Mummolan herkut

Äidillä on täysi työ saada meidät lapset ajoissa, rauhallisina ja siististi puettuina isovanhempien luokse tapaninpäivän lounaalle. Paikalla on jo isoisän yli kahdeksankymppinen vanhin sisko, terävä ja aika vitsikäs Heska-täti, joka asuu lähellä opettajien vanhainkodissa. Isovanhemmille on tullut myös toisen isosiskon Saska-tädin tytär, äidin Eva-serkku. Jaksamme keskustella, käyttäytyä ja syödä kauniisti, sillä päätteeksi saamme isoäidin herkkua suklaablamancheeta, jälkiruokavanukasta. Se on vielä parempaa kuin kaakao kermavaahdolla tai Fazerin maitosuklaa.

Muutoin isoäiti ei tarjoile herkkuja. Hänen ruokansa noudattavat isoisän mieltymyksiä ja hän valmistaa ne aina pitkän kaavan mukaan. Kun ennen kouluvuosia silakkalaatikon, sipulikeiton ja lammaskaalin syöminen sujuu meiltä hitaasti, hän vauhdittaa sitä antamalla lusikallisia Kolumbuksen laivojen mukaan: Santa Maria, Nina ja Pinta. Vähitellen opimme kuitenkin pitämään näistä suomalaisista perusruoista.

Äitini luona omat lapseni istuvat kukkakoristeisen tarjoilupöydän luona, jolle hän on kattanut pasteijoita ja pienet lasit limsaa varten. Lisäksi pakastimessa on aina varattuna vaniljajäätelöä jälkiruoaksi. Äitini ei ole koskaan pitänyt ruoanlaitosta, hän tarjoilee mieluummin teetä, kahvia tai limsaa sekä leivonnaisia ja keskustelee vieraiden kanssa.

Kun kuopuksemme on aina nälkäinen, äitini ulkoistaa ateriat. Kebab on pojanpojan herkkua ja he ryhtyvät käymään viikoittain yhdessä kebab-ravintolassa. Sosiaalinen pojanpoika rakentaa hyvät suhteet ravintolan kurdiomistajiin, joista on hienoa että kuopuksemme käy siellä säännöllisesti isoäidin kanssa. Ravintoloitsijat ja asiakkaat ystävystyvät niin, että he kutsuvat pikkupojan ja isoäidin sekä pojan vanhemmat kurdien suureen ruokajuhlaan. Siellä me neljä sitten osallistumme ainoina kantaväestöön kuuluvina kurdien ramadan päättymisen juhliin.

Lapsenlapsemme aloittavat varhain yökyläilyn meillä. Tyttären lapset ovat selvästi pullahiiriä, joten pikkuvierailuilla on syytä tarjota munkkeja. Kun he jäävät meille yöksi, mummin pitää paistaa jättiläismäinen kasa lettuja. Letut ovat ainoa oikea iltaruoka ja myös aamiaistarjoilu, mutta lisäksi lettuja pitää olla myös iskälle vietäviksi.Tyttärentytär syö letut hillon kanssa ja hänen veljensä sirottaa päälle sokeria.

Kun nuorin lapsenlapsistamme tulee meille viettämään päiväunien jälkeistä pitkää iltapäivää, on  kaksi välttämättömyyttä. Vaikka hän on täyttänyt vasta kaksi vuotta, hän tietää tarkkaan mistä jäätelötuutit ja Maisa-elokuvat löytyvät ja itse asiassa osaisi ottaa pakastimesta tuutin ja melkein panna Maisa-dvd:n päälle.

Olen iloinen, että lastenlasten ei tarvitse enää käyttäytyä kauniin hillitysti mummolassa ja että he saavat herkkuja useammin kuin vain tapaninpäivänä. Sillä kun on näin, isoisä voi luontevasti torkahtaa punaiseen nojatuoliin kun lapsenlapset katsovat Maisaa.

Elämäni kahviloissa

                                          Kuva: K. Melakoski, 1996

Paras osa nuoruuttani meni elokuvissa ja kahviloissa. Kun 1960-luku tuli puoliväliin ja minä koin olevani täysi nuori, muodostui Roobertin hallin yläpuolella sijainneesta Nissenin kahvilasta ruoka-, hyppy- ja lintsaustuntien kotipesä. Siellä opin suunsoittoa ikätovereiden ja vanhempien koulutovereiden kanssa. Iso-Roban Nissenin herkku oli riisiomenapuuro, vaikka yleensä aika kului siellä tupakoiden ja nauttien hyvin pitkään pientä kahvia.

Kun lähdimme Rööperistä luokkatoverini Jaskan - joka myöhemmin tunnettiin undergroundpiirien Pikku-Jaskana - kanssa seikkailemaan kaupungille, oli taideopiskelijoiden ja taiteilijoiden täyttämä Putki-Nissen sisääntulokahvilamme. Kestikartanon talo, jossa kahvila sijaitsi, purettiin pian ja meidän oli lähdettävä muualle. Olohuoneeksi muodostui Akvaario-Nissen Aleksilla, vaikka kävimme toki muissakin kahviloissa.

Akvaario-Nissen oli niin itsestään selvä kantapaikka, että sisareni osasi tuoda sinne luokseni yllättäen Helsinkiin saapuneen ruotsalaisen ystäväni, joka ei ollut saanut yhteyttä minuun. Akvaario-Nissenillä meni ensin iltapäivä koulun jälkeen ja sitten ilta kotona syödyn päivällisen jälkeen. Tupakkaa ja kahvia kului keskustellessa ja tutustuessa mielenkiintoisiin ihmisiin, joita tuntui olevan hyvin runsaasti kuusikymmentäluvulla.

Työvuosina otin tavakseni juoda aamukahvin vasta viraston henkilöstöruokalassa. Kahvi oli ikään kuin palkinto siitä, että jaksoin jokaisena arkiaamuna tulla virastoon suorittamaan hallintotoimia. Kävelin monet vuodet ministeriössä nautitun lounaan jälkeen Senaatintorin yli Kiseleffin basaariin, jonka toisen kerroksen kahvilassa join kahvin. Tapa päättyi siihen, että minusta tuli päällikkö ja aikataulut alkoivat olla liian kireitä kahvilakävelyä varten.

Jäätyäni eläkkeelle mietin mahdollisuutta rakentaa itselleni vakiotyötilan johonkin kahvilaan. Pian kuitenkin tajusin ajatuksen naurettavuuden. Mitä järkeä vanhemman herrasmiehen on ryhtyä leikkimään wanna be -kirjailijaa Mac-läppäreineen, jos hän on jo kolmekymmentä vuotta kirjoittanut päässä pieniä kertomuksia, jotka on sitten naputtanut hetkessä paperille kotona.

Varsin pian huomasin, että eläkkeellä minuun on kasvanut kiinni piintyneitä tapoja. Joogan jälkeen nautin aina muna-anjovisleivän ja kahvin (mustana) maahanmuuttajarouvien kahvilassa Bulevardilla. Hakaniemen torikahvilassa syön syntisen Eromangan lihapiirakan ja juon kahvin (maidolla). Yrjönkadun uimahallin jälkeen tilaan Stockan Robertsin kahvilassa croissantin ja kahvin (maidolla). Nautimme lauantaisin vaimon kanssa vaihtelevissa kahviloissa välipalana terveellisen sämpylän ja kahvin (maidolla tai mustana). Erikoiskahveja juon vain kotona; eläkeläisen tulee olla säästäväinen.

Minulla ei ole sinänsä valittamista Helsingin kahviloista, sillä ne täyttävät tarpeeni. Nykyään kahviloissa tosin tapaa harvoin tuttuja toisin kuin ennen. Kaipaan silti nuoruuden matkan pitkiä aamuistuntoja maitokahvin äärellä kahvilan terassilla Montparnassessa ja työvuosien pieniä ja nopeita kahveja sinkkitiskillä Passyssa sekä raikkaita olutlasillisia Pariisin lomamatkoilla. Ruotsalaisiin konditorioihin liittyy myös monia suloisia muistoja. Tiskaajan vapaapäivänä Visbyssä tuntui ylimaalliselta kun kahvilan tarjoilija tuli valintaa varten pöydän luokse tarjotin täynnä leivoksia ja muita leivonnaisia. Ne olivat jotain aivan muuta kuin Maanviljelijöiden maitokeskuksen maitokaupan perunaleivokset. 

