Sukupolvet

Eri sukupolvien sisaruksia Suomenlinnassa Ehrensvärdin haudalla. Ylempi kuva on Kansan Kuvalehdestä vuodelta 1928, kuvassa Klaus ja Nora. Alempi sisaruskuva on vuodelta 2012, kuvassa Samu ja Nelli.

Viimeinen minua edeltäneeseen sukupolveen kuulunut perhepiirini jäsen kuoli joulukuun alussa. Tarkkaan ottaen hän ei ollut sukulaiseni, mutta hän tuli perhepiiriimme melkein kuusikymmentä vuotta sitten avioliiton kautta. Viimeiset vuodet hoidin hänen talous- ja hallintoasioitaan, joten sain lähiomaisen roolin.

Juttelin tällä viikolla kaupungilla niitä näitä tuttavani kanssa ja mainitsin kuolemantapauksesta. Hän kysyi, onko minulla haikea ja surullinen mieli. En osannut oikein vastata kysymykseen.

Isäni kuolemasta on pian neljäkymmentä vuotta ja äitinikin kymmenen. Kun he kuolivat, oli suru suuri ja pitkä. Ja vanhempiaan kaipaa aina, varmaan omaan kuolemaansa asti. Kun vanhemmat ovat poissa, ei ole ketään jolta kysyä omasta lapsuuden maailmasta ja sen ihmisistä.

Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana hoitanut perhepiirin useiden iäkkäiden sukulaisten loppuvaiheen asioita, kun heillä ei ole ollut omia lapsia. Kerta toisensa jälkeen olen joutunut näkemään syvän vanhuuden murheet. Energia loppuu, ruumis haurastuu, asiat eivät pysy mielessä, ruoka ei maistu, ympärillä on outoja asioita. Kaikki näyttää harmaalta ja sumealta. Vanhuspalveluvuosien jälkeen en osaa heti täyttää mieltäni iloisilla tarinoilla näistä ennen niin voimakkaasti tahtoneista ja toimineista ihmisistä.

Monia tarinoita toki muistan jos vain haluan. Joulukuussa kuolleella vanhalla rouvalla oli kova temperamentti ja uskomaton tahto. Kun hän teki äitini kanssa Turkissa lomamatkan pieneen kaupunkiin, hyökkäsivät kulkukoirat heidän kimppuunsa. Äiti lamaantui, mutta vanha rouva huusi ja huitoi kävelykepillä koiria niin kovaa, että koirat pakenivat. En todellakaan olisi halunnut osua hänen ja hänen rollaattorinsa tielle Bulevardilla.

Luulen että nämä vanhuspalveluvuoteni olisivat olleet kovin raskaita ja harmaita ilman samaan aikaan syntynyttä lastenlasten sukupolvea. Omat ja ystävien lapsenlapset ovat uskomattomalla energiallaan täyttäneet mieleni ja pyyhkäisseet pois raskauden. Nyt kun jo oma sukupolveni - minä tietysti mukaan lukien - yleensä toistaa samoja vanhoja juttuja, on hyvin virkistävää kuulla lastenlasten sukupolven kommentteja ja pohdintoja.

Tiedän että aika kuluu nopeasti ja pian osaan luontevasti kertoa lapsenlapsille huimia ja hullunkurisia tarinoita henkilöistä, jotka olivat heidän isoisovanhempiaan sekä isoisotätejään ja -setiään, ja joita he eivät koskaan nähneet tai muistavat korkeintaan jotain hyvin hämärää. Syvän vanhuuden murheet unohtuvat varmasti näissä tarinoissa.


--------------


Toivotan blogin lukijoille oikein rauhaisaa jouluaikaa!

Pidän kuukauden joulu- ja lukutauon sekä vapautan itse itseni blogin kirjoittamisesta. Tavataan tammikuun puolivälin tienoilla!

Stadin slangi

                                            Isäni nuorena sotilaana.Kuva vuodelta 1942.

Muistan isäni tarinan rintamalta. Naapurijoukko-osastossa oli ollut helsinkiläinen nuori sotilas, joka oli kovasti innostunut tiedosta, että lähellä on toinen stadilainen. Hän oli anonut lupaa mennä tervehtimään stadilaista isääni. Sotilaat olivat kohdanneet sillalla, ja vierailulle tullut sotilas oli kysynyt isältäni jotain sellaisella slangilla, että etutöölööläinen Arkadiankadun tienoilla kasvanut isäni ei ollut ymmärtänyt kysymyksestä hönkäsen pöläystä. Keskustelu oli kuitenkin jatkunut sen jälkeen yleiskäyttöisemmällä slangilla, ja molemmat helsinkiläispojat olivat tyytyväisiä kohtaamiseen.

Itse en ole koskaan kohdannut vastaavanlaista ymmärtämisongelmaa. Osallistuin kerran nuorena virkamiehenä myöhäisen tv-ohjelman keskusteluun. Tv-toimittaja piti yllä nopeaa rytmiä ja minä yritin pysyä kysymysten tahdissa. Parin päivän jälkeen virkatoverini kertoi SYL:n edustajan jossain seminaarissa päivitellään, että "miten on mahdollista, että ministeriön edustajat puhuvat nykyään televisiossa slangia". Virkatoverini Rööperissä kasvanut puoliso oli puolestaan arvioinut, että "puhun kuin Hjallis". Epäilemättä Hjallis asui 1950-luvulla Munkkiniemessä samassa rapussa ja samalla kerrostasanteella vastapäisessä asunnossa kuin perheemme, joten arviossa voi olla jotain totta.

Myöhemmin eräs ystäväni arvioi, että käytän helsinkiläisen puhekielen munkkiniemeläistä varianttia. Tällaiseen varianttiin en ainakaan omalla kohdallani täysin usko. Puhekieleni on pikemmin cocktail isältä opittua puhetapaa ja slangia, lapsuusvuosia Munkkiniemessä, oppikouluvuosia poikakoulussa Rööperin kupeessa, varhaisnuoruutta poikaporukassa Töölössä ja lukiovuosia keskustan Nissenin kahviloissa.

Tuomari Nurmio on tehnyt arvokasta ja hyvää työtä slangisanoituksillaan, ja pidän paljon hänen kappaleistaan. Tietenkään kukaan ei puhu arkisessa elämässä sillä tavalla. Minusta on nykyään mukavinta kuunnella helsinkiläisten ikätovereiden vapaata puhetta, jossa väliin - mutta ei korostuneesti - käytetään nuoruusvuosiemme slangisanoja. Siksi olen jo kohta viisi vuotta kuunnellut ilolla Heikki Harman Pop eilen -  toissapäivänä -radio-ohjelmaa. Hyvien levyjen lisäksi hän osaa käyttää luontevasti ja hauskasti nuoruusvuosiemme ilmaisuja. (Totean tässä lopettavani Radio Suomen kuuntelun jos sunnuntaiaamujen suuri ilo, Hectorin radio-ohjelma, päättyy vuoden vaihteessa. Radio Suomen päätös on ruma ja tökerö selänkääntö meille eläkeläisille, jotka pidämme nuoruutemme rokettirollista.)

Vuosikymmenet virkamiehenä ovat opettaneet minut puhumaan yleiskieltä. Yhden asian puhetavastani tajusin joskus parikymmentä vuotta sitten. Olin Rovaniemellä pitämässä esitelmää ammattikorkeakoulu-uudistuksesta, ja sen jälkeen eräs rehtori kysyi minulta onko äidinkieleni ruotsi. Kysymyksestä ymmärsin, että helsinkiläinen intonaatio ja sanojen painotus on niin läpitunkevaa, että se herättää taustaani tuntemattomalle tällaisen kysymyksen.

Kielellisten kysymysten lisäksi olen törmännyt habitus-ongelmiin. Olin menossa puhumaan - taas kerran ammattikorkeakouluista - vihreiden kunnallispäiville Tampereelle ja minulla oli päälläni ministeriövirkamiehen siisti harmaa kokopuku ja silkkikravatti. Kerroin ilmoittautumistiskillä nimeni ja olevani luennoitsija, mutta vastaanottaja sanoi minun tulleen väärään paikkaan. Toistin asiani ja hän toisti, että minun pitäisi mennä toisesta ovesta naapuritilaisuuteen. Kolmannelle yrittämällä pääsin juuri ja juuri sisään, mutta tiesin tämän jälkeen ettei minulla ole mitään asiaa vihreiden tilaisuuksiin, en kuulu joukkoon.

Aivan toisin minulle kävi kävellessäni Itäkeskuksen kulttuurikeskus Stoassa sijaitsevaan kirjastoon englantilaistyylisessä koiranulkoilutustakissa ja lippalakissa. Ovella seisonut mies kysyi minulta suoraan ruotsiksi olenko tulossa RKP:n kokoukseen. Kaikesta tästä päätellen olen ilmeisesti pohjimmiltani jonkin sortin piilohurri, joka ei ole vielä uskaltanut tulla kaapista ulos.