Hyvästi sukuarkisto!

                  Kuvassa äitini isovanhemmat, vanhemmat ja isoveli. Kuva on vuodelta 1924.

Lapseton enoni kuoli 87-vuotiaana alkuvuonna 2011. Hän oli koko aikuisikänsä intohimoinen ja työteliäs tutkija diplomaatinuran rinnalla. Koska hän ehti olla pitkään eläkkeellä, kertyi myös päätoimisia tutkijavuosia lähes neljännesvuosisata. Näin häneltä jäänyt arkisto oli valtava, vallankin kun hän säilytti kattavasti kaiken ja hänellä oli myös hallussa perhepiirin muiden jäsenten jälkeenjääneet paperit. Kun hänen asuntonsa ja työtilansa oli tyhjennetty, jäi vielä mittava arkistoaineisto seulottavaksi.

Aivan viimeisinä vuosina - kun enon muisti ja työkyky heikkeni - hän toisti usein, että miehen kunnia-asia on järjestää ja luovuttaa omat paperit arkistoon, Hän pahoitteli minulle, että hänellä oli ollut niin paljon mielenkiintoista tutkittavaa ja julkaistavaa, että oman arkiston järjestely oli lykkääntynyt. Minä puolestani lohdutin häntä ja sanoin ettei hänen kannata käyttää elämänsä viimeisiä aikoja kunnian murehtimiseen; kyllä kaikki asiat järjestyvät.

Olen tehnyt seulontaa hitaasti ja usean vuoden ajan. Asiakirjat ovat olleet suurissa pahvilaatikoissa varastossa, ja olen seulonut papereita kahdessa työpisteessä, ensin Herttoniemen asukastilassa entisessä pankinjohtajan huoneessa ja sitten Suvilahden Konttorin työpöydällä. Kävin työpisteellä kerran tai korkeintaan pari kertaa viikossa ja päätin jo alussa, että seulon papereita, en ryhdy lukemaan niitä muuta kuin sen verran mikä on seulonnan kannalta välttämätöntä.

Vaikka olin toiminut enoni asuessa ulkomailla hänen asiainhoitajanaan Suomessa, olivat useimmat hänen kiinnostuksensa kohteet minulle sisällöllisesti vieraita. Enoni tutki sukuja ja henkilöhistoriaa, kunniamerkkejä ja vaakunoita sekä ratsuväkeä ("Die Kavallerie ist nicht nur eine Waffengattung, sie ist eine Weltanschauung.") Harrastuneisuuteen kuuluivat myös kirjat ja ex librikset. Vieraus oli toisaalta hyvä asia, koska en jäänyt kiinni aineistoon, toisaalta vaikeus, koska papereiden arvottaminen oli väliin vaikeaa.

Koska oikeastaan kaikki äitini puolen sukulaiset ovat olleet hyvin pitkäikäisiä ja eno julkaissut paljon, ovat perhepiirin elämänvaiheet ja sukutarinat varsin tuttuja minulle. Suuria yllätyksiä en ole kohdannut seuloessani, mutta olen voinut syventää käsitystäni eräistä henkilöistä. Kalenteri- ja päiväkirjamerkinnät sisällis-, talvi- ja jatkosodan ajoilta olen lukenut kiinnostuneena. Olen yrittänyt hahmottaa perhepiirin suurta käännettä, kun perhe menetti omaisuutensa Helsingissä 1900-luvun aivan alussa Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankin konkurssissa, jonka kakkosmiehenä äitini isoisä toimi.

Seulontapäiviin ovat tuoneet virkistystä arvokkaiden ja muodollisten onnitteluiden ja tervehdysten joukossa esiintynyt menneen maailman kirjallinen huumori. Uuden Suomen päätoimittaja on lähettänyt vuonna 1957 virkamies-isoisälleni sähkeen "onnitellen 70-vuotiasta Yul Brynneria". Virkatoverit puolestaan onnittelivat 60-vuotiasta äitini isoisää vuonna 1915 säkeillä: "Monet vaiheet vaikk´ kokenunna hän on,/ yhä mieli on leikkisä, nuori,/  vars´ sorja ja pyylevä, pää peloton,/ jota peittävi kukkea kuori."

Perhepiiriltä on jäänyt mappeihin sadan vuoden kirjeenvaihto. Aineistoa seuloessani olen tajunnut, että kuulun viimeiseen sukupolveen, joka vielä pitkälle aikuisuuteen asti kirjoitti kirjeitä. Eno on tallentanut kirjeeni, jotka olen lähettänyt hänelle ulkomaille. Niistä voin mukavasti seurata lapsiperheemme elämänmenoa 1970- ja 80-luvuilla ja palauttaa mieleen keskeisten tapahtumien ajankohtia. Minulla ei ole enää kirjeitä omilta lapsiltani ulkomailta, sillä yhteydet on matkojen aikana pidetty muilla välineillä.

Olen nyt saanut seulottua koko aineiston, ja edessä on sen luovutus arkistoon. Keväällä voisin kävellä paljon ulkona ja antaa merituulen puhaltaa sukupölyt pois päältäni. Mutta ehkä ensi syksynä voisin kehittyneellä ammatitaidolla aloittaa vanhempieni ja oman aineistoni seulonnan luovutuskuntoon, jotta lapseni säästyisivät sukupolvelta toiselle kiertäviltä aineistolaatikoilta.

Mehr Licht!

Kun asiat ovat kunnossa, olen tyytyväinen. Elämäni on siksi täynnä pieniä ja suuria projekteja, joilla panen erilaisia asioita kuntoon. Aika usein panen raha-asiat lopullisesti kuntoon, mutta on paljon muutakin, esimerkkeinä hampaat, autoasiat, kirjahyllyt tai talvivaatetus. Muutaman päivän olen tyytyväinen elämään, mutta pian alkaa uuden välttämättömän projektin suunnittelu.

Tänä vuonna olen usean kerran havainnut, että en näe edes lukulasit päässä riittävän hyvin olohuoneen punaisessa nojatuolissa kun ilta hämärtyy. Vietän tällä tuolilla paljon aikaa lukien lehtiä ja kirjoja, tosin usein katselen ihan vain ulos. Katossa on kyllä lamppu, mutta se tuottaa vain himmeän pehmeää yleisvaloa. Mieleeni tulevat kaikki vanhukset, joiden olen nähnyt istuvan kodeissaan liian hämärässä valaistuksessa muistelemassa lapsuuden kultamaita.

Syksyn suuri projekti on ollut kodin valaistuksen parantaminen. Jo kesällä jouduimme hankkimaan uudet makuuhuoneen lukulamput, kun vanhat hajosivat jo viidentoista vuoden käytön jälkeen. Meille suositeltiin huonekaluliikkeessä Lanternassa led-valoja niiden hyvän valon, vähäisen energiankulutuksen ja pitkäikäisyyden vuoksi. Erityisesti minua puhutteli myyjän selostus, jonka mukaan tämä led-lamppu kestää kaksikymmentä vuotta. Elämän tässä vaiheessa se on juuri sopiva käyttöikä, pitemmälle en osaa ajatella. Ja voi olla, että tämän jälkeen joku muu sytyttää valon.

Kahdenkymmenen vuoden kestävyys tuntuu hyvältä myös siksi, että olen alkanut inhota lamppujen hankintaa ja vaihtoa. Erilaisia lamppuja ja niiden kiinnityssysteemeitä on joka lähtöön. Minulla pitäisi oikeastaan olla excel-taulukko kylpyhuoneen, eteisen, vaatekaapin ja makuuhuoneen lampuston koodeista kun menen rautakauppaan. Lisäksi parisuhde on koetuksella, kun yritän nousta kömpelösti tikkaille ja annan komentoja vaimolle kuupan ja lamppujen vastaanottamisesta ja antamisesta.

Ensi viikolla kotiimme tulee sähköasentaja, joka panee kuntoon kotimme valaistuksen ongelmakohdat. Minusta työnjako on tällä kerralla kohdallaan: me huolehdimme estetiikasta, so. lamppujen valinnasta, ja ammattimies asennuksesta. Sähkömiehen tilaaminen on kuin hankkisin ylimääräisiä onnellisia päiviä avioliittoon.

Optikkoliikkeiden kaupallinen tarjonta on myös tuonut selviä parannuksia sekä näkemiseen että avioliittoon. Kun nyt optikkoliikkeistä saa kahdet lasit entisen yhden sijaan, on kotona aina strategisilla paikoilla sopivat silmälasit. Näkeminen on helppoa eikä tarvitse jatkuvasti huudella vaimon varastamien silmälasien perään.

Kevätkaudella panin kuuloasioita kuntoon. Vaimo on jo vuosia marissut, että en kuule mitä hän sanoo. Valitin asiasta vakuuttavasti terveysasemalla, jossa suoritetun alustavan kuulokokeen perusteella minut lähetettiin Meilahden Kuulokeskukseen. Siellä suoritetun tutkimuksen jälkeen minulle lyötiin eteen sellaiset rätingit, että kuulossani ei voi olla mitään vikaa. Nyt olenkin voinut kotona kehua hyvää kuuloani ja samalla olen pyytänyt vaimoa selkeyttämään puheilmaisuaan.

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto

Vappu oli papinpojalle mukava juhlapäivä, sillä vappuna ei pidetty jumalanpalvelusta eikä kukaan mennyt naimisiin eikä ketään kastettu tai siunattu. Saatoimme siis lähteä yhdessä isän kanssa kaupungin humuun ja isä halusi aina mennä katsomaan "kun kommarit marssii". Aurinkoisina vappupäivinä kulkue tuntui erityisen juhlavalta ja värikkäältä. Näin kerran kun työläisurheilijat pelasivat lentopalloa marssiessaan, mikä teki suuren vaikutuksen.

Elokuussa 1962 olin isän kanssa kaupungilla ja tapasimme Mannalan baarissa hänen ystävänsä pastori Saarisen. He puhuivat kaupungissa järjestettävästä kommunistien nuorisofestivaalista, jonka tilaisuuksissa heidän entinen seurakuntanuorensa Pentti Saarikoski kuului pyörivän ahkerasti. Sain ehdottoman kiellon lähteä yksin kaupungille festivaalien aikana, koska siellä oli niin paljon hulinoita.

Keskikoulun ylemmillä luokilla yhteiskunnallinen kiinnostukseni kasvoi ja ajassa oli paljon sellaista, joka alkoi viedä minua kulttuurikysymysten kautta kohti poliittista vasemmistoa.Vietnamin sota, kolmannen maailman kysymykset sekä USA:n opiskelija- ja kansalaisoikeusliike vauhdittivat minua musiikin ja kirjallisuuden lisäksi yhteiskunnalliseen tietoisuuteen. Viimeistään kesällä 1968 pidin itseäni vasemmistolaisena. Tsekkoslovakian ihmiskasvoinen sosialismi ja Prahan kevät kiinnostivat ja innostivat minua. Palattuani kesätöistä Gotlannista elokuussa ehdin miehityksen vastaisiin mielenosoituksiin Neuvostoliiton lähetystölle ja hakeuduin ryhmään, jossa huudettiin:"Sosialismi kyllä, panssarit ei!".

Mitenkään itsestään selviä valintani eivät tietenkään olleet, toisinkin olisi voinut valita. Luokkatoverini Jaska imeytyi underground-liikkeeseen, osa luokkatovereista pitäytyi kodin oikeistolaisessa maailmankuvassa ja ehkä sittenkin useimmat koulutoverit olivat aika välinpitämättömiä politiikasta.

Perustimme kahden vasemmistolaisesti suuntautuneen koulutoverini kanssa syksyllä 1968 luku- ja keskustelupiirin tietoisuutemme vahvistamiseksi. Tällä porukalla ajoimme raitiovaunulla seuraavana keväänä hyppytunnin aikana Hakaniemeen tiedustellaksemme liittymisestä sosialidemokraattiseen puolueeseen. Puoluetoimistolla meidät otti vastaan isokokoinen tutkimussihteeri Paavo Lipponen, joka arveli että voisimme hakeutua ASY:n jäseniksi, vaikka emme vielä olleet opiskelijoita. Me kaksi papinpoikaa ja kansakoulunopettajan poika näytimme varmaan niin epäproletaarisilta, että nuorisoliitto ei hänellä ilmeisesti tullut edes mieleen. Lipponen sanoi, että meille soitettaisiin ASY:stä.

Kesä tuli väliin ja minä lähdin Saksaan töihin. Luin sairaalan asuntolassa kolme marxilaista teosta ja Freudin Unien tulkinnan sekä keskustelin sikäläisten siviilipalvelumiesten kanssa, jotka olivat työtovereita ja asuinkumppaneita. Syksyllä siirryin yksityisoppilaaksi ja aloin lipua demareiden ohi vasemmalta. Vain yksi meistä kolmesta sai soiton ja hänestä tulikin demari. Vaikka olimme yhteydessä, minä jatkoin vielä oman paikkani etsimistä vapaana vasemmistolaisena. Olin ilmeisesti uusvasemmistolainen, vaikka en ole enää varma mitä tällä käsitteellä silloin täsmällisesti ottaen tarkoitettiin. Olisin saattanut liittyä johonkin SKDL:n jäsenjärjestöön, mutta Helsingissä ei ollut tarjolla minulle luontevaa perusjärjestöä.

Vasta ylioppilaskesänä menin tamperelaisen ystäväni kanssa Kulttuuritalolle, jossa sijaitsi silloin Sosialistisen opiskelijaliiton toimisto. Ystäväni tunsi SOL:n sihteerin ja jätin valmiiksi jäsenanomuksen, koska olin aloittamassa opinnot syksyllä Helsingin yliopistosssa. Teiniliiton hyvä järjestökoulutus oli antanut minulle monia erinomaisia valmiuksia myös poliittiseen järjestötoimintaan. Ensimmäisen lukuvuoden aikana olin käynnistämässä ASS:n kielten osaston toimintaa ja viimeisenä hyvänä työnä lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunginosille Munkkivuorelle ja Munkkiniemelle perustin sinne toverini kanssa Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton paikallisosaston. Olin näin liittynyt kahteen Suomen Kansan Demokraattisen Liiton jäsenjärjestöön.

Kalenteri ja kynä

Ostin Itiksen Suomalaisesta tummansinisen Dato-kalenterin vuotta 2015 varten. Näin olen tehnyt vuosikausia, sillä loka-marraskuun vaihteessa alkaa ilmaantua kalenteriin merkittävää alkuvuodelle. Nykyisin tärkeät edessä olevat asiat painottuvat terveydenhuoltoon: alkuvuodelle merkitsen lääkäri- ja hammaslääkäriaikoja sekä sovittuja laboratoriokäyntejä. Parturiaikoja koskevat merkinnät loppuivat vuosia sitten kun vaimoni alkoi leikata sitä vähää tukkaa, joka kasvaa ohimoilleni ja takaraivoon.

Olen käyttänyt kalenteria oppikoulun kuudennesta luokasta lähtien, sillä silloin minulla alkoivat kiireet ja kokoukset. Pyörin Teiniliiton aktiivina seminaareissa ja olin Helsingin teiniyhdistyksen hallituksen jäsen, mutta eniten aikaa vei Helsingin teininuorison elokuvakerhon puheenjohtajuus. Olin epäilemättä hieman tärkeä kun minulla oli niin paljon kalenteriin merkittyjä sovittuja tapaamisia. Opin varhain, että kalenterimerkinnät on syytä tehdä lyijykynällä, sillä muutoksia tulee väistämättä.

Taskukalenterin pitämisestä tuli tapa, josta en ole osannut luopua. Elämänmenoon liittyviä kommentteja en ole kalenteriin kirjoittanut, en myöskään näkemiäni elokuvia tai lukemiani kirjoja, vain suoranaiset menot. Tästä muodostaa poikkeuksen vain lyhyt poikamiesaika Sörnäisten yksiössä 1970-luvun alussa. Silloin merkitsin kalenteriin ravintoloissa ottamiani pikkuvippejä, jotka sitten kirjasin vihkoon kotona. Kun oluenjuonti kiihtyi ja taistelevan opiskelijaliikkeen kokousten jälkeen istuin yhä useammin Kaivopihan etu- tai takahuoneessa, aloin tehdä merkintöjä kalenteriin. Ensin merkitsin juodut oluet, mutta kun niitä tuli sietämättömän paljon, ryhdyin käyttämään koodeja kotiintulon ajasta ja omasta reippaudesta. Muutamassa viikossa lopetin kirjanpidon, koska se näytti liian ikävältä.

Kalenterit ovat oivia dokumentteja menneiltä vuosilta. Olen usein joutunut katsomaan vanhoja muistikirjojani palauttaakseni mieleen jonkun tapahtuman ajallisen kulun tai kokonaisen asian, joka on huuhtoutunut tykkänään mielestäni.

Kalentereiden kautta voi myös palata hyvin kauas menneisyyteen. Seuloessani äitini suvun arkistoa törmäsin hänen isoisänsä mielenkiintoiseen pöytäalmanakkaan vuodelta 1918, johon hän on myös kirjoittanut havaintoja eri päivinä. Esimerkkinä 11.4.:"Koko Wenäjän urhoollinen laivasto ulos merelle. Ryssä piti sanansa ensi kerran. Hydroplaani heittää julistuksia, että piru perii ne, jotka vahingoittavat lainkuuliaisia kansalaisia. Minun taskuni tarkastettiin Observ. vuorella. Valkeat Humalistossa." Kuitenkin useina päivinä on vain maininta saunasta, valmistusvaliokunnan kokouksesta tai perheenjäsenten matkasta.

Virkaurani loppuvaiheessa ministeriössä siirryttiin käyttämään sähköistä kalenteria. Otin sen kuuliaisena virkamiehenä käyttöön, mutta todellinen elämäni järjestyksenpitäjä oli ja on oikeassa povitaskussani kulkeva Dato. Tapaamisten lisäksi näen kalenteristani nimi-, liputus- ja pyhäpäivät (viimeksi mainitut myös eri maissa), voin katsella karttoja ja välimatkataulukkoa sekä laatia vuosisuunnitelman. Totta kai sinikantisen kovan ytimen muodostavat lyijykynällä tehdyt tapahtuma- ja tapaamismerkinnät.

Sekä minä ja vaimoni käytämme manuaalisia kalentereita. Näin joudumme pitämään olohuoneen nojatuoleissa vähintään kaksi kertaa viikossa kalenteripalavereita. Ymmärrän toki, että olisi paljon kätevämpää jos siirtyisimme sähköisiin kalentereihin. Voisin makuuhuoneen työpöydän läppäriltä ehdottaa hänelle ja hänen sähköiselle kalenterilleen kävelyä Herttoniemen kartanon puistossa, jos sattuisin löytämään sopivan ajallisen aukon sähköisistä kalentereistamme.