Keskustelen lasten kanssa autossa

Viisihenkinen lapsiperheemme hankki auton 1980-luvun puolivälissä. Hankinnan syyt olivat yksinomaan logistis-matkailullisia, sillä halusin lomilla näyttää lapsille kaunista kotimaatamme ja minulle rakkaita Pohjoismaita. Lapsuudenperheessäni oli noudatettu taksi-juna-laiva-taksi-kuljetusjärjestelmää, mutta se ei toiminut enää. Lomavarusteiden määrä oli kasvanut neljännesvuosisadassa, eivätkä omat lapseni olisi suostuneet kulkemaan kanssani maantietä pitkin kantaessani selkärepussa ruokia kyläkaupasta niin kuin me kuljimme aikoinaan isän perässä. Sitä paitsi kyläkaupat ja nähtävyyksien luokse kuljettavat linja-autovuorot olivat harvenneet melkein olemattomiin.

Ostimme käytetyn, hyvin pidetyn ja huomaamattoman vaaleansinisen farmarimallisen Opel Kadettin. Halusimme ja saimme radiottoman ja kolmiovisen yksilön, jotta lapset eivät voisi hypätä autosta vauhdissa eivätkä voisi myöskään riidellä radiokanavan valinnasta.

Silloin en vielä ymmärtänyt lainkaan, mikä merkitys autolla on perheen sisäisessä vuorovaikutuksessa. Kolmen lapsen kanssa oli kotona aina sellainen meno ja meininki, että kahdenvälisille keskusteluille ei ollut tilaa, mitä nyt juttelimme vaimon kanssa makuuhuoneessa yön lähestyessä.

Lasten jalka- ja koripalloharjoitukset muuttivat tilanteen. Kun kuljetin lasta autolla harkkoihin, avautui molemmille loistava muilta suljettu tila puhua kaikki tärkeät asiat.

Kun lapset olivat muuttaneet kotoa, pysyi auto edelleen keskeisenä tekijänä perheen vuorovaikutuksessa. Lapset lainasivat autoamme, ja minä hallinnoin lainauskeskuksessa jottei päällekkäisvarauksia tule. He siis joutuivat soittamaan minulle varauksen sekä hakemaan ja palauttamaan auton avaimet meille. Näin sain kaivattuja puheluita lapsilta, ja he vierailivat luonamme.

Kolmen luotettavan ja järkevän saksalaisen perusfarmarin jälkeen annoin tilaa mieliteolle ja ranskalaiselle tyylikkyydelle. Ostin punaisen Citroënin Pikku-Picasson eläkevuosia silmällä pitäen toki perustellen hankinnan vaimolle edullisella tarjouksella ja vanhan auton vielä hyvällä vaihtoarvolla. Koska tiesin tulevista lastenlasten kuljetustehtävistä, täydensin auton varustusta lasten turvaistuimilla ja Rajaton-yhtyeen cd:llä Suomen lasten lauluja.

Olen voinut käydä mainioita keskusteluja viedessäni tyttärentytärtä ja -poikaa harjoituksiin. Tokaluokkalainen tyttärentytär on jo niin iso tyttö, että hän käy tärkeät keskustelut lähinnä ystävättärien sekä väliin toki iskän ja äidin kanssa. Isoisälle avautuu mahdollisuus syvähenkiseen vuorovaikutukseen oikeastaan vain kun ajamme kaksistaan Myllypuron liikuntamyllyyn telinevoimisteluharjoituksiin.

Tokaluokkalainen kuuntelee enimmäkseen pop-musiikkia. Joskus kuitenkin ennen harkkoja tyttärentytärtä torkuttaa ja silloin hän pyytää minua panemaan päälle Rajattoman levyltä Kaarina Helakisan sanoittaman kappaleen Magdaleena. Hän nukahtaa heti ja kerää hetken voimia harkkoja varten. Sekä keskustelut että Suomen lasten laulujen kuunteleminen ovat pieniä onnen hetkiä, joita minulla ei olisi ilman punaista Pikku-Picassoani.

Pankinjohtajan huoneessa

Olen useina päivinä tällä viikolla kalustanut ja tuonut konttoritarvikkeita pankinjohtajan huoneeseen Herttoniemen Erätorin laidassa. Arkistolaatikoita ja -mappeja olen kuljettanut puolestaan pankkiholviin.

Lapsuuteni ja nuoruuteni helsinkiläisissä kaupunginosissa vaikutti yleensä kolme näkyvää ja tärkeää henkilöä: oppikoulun rehtori, kirkkoherra ja pankinjohtaja. Kun olin oppinut kirjoittamaan Nuottapolun kansakoulussa, kirjoitin tiiviin mutta varsin ohjelmallisen aineen. "Minusta tulee pankinjohtaja. Pankissani on aina paljon rahaa. Ajan työhön autolla. Minun autoni on mersu." Aine osoittaa, että minua harmitti sanomattomasti perheemme autottomuus vauraassa Munkkiniemessä.

Oli ehkä kuitenkin onni, että minusta ei tullut pankinjohtajaa, sillä koko tämä ammattikunta on nyttemmin joutunut historian romukoppaan. Meillä ei ole enää näitä vakaita ja isällisen ankarasti asiakkaisiin suhtautuvia tuomareita, maistereita ja ekonomeja, jotka johtivat pankkikonttoreidensa monilukuista henkilöstöä ja ratkaisivat voiko nuoripari ostaa omistusasunnon.

Nykyään normaalit pankkiasiat on delegoitu meille itsellemme ja istumme iltaisin tietokoneella hoitamassa niitä. Vaihtuvia nimikkeitä käyttäviä pankkivirkailijoita tapaamme vain kun tarvitsemme lainaa. Televisiossa voimme nähdä etäällä meistä olevia analyytikoita ja pankkiireita. Jos itse näen tällaisen henkilön kadulla, menen varmuudeksi kadun toiselle puolelle, sillä heidän hoidettavakseen en halua antaa pieniä säästöjäni. Luotan enemmän vaimon entisen työnantajan henkilöstökassaan.

Etsin aluksi itselleni työpistettä Sörnäisten vanhoista teollisuuskiinteistöistä. Sieltä erilaiset pätkätyöläiset, tutkijat ja kirjoittajat ovat löytäneet työtiloja itselleen. Muistin sitten entiset pankkikonttorit, jotka eri kaupunginosissa ovat muuttuneet päiväkodeiksi, kukkakaupoiksi, filmivuokraamoiksi ja kioskeiksi. Pankkiholvit toimivat puolestaan näiden varastoina. Kotiseudullani Herttoniemessä entinen pankkikonttori toimii asukastilana sekä ruokapiirin myymälänä ja noutopisteenä kahtena päivänä viikossa. Onnistuin vuokraamaan työpisteen tämän asukastilan yhteydestä.

Nyt minulla on oma pieni valtakunta pankinjohtajan huoneessa. Varastossa lojuneet edellisen sukupolven järjestämättömät arkistolaatikot alkoivat painaa mieltäni ja tulla uniini. En kuitenkaan halunnut muuttaa kotiamme vanhojen asiakirjojen pysyväksi näyttelyksi ja siksi hankin työpisteen muualta.

Minua viehättää ajatus työskentelystä pankinjohtajan huoneessa. Huone on samalla lailla osa mennyttä maailmaa kuin ne asiakirjat, joiden perkaustyötä suoritan. Oikea miljöö voi antaa minulle ryhtiä, sillä luulen että vanhan ajan pankinjohtajat olivat täsmällisiä ja ahkeria ihmisiä.