Muutto Helsinkiin

                         Minä ja äitini isoisä Kaarlo Alarik Castrén. Kuvassa ikätoverit.

Ensimmäinen sukulaiseni, joka toi perheensä pysyvästi Helsinkiin, oli äitini isoisä Kaarlo Alarik Castrén. Hän oli Säräisniemen kruununnimismiehen poika, mutta ei palannut edellisten sukupolvien tapaan yliopisto-opistojen jälkeen papiksi tai virkamieheksi pohjoiseen vaan jäi etelään.  Kun hän oli suorittanut filosofian kandidaatin tutkinnon ja auskultoinut, hän lähti lyseon opettajaksi Viipuriin, jossa oli toiminut jo opintojen aikana kesätoimittajana ja sijaisopettajana. Hän tapasi kaupungissa tulevan puolisonsa ja perusti sinne perheen.

Appivanhemmat olivat menestyneet erinomaisesti liiketoimissaan Viipurissa. Avioliiton kautta vaurastuneelle Kaarlo Alarikille avautui mahdollisuus suorittaa myös oikeustieteellinen tutkinto. Valmistuttuaan juristiksi hänet kutsuttiin vastaperustetun Kansallis-Osake-Pankin Viipurin konttorin ensimmäiseksi johtajaksi vuonna 1890.

Oman isoisäni kertomukset lapsuuden Viipurista ovat valoisia: perheellä oli iso talo Punaisenlähteentorin varrella, puutarhassa pidettiin kahvikekkereitä ja kesäisin purjehdittiin mahonkisella huviveneellä. Kaarlo Alarik oli ennen muuta pankinjohtaja, mutta myös muutoin tarmokas mies kaupungin pyrinnöissä. Hän oli mukana perustamassa Pamaus-seuraa ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä, hänet valittiin kaupunginvaltuustoon ja eräiden muiden vauraiden viipurilaisten kanssa hän sitoutui huolehtimaan runoilija J.H. Erkon elinkustannuksista. 

Kansallis-Osake-Pankin ensimmäinen pääjohtaja Otto Hjelt houkutteli Kaarlo Alarikin perustamaan kanssaan uutta pankkia pääkaupunkiin. Hjelt oli erotettu äänestyspäätöksellä KOP:n pääjohtajan tehtävästä, mutta Kaarlo Alarik oli kuulunut hänen tukijoihinsa erottamisprosessissa. Otto Hjelt oli uuden Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankin pääjohtaja ja Kaarlo Alarik johtokunnan jäsen ja kakkosmies. Pankin pääkonttori sijaitsi Pohjoisesplanadilla.

Viipurin talo ja tontti myytiin, ja perhe muutti vuonna 1897 Kaivopuistoon. Perheen tytöt jatkoivat oppikoulua Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa, ja pojista toinen aloitti Ressussa, toinen Norssissa.

Jonkun aikaa kaikki sujui hyvin. Perhe muutti Merikatu 1:teen suureen kivitaloon, jonka rakentamisen pankki oli rahoittanut, ja jonka osakkeista Kaarlo Alarik hankki kuudenneksen. Pääjohtajan johdolla uusi pankki laajensi toimintaansa vauhdilla: haarakonttoreita perustettiin eri kaupunkeihin ja luottoja myönnettiin hölläkätisesti. Vauhti oli liian kova ja edessä pian täysi katastrofi. Pääjohtaja erotettiin jo vuoden 1900 lopussa ja koko pankki ajautui pian sen jälkeen konkurssiin. Kyseessä oli siihen mennessä Suomen suurin konkurssi ja ensimmäinen liikepankin konkurssi. Otto Hjelt pakeni Yhdysvaltoihin, eikä koskaan enää palannut Suomeen.

Kaarlo Alarik oli nyt entinen pankinjohtaja. Pankin konkurssissa oli mennyt koko perheen varallisuus, eikä sekään riittänyt. Hänen tuloistaan ulosmitattiin kolmasosa kuolemaan saakka, ja kun aikoinaan seuloin hänen papereitaan, näin perukirjasta että kuolinpesä oli hyvin velkainen. Merikadun suuresta asunnosta tuli muutto, ja Kaarlo Alarik ryