Ensimmäinen vuosi

                             Ensin rakennetaan työmaasilta, sitten vasta oikea silta.

Uusissa kaupunginosissa ja taloyhtiöissä näyttävät fb-ryhmät olevan keskeisiä tiedonvälityksen kanavia ja yhteisyyden rakentajia. Luin aluksi kiinnostuneena Kruunuvuorenrannan fb-ryhmän postauksia, mutta kun havaitsin, että siellä käsitellään runsaasti pahatapaista nuorisoa ja huonoa käytöstä, jätin lukemisen vähemmälle. Seuraan toki kaupallisia tiedotteita, koska niissä voi olla jotain uutta tarjontaa minulle.

Yhden kerran julkaisin ryhmässä mielestäni tyylikkään mustavalkoisen kuvan korttelimme ravintolan lohikeitosta, mutta sain tyrmäävän vastaanoton. Kuvaa pidettiin epäonnistuneena ja sen kirjoitettiin tuovan mieleen sota-ajan ruoka-annokset. Poistin postauksen, sillä en halunnut vahingoittaa ravintoloitsijan myyntiä ankealla kuvalla. 

Taloyhtiön fb-sivulle olen kirjoittanut muutaman kerran. Olen kirjoittanut vain hyvin asiallisista asioista, enkä ilokseni ole saanut tyrmäyksiä vaan vastauksia kysymyksiini. Taidan jatkaa asialinjalla tässä ryhmässä.

Säännölliset parturireissut ovat olleet vahva kokemus syksyn alusta lähtien. Se on minulle uutta, sillä vähäisen tukkani leikkaaminen hoidettiin kotona vuosikymmeniä. Käynnit maahanmuuttajaparturissa ovat vieneet minut jännittävään miesten maailmaan. Paljon emme puhu, sillä parturi tietää toiveeni: kaikki päältä pois, sivuille jätetään neljä milliä. Olen selvästi pidetty kanta-asiakas, sillä parturi antoi minulle lahjaksi pullon voimakkaasti tuoksuvaa partavettä ennen joulua.

Kruunuvuorenrannan pääväylää - Koirasaarentietä - ajavat pitkät ja suuret kuorma-autot ja rekat, jotka kuljettavat kivimassaa ja rakennustarvikkeita. Olen tottunut tähän liikenteeseen. Vaikka kuljetukset ovat massiivisia, rakennustöiden logistiikka on mielestäni suunniteltu varsin hyvin. En ainakaan itse osaa esittää nykyistä parempia logistisia ratkaisuja.

Ensimmäisen vuoden suurimpia ja tärkeimpiä elämyksiä ovat olleet kävelyretket Kruunuvuoren lammelle ja kallioille sekä Stansvikin niemeen. Mitään valtavia aarniometsiä ne eivät ole, mutta en minäkään mikään varsinainen vaeltaja. On uskomatonta, että vain muutaman sadan metrin päässä kotiovesta voin kävellä vanhassa kauniissa metsässä. Ja talomme vieressä on meri ja merenlahden toisella puolella kaupungin siluetti.

Jos minulta kysytään jotain Kruunuvuorenrannasta, kysytään yleensä tulevasta sillasta ja matkan pituudesta kaupunginosaan. Kerron sillan aikataulusta ja  rakentamisen alkamisesta sekä ennen siltaa käynnistyvästä ympärivuotisesta lauttayhteydestä Meritullintorille. Vaikka puhun mielelläni saaristossa asumisesta ja matkoista mantereelle, on todellisuus paljon arkisempi ja helpompi: nopea bussimatka Herttoniemen metroasemalle ja sieltä keskustaan metrolla.

Ensin lähti piano

                                         Punainen nojatuoli on turvapaikkani.

Kun lapset olivat pieniä, meillä oli kotona piano. Piano siirtyi meille, kun appivanhemmat muuttivat Helsinkiin viettämään eläkepäiviä. Vaimoni oli harjoitellut tällä pianolla soittoa maaseutupitäjien ankarien kanttoreiden johdolla. Pianistia hänestä ei koskaan tullut, kuitenkin klassisen musiikin ystävä.

Siirtoon liittyi ilmiselvä toive, että joku lapsistamme innostuisi aktiiviseksi pianonsoittajaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Lapset menestyivät kyllä monessa muussa, kirkkaimpana saavutuksena ehkä kuopuksen Suomen mestaruus ilmakitaransoitossa. Pianon vierailu kodissamme jäi melko lyhytaikaiseksi ja se lähti jatkamaan matkaansa lastemme nuorempien serkkujen luokse. Emme koskaan kaivanneet koristeeksi ja valokuvien alustaksi muuttunutta pianoa.

Saimme jo ennen pianon siirtoa meille isänisäni 1920-luvulla teettämän jykevän tammisen ruokapöydän. Isoisän monet hankinnat olivat suurellisia, ja siksi pöydässä oli alkujaan kolme lisälevyä huomattavia päivällisiä varten. Meidän maailmamme ei ollut koskaan niin suuri, että pöytää olisi levitetty kaikilla kolmella, yksi riitti hyvin. Pöytä oli meillä yli neljäkymmentä vuotta ja se oli käytännöllisesti ja symbolisesti tärkeä huonekalu.

Ruokapöydän ympärillä tavattiin ystäviä,  juhlittiin syntymäpäiviä ja vietettiin sukulaispiirissä jouluaattoa. Sen äärellä kokoonnuttiin myös laatimaan perukirjoja ja sopimaan perheen asioista. Iso pöytä määräsi kokoontumisen paikan. Kun muutimme Kruunuvuorenrantaan minimalistiseen vanhuudenkotiin, oli suuren ruokapöydän aika lähteä. Nyt kokoonnumme muualla uusien ruokapöytien äärellä.

Niin kauan kun asuntojemme koko kasvoi, oli ilo ottaa vastaan vanhoja ja kestäviä huonekaluja. Mutta kun kehitys lähti toiseen suuntaan, tuli murheita.

Muutto Kruunuvuorenrantaan merkitsi suurta karsintaa: kaksi kolmasosaa huonekaluista sekä puolet tauluista ja kirjoista saivat jatkaa matkaansa muualle. Osa löysi helposti hyvän kodin, osa hankalammin. Eniten minun kävi sääli tietosanakirjoja, jotka ovat osoittaneet sivistystahtoa kotien kirjahyllyissä yli sadan vuoden ajan. Jokaisella sukupolvella oli oma tietosanakirjasarjansa, jotka olivat kertyneet meille, mutta niille ei löytynyt ottajia. Jopa Kierrätyskeskus - joka on kirjojen sijoittamisen viimeinen kohde ennen Sortti-asemaa - ilmoittaa: "Ei tietosanakirjoja!"

Aion pitää lujasti kiinni yhdestä huonekalusta niin kauan kun nyt osaan ylipäätään pitää mistään kiinni. Se on punainen nojatuolini, jossa voin lukea sanomalehtiä, kirjoja ja katsoa televisiota. Punainen nojatuoli on myös oivallinen paikka torkahtaa, jos ei ilkeä mennä sängylle päiväunille. Omaa huonetta en tarvitse, nojatuoli riittää.

Pitkään elänyt enoni antoi minulle viimeisenä elinvuotenaan tärkeän opetuksen: elämä ei ole elämisen arvoista, jos ei ole nojatuolia, jossa lukea kirjoja. Hän oli ottanut mukaan palvelutalon pieneen asuntoon monia lempihuonekaluja - tietysti liian isokokoisia -, mutta ei ollut ymmärtänyt tuoda omaa nojatuolia. Ja sitä hän katui loppuun asti.

 

Ei mikään syytinkivaari

                         Taitoluistelijan kuljetuskeikka Myllypuron jäähallille.

Siirryin korona-aikana poikani mediafirman logistiikkapäällikön tehtävistä taitoluistelijoiden kuljetustiimin jäseneksi. Poikkeuksellinen aika on vaatinut toimivan alustan verkoston työtehtävien jaolle ja monenlaista joustavaa kommunikaatiota. Olemme sopineet kuljetusvuorot, ohjeistaneet parhaat reittivalinnat ja muut tehtävät digitaalisesti. Ajankohdasta johtuen en pitkään aikaan tavannut edes kaikkia tiimiläisiä kasvokkain.

Ensimmäiset suuret kilpailut järjestettiin pari viikkoa sitten Tikkurilassa. Tapasin katsomossa kaikki tiimin jäsenet, myös toisen vanhemman työryhmämme jäsenen, jota luistelijat kutsuvat Vaariksi. Minua puolestaan kutsutaan luistelijapiireissä vanhan asuinalueeni perusteella Herttopapaksi. Kuulin kisoissa, että myös Vaari on muuttanut Kruunuvuorenrantaan, mikä on tietysti hyvä asia, koska kuljetuksia Helsingin eri jäähalleille on täältä paljon. Me isoisät emme ole jääneet kotiin syytinkivaareina istumaan kiikkustuolissa jälkipolven lähinurkille, vaan olemme lähteneet reippaasti liikkeelle ja tehneet itsemme  olennaiseksi osaksi suomalaista urheilujärjestelmää.

Olen huomannut Kruunuvuorenrannassa ja muuallakin, että nykyään lapsiperheet muuttavat usein lähelle isovanhempia tai toisinpäin. Isovanhemmista on tullut tärkeä osa lastenlasten urbaania kuljetus-, hoito- ja huolenpitojärjestelmää. Aivan näin ei ollut pari sukupolvea sitten. Toki isoäidit saattoivat hoitaa ja ulkoiluttaa lastenlasta, mutta melko pian asia kääntyi toisin päin. Kun koulupoikana kävin isovanhempieni luona, sain melkein aina tehtäväkseni viedä paketin tai muun tervehdyksen jollekin isoäidin ystävättäristä tai toimittaa muun asian. Sain myös tarkat neuvot miten käyttäytyä ystävättären eteisessä. Nuorempi veljeni puolestaan kävi toisen isoäidin luona Töölönkadulla pesemässä tämän asunnon ikkunoita ja hoitamassa muita kodin askareita. Meille tarjottiin herkkuja ja ainakin minä sain myös mieluisan rahallisen kuljetuspalkkion.

Minun on mahdoton kuvitella, että isoisä olisi vienyt minua jalkapalloharjoituksiin. Ei edes isäni - eikä oikeastaan kenenkään muunkaan isä - seisonut kentän laidalla antamassa taktisia neuvoja. Pikkupoikana isoisä vei minua kyllä kaupungilla jännittäviin paikkoihin: museoihin, puistoihin, kahviloihin ja jopa konsertteihin. Myöhemmin istuin hänen kanssaan olohuoneen sohvaryhmässä, ja hän kertoi Venäjän vallan ajasta, kouluvuosista Ressussa ja mahonkisesta huvialuksesta Viipurinlahdella.

Olen joskus kertonut lastenlapsille vanhoista ajoista, mutta loppujen lopuksi aika harvoin. Kun useimmiten kohtaan yhden tai useamman taitoluistelijatytön autossani, käymme enimmäkseen läpi heidän maailmaansa: urheilua, koulua, kirjoja ja elokuvia. Pidän näitä keskusteluja virkistävinä, koska omien ystävien ja tuttavien kanssa puheet menevät helposti akuuttien sairauksien jälkeen vanhoihin asioihin viime vuosisadalla.

Näin oli jo luistelijoiden vanhempien aikana: silloin jalkapallopojat täyttivät autoni ja minä kuuntelin heidän meluisia ja innokkaita keskustelujaan. Onneksi taitoluistelijatytöt eivät vaadi että ajaisin kovempaa. Ehkä minusta on tullut parempi autonkuljettaja, eikä heillä ole siksi moittimista ajotavassani. Yleensä saan myös kiitosta autoon tuomistani eväistä, varmaankin tarjoilujen taso oli vaatimattomampi viime vuosisadalla: täytetty vesipullo.

 

Autopaikan arvonta

                Kruunuvuorenrannassa suuri osa parkkipaikoista on pyöreissä pysäköintitaloissa.

Kun olimme tehneet sopimuksen asunnon ostamisesta Kruunuvuorenrannassa, riitti vielä jännitettävää: saammeko paikan autollemme Kruunuparkki 5:stä? Hyvä autopaikka on minulle tärkeä, koska osa elämäntehtävääni on ollut kautta vuosikymmenien nuorison kuljettaminen liikuntaharrastuksiin, joihin on mahdotonta selviytyä julkisilla. Lisäksi olen tukenut pienyrittäjäpoikani firmaa kuljetuksin, koska kuljetuksiin ei ole helppoa rekrytoida luotettavaa, hyvää ja kokenutta henkilökuntaa. 

Taloyhtiömme asukkaille järjestettiin autopaikka-arvonta, jonka tulos ratkesi vasta vähän ennen muuttoa. Paikkoja oli varsin kohtuullisesti, eikä kaikkia asuntoja myyty välittömästi, joten mahdollisuudet olivat hyvät. Loppuun asti jännitti, mutta saimme toivomamme paikan.

Kruunuvuorenrannassa on kaikkiaan viisi pyöreää parkkitaloa, jotka ovat erivärisiä. Lisäksi joidenkin talojen alle rakennetaan taloyhtiöiden omia parkkihalleja. Meidän parkkitalomme yhteydessä on myös asukas- ja harrastustiloja.

Pidän parkkitaloista ja -halleista kahdesta syystä. Ensinnäkin autot viihtyvät niissä hyvin, eikä autoja tarvitse kaivaa esiin lumesta talvipakkasella. Toiseksi näen vain ihmisten menevän ja tulevan parkkihallin ovesta johonkin kerroksista, eikä minun tarvitse muodostaa päähäni karttaa kaikkien naapureiden autokannasta. Kenellekään ei tarvitse olla kateellinen, eikä ketään tarvitse säälitellä ikälopusta menopelistä. Kruunuparkki 5:ssä on vakiopaikat, joten tiedän epäilemättä naapuripaikkojen autojen omistajat, mutta en juuri muita.

Asuimme neljätoista vuotta Hertoniemenrannassa, jossa taloyhtiömme parkkipaikat olivat ulkona lähellä taloamme. Tällöin oli itsestään selvää, että osasin yhdistää jokaisen auton johonkin talomme asukkaaseen. Itse asiassa kykenisin vieläkin luettelemaan rappumme asukkaiden automerkit ja -mallit. Kuinka paljon turhaa aikaa olen käyttänyt persoonan ja autovalinnan syiden pohtimiseen. Autokiinnostus näyttää olevan yleistä. Kun vaihdoin asumisemme aikana kaksi kertaa autoa, sain molemmille kerroilla rappumme asukkailta onnitteluja uudesta autosta, melkein kuin olisin tuonut pihapiiriin uuden lapsenlapsen leikkimään. 

Myönnän, että minulla on traumaattinen suhde naapureiden autoihin. Lapsuuden vauraassa Munkkiniemessä näin liian usein ja liian paljon hienoja autoja. Rappumme yläkerran kauppaneuvoksen perheellä oli iso Mersu, naapuritalossamme asui Vehon johtaja ja pihalla pyöri aina uusia Mersun malleja ja lisäksi hyvän kansakoulukaverini isällä oli näyttävä amerikanrauta. Ja meillä ei ollut autoa ollenkaan.

Vaimoni on väliin kertonut minulle, että Jaguar tai Tesla ovat tyylikkäitä autoja. En ole ollut kuulevinani, sillä tiedän että minut on tarkoitettu käytännöllisten ja tavanomaisten autojen rattiin. Sellaiset autot ovat riittäviä ja sopivia nuorison ja yksinyrittäjän kuljetuksiin.