, mökkeilyyn ja lukemiseen. Lisäksi opettelen valokuvien ottamista.

Toivotan blogini lukijoille hyvää vappua ja virkistävää kesäaikaa!

Kallen ja Paavon vaalit

Äidin sylissä olevaa kahden viikon ikäistä esikoispoikaa ihailevat jouluna 1976 isän äidinäiti, isänisä ja isä. Paljon yhteistä aikaa ei Kalle-vaarille ja Paavolle suoda, sillä isänisä kuolee kahden kuukauden kuluttua.


Munkkiniemestä ja Munkkivuoresta muodostetaan oma seurakunta vuonna 1962 ja seurakuntaan aletaan valita vakinaisia viranhaltijoita. Olemme asuneet Munkkiniemessä kuusi vuotta ja isä on toiminut nuorisopappina ja Munkkivuoren piiripappina. Hän on rakentanut eri toimintamuotoja ja seurakuntaa kolmekymppisen voimalla ja innolla, mutta myös entisen poikatyöntekijän ja teinipapin sekä kahden Tukholman-vuoden kokemuksella.

Sodan jälkeisinä vuosina isäni Kalle - jolla nimellä ystävät ja nuoret hänet tuntevat - on teologian ylioppilaana käynyt rakennustyömailla ja armeijan joukko-osastoissa puhumassa, organisoinut Etelä-Helsingissä suuria poikakirkkoja sekä julistanut Herran sanaa tovereiden kanssa tarvittaessa  Rööperin pihojen roskalaatikoiden päällä. Munkkiniemessä hän rakentaa yhteyksiä perheisiin partiotyön ja koulun kautta. Kun Munkkivuoren talot valmistuvat, hän kiertää talo talolta soittamassa uusien asukkaiden ovikelloja ja kertoo seurakunnasta. Munkkivuoren Porintielle remontoidaan talon pohjakerroksen varastotilasta kappeli, joka myöhemmin vihitään kirkoksi. Siellä isä pitää jumalanpalveluksia matalassa ja ahtaassa salissa.

Seurakunnan ensimmäisen kirkkoherran virkaan on paljon hakijoita ja vaalisijoille asetetaan kolme teologian tohtoria. Kaupunginosan asukkaat haluavat myös oman nuoren, tarmokkaan ja perinteisistä kaavoista vapaan Kallen mukaan ehdokkaaksi. Ensin hänet äänestetään ylimääräiselle ns. neljännelle  vaalisijalle eli ehdokkaaksi ja sitten varsinaisessa vaalissa täysin ylivoimaisella äänimäärällä kirkkoherraksi. Seuraan vaaleja tarkkaan ja minulla on molempien vaalien jälkeen erityistehtävä: annan kotona puhelimessa tietoa soittajille äänimääristä vaikka olen vasta kansakoulupoika.

Vaalien jälkeen tunnen suurta ylpeyttä, kun seurakuntanuoret - joiden eräänlainen maskotti olen - kertovat että kirkolle on tultu äänestämään Kallea kirkkoherraksi myös ravintola Ukko Munkista muutaman oluen jälkeen. Isä on siis lasten, nuorten ja perheiden kaveri, mutta myös kaljaveikot pitävät hänestä, vaikka ovat minusta pelottavia.

Vuonna 1996 Pasilan Vasemmistoliiton osasto pyytää 19-vuotiasta Paavoa ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Hän ei ole siihen mennessä toiminut missään poliittisessa järjestössä, mutta pelannut vuosia jalkapalloa Helsingin eri kentillä sekä ollut Alppilan koulun juhlien vakiintunut oppilaspuhuja sekä oppilaskunnan puheenjohtaja ja johtokunnan jäsen. Pasilalaiset vasemmistoäidit ovat oppineet tuntemaan hänet.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen asun yhden syksyn hänen kanssaan Tukholmassa: minä olen virkamiesvaihdossa Ruotsin opetusministeriössä ja Paavo opiskelee sosiologiaa Tukholman yliopistossa. Kunnallisvaalien aikaan Paavo on siviilipalvelusmies ja kampanja on pienimuotoinen:  hänen enonsa tuttavan kirjapainossa painetaan käyntikorttia vähän suurempia mainoksia, joissa on pitkätukkaisen ja kapeaposkisen nuorukaisen kuva. Lisäksi rahat riittävät kahteen paikallislehden mainokseen.

Ensimmäisissä kunnallisvaaleissaan Paavo saa 249 ääntä, kuitenkin eniten Vasemmistoliiton nuorista ehdokkaista. Hän saa Helsingin opetuslautakunnan jäsenen paikan ja ryhtyy toimimaan Suomen Demokraattisessa Nuorisoliitossa, joka on Vasemmistonuorten edeltäjä. Työ kaduilla ja kabineissa käynnistyy voimalla. Paavo kiertää koulujen paneeleissa, kirjoittaa kolumneja, järjestää mielenosoituksia, tapaa säännöllisesti ihmisiä ostaritapahtumissa ja käy puhumassa lähiöiden pubeissa. Seuraavissa kunnallisvaaleissa 23-vuotiaana hän pääsee kaupunginvaltuustoon ja myöhemmin eduskuntaan.

Jotain hämmästyttävän samaa Paavossa on kuin hänen varhain kuolleessa isoisässään: hän ei pelkää mitään eikä ketään. Hän uskaltaa sanoa mielipiteensä milloin ja missä vain. Hän on nopea uusien toimintamuotojen keksijä ja osaa auttaa ihmisiä heidän ongelmiensa ratkaisussa. Molemmat ovat hyviä puhujia ja keskustelijoita.


Minulle itselleni olisi mahdotonta pitää hengellistä puhetta pihan roskalaatikon päällä kuten isäni aikoinaan tai esittää Vasemmiston talouspoliittista vaihtoehtoa lähiöpubissa poikani lailla. Näihin kahteen suoraviivaiseen ja -puheiseen stadin kundiin verrattuna olen ilmiselvästi ammentanut habitukseni perustan äitini suvun porvarillisesta ja hillitystä charmista. Kerran isäni vanhempi sisar, Gea-täti, sanoo minulle asian kauniisti: "Kalle ja Paavo ovat usein ja räväkästi äänessä ja kertovat ideansa kaikelle maailmalle, mutta sinä olet sellainen herrasmies". Minusta on siis hänen mukaansa kehittynyt ystävällinen ja kohtelias, mutta vähän harmaa valtion virkamies.

Kaksi professoria

Matti Klinge ja Heikki Räisänen asuivat aikoinaan Munkkivuoren kirkon seutuvilla. Klingelle asuminen liitosalueella näyttää elämäkerran mukaan olleen varsin vastenmielistä.



Pääsiäisen kunniaksi ryhdyin lukemaan eksegetiikan professori emeritus Heikki Räisäsen omaelämäkertaa (Taistelua ja tulkintaa - Raamatuntutkijan tarina). Ajattelin että kirjan avulla voisin perehtyä jossain määrin teologiseen keskusteluun, mutta yhtä paljon kiinnosti "väli-ikäpolven" maailma. Olin joitain kuukausia aiemmin lukenut historian professori emeritus Matti Klingen omaelämäkerran toisen osan (Upsalasta Pariisiin - Tiedettä ja politiikkaa 1960-1972). Räisänen elämä ja teot mahtuvat yhteen paksuun kirjaan, Klingen elämäkerta on laajempi, sillä hän ei ole ehtinyt toisen paksun kirjansa lopussa vielä edes Helsingin yliopiston professoriksi.

Heikki Räisänen on minua kymmenisen vuotta vanhempi hyvin uskonnollisen äidin ja ankaran isän lahjakas helsinkiläispoika. Opettajaperheen poika käy Ressun ja on aktiivisesti mukana seurakuntanuorten toiminnassa. Räisänen kykenee muutamilla sivuilla kuvaamaan taustansa niin että siihen on helppo eläytyä. Itse jäin tämän kuvauksen perusteella miettimään miten dramaattinen henkinen murros tapahtui 1960-luvulla. Kuinka paljon henkisesti ja kulttuurisesti vapaampaa meidän sodan jälkeen syntyneiden nuorten elämä oli ja miten paljon kansainvälisemmässä ilmapiirissä elimme. Räisänen lähtee ensimmäistä kertaa ulkomaille vasta kun väitöskirja on jo kirjoitettu.

Aika pian kirjaa lukiessani huomasin, että minulla ei ole edellytyksiä hahmottaa kunnolla teologista tutkimusta. Siihen ei riitä papinpojan kattava kristillinen kasvatus, kesäviikot ja rippikoulu Johanneksen seurakunnan kesäkodissa Kivisaaressa eikä lukion kirkkohistoria. Räisänen kyllä kirjoittaa hyvin, mutta silti jään ulkokehälle. Eniten kiinnitän huomiota siihen, miten ankaria väittelyt ja erimielisyydet ovat kirkon ja myös teologisen tiedekunnan sisällä. Minulle tulee mieleen tutumpi elämänalue: kansandemokraattinen liike ja järjestöperhe 1970- ja 80 -luvuilla. Elämäkerrassa Räisänen kuvaa tutkijanuransa ja tieteellisen työnsä sekä kirjojensa vastaanoton; perhe- ja muusta yksityisesti elämänpiiristä hän kirjoittaa vain ohuelti.

Matti Klinge on viisi vuotta Räisästä vanhempi Kansallis-Osake-Pankissa korkealle edenneen isän poika, joka puolestaan kävi poikakoulun muutamaa korttelia etelämpänä Norssissa. Hän kuvaa kahdessa ilmestyneessä elämäkertansa osassa yksityiskohtaisesti ja kattavasti elämänsä kulkua. Hänellä on kirjoittamisen tukena päiväkirjat ja lisäksi kattava arkisto vanhoja konserttilippuja myöten. Klinge on opinnoissaan ja nuorena tutkijana sekä lahjakas että myös ahkera ja kunnianhimoinen. Hän kuvaa estottomasti määrätietoista pyrkimystään akateemiseen ja yhteiskunnalliseen eliittiin. Sama koskee koko habituksen rakentamista.

Minulle Klingen teoksissa on paljon kiintoisaa kulttuuri- ja yhteiskuntaelämän kuvausta 1950-luvulta ja 1960-luvun alkupuolelta, joilloin olin vasta lapsi ja varhaisnuori ja omat muistot ovat väkisinkin vain perhe-, koulu- ja harrastuspiireistä. Historiantutkimuksen kiistoja minun on selvästi helpompi seurata kuin teologisia; tosin olen samanlainen maallikko molemmilla alueilla.

Klinge kuvaa avoimesti perhe-elämän ja kodin rakentamista; hän kertoo esimerkiksi yksityiskohtaisesti kirjastonsa kartuttamisesta. Oikeastaan hän voisi mennä vielä pitemmälle ja kertoa miten hän on koonnut herrasmiehen pukuvaraston tai miten Klinget ovat täydentäneet kodin perittyä kalustusta uusilla hankinnoilla.

Tein itse urani virkamiehenä, josta kaksikymmentä viimeistä vuotta ministeriössä. Ministeriön tulokkaiden koulutuspäivässä kaunopuheinen osastopäällikkö sanoi meille, että tehtävämme on toisaalta suojata ministeriä virheiltä ja epäonnistumisilta, mutta toisaalta antaa kaiken valon kohdistua häneen. Kun tähän häivytettyyn virkamiehen rooliin on kasvanut, tuntuu yliopistomiesten kirjoitustapa erikoiselta. Kaksi näkyvää professoria, jotka ovat mielestäni saavuttaneet oikeastaan kaiken saavutettavissa olevan, avaavat lukijoille elämäkerroissaan sangen huolellisesti ja yksityiskohtaisesti kaikki runsaat ansionsa ja saamansa huomionosoitukset. Mutta ehkä näin on tapana ja minä olen vain latistava nirppanokka.

Sorin nuorisotalo

Pahimpina tai parhaimpina virkavuosina minulla oli kaksi tai kolme puhekeikkaaa viikossa. Yleensä puhuin ammattikorkeakoulu-uudistuksesta, mutta väliin muista kulloisenkin hyvän hallituksen koulutusta koskevista kehittämistoimista. Eläkevuosina olen pitänyt vain pari kolme onnittelupuhetta ja puhunut kahdessa muistotilaisuudessa. Silloin tällöin olen kaivannut sitä taakse jäänyttä tunnetta, joka on aamulla juna-asemalla tai lentokentällä kun on lähdössä puhujamatkalle. Viime lauantaina lähdin kuitenkin sellaiselle.

Menin hyvissä ajoin Helsingin rautatieasemalle ja katselin Tampereen junaa odottavia ihmisiä. Nuoruuskesien tiskaajatoverini Cai oli tilannut minut puhumaan Sorin nuorisotalon jäähyväisjuhlaan ennen talon purkamista kesällä. Cai eteni 1960-70 -lukujen taitteessa Tammermaan teiniyhdistuksen pääsihteeriksi. Teiniyhdistyksen toimisto sijaitsi Sorin nuorisotalon toisessa kerroksessa ja syys- ja kevätkokoukset pidettiin talon juhlasalissa. Pääsihteeri tilasi minut silloin tällöin isojen kokousten tekniseksi puheenjohtajaksi, sillä olin sopivasti ulkopuolinen ja neutraali, koska tulin Helsingin teiniyhdistyksestä.

Olin valmistanut nyt tilatun maljapuheen muistojuhlaan huolella kotona. Tärkeät puheet pitää mielestäni valmistella ja harjoitella niin hyvin, että ne paikan päällä tuntuvat spontaaneilta. Saatoin siksi ahkeroida menomatkan ja lukea joogaohjaajani Veikon Äijoogan ABC-kirjan käsikirjoitusta. Tampereella mietin myydäänkö jossain vielä pärämätsiä, joka oli nuoruusvuosieni tamperelainen etninen herkku. Kun en tiennyt, söin asemakäytävän pienessä kuppilassa kebabia, sillä puhuja ei saa  olla nälkäinen.

Sorinkadun talo rakennettiin talkootyönä 1940-luvun lopulla kaupungin silloiselle laidalle kansandemokraattisen järjestöjen ja Rakennusliiton osastojen käyttöön. Ja kuten jäähyväisjuhlassa puhunut arkkitehti sanoi: "Talon rakensivat Tampereen parhaat timpurit". Siksi talo on vieläkin ilman suuria perusremontteja hyvässä kunnossa ja esimerkiksi juhlasali upeaa puutyötä. Ja Tampereen päättäjien enemmistön mielestä tällainen hieno puinen työväentalo pitää purkaa uuden poliisien hallintotalon tieltä! Poliisien hallintotalolle olisi ollut hyvä paikka Hervannassa. Purkajat ovat aina ymmärryksessään yhden askeleen jäljessä; nykyään saatetaan ymmärtää punatiilisten tehdasrakennusten arvo, mutta ei vielä puisten järjestötalojen merkitystä.

Kansandemokraattinen järjestöväki muutti talosta keskustaan 1960-luvun lopussa ja se siirtyi kaupungille nuorisotaloksi, jonne myös teiniyhdistys muutti. Minulle talo muodostui symboliksi sille Teiniliiton piirissä kasvaneelle koululaisliikkeelle, joka taisteli kouludemokratian, demokraattisen koulutusjärjestelmän ja kansainvälisen solidaarisuuden puolesta. Tutustuin ja vietin paljon aikaa tamperelaisten Teiniliiton aktiivien kanssa.Tampereesta tuli minulle nuoruusvuosien toinen kaupunki ja teiniyhdistyksen ihmisistä elinikäisiä ystäviä.

Jäähyväisjuhla oli iloinen ja täynnä hienoja muistoja. Talo on ollut viime vuodet teatteri- ja sirkuskäytössä ja taideväen hauskat esitykset toivat väriä muisteloihin. Cai on edennyt eläkepäivinään Vasen kaista -verkkolehden valppaaksi valokuvaaja-toimittajaksi ja hän pyöri tilaisuudessa kuvaajana. Varsinaisen juhlatilaisuuden jälkeen juhlaväki ryhtyi tanssimaan viimeistä valssia, Cai lähti kotiin lepuuttamaan jalkaansa, mutta minä otin oluet teinilyhdistyksen tyttöjen kanssa puhvetin puolella.

Ensimmäisen Kippari-oluen aikana selvisi, että meillä kenelläkään ei ole tulenpalavaa kiirettä. Siksi siirryimme Tuomiokirkonkadulle pubiin, josta on lyhyt matka junalle. Tässä hyvässä seurassa pystyimme saamaan elävinä mieleen kaikki neljänkymmenenviiden vuoden takaiset poika- ja tyttöystävät sekä eläytymään mustasukkaisuuksiin ja erojen jättämiin jälkiin. Alkuilta pubissa oli riemastuttava, mutta minun oli ehdittävä yhdeksän junalle.

Junan ravintolavaunussa istui runsaasti olutta juoneita Tapparan miehiä, jotka olivat matkalla matsista kotiin Keravalle. Pöydässä oli käynnissä kiekkovisa, ja miehet eivät voineet ymmärtää miksi minä en tiedä mitään. Vastapäätä istunut mies kertoi äänestävänsä Soinia, johon minä vastasin äänestäväni Arhinmäkeä. Tätä mies piti hyvänä, sillä hän oli luullut minua joksikin kummalliseksi yliopistomieheksi, vallankin kun en tiennyt kiekosta mitään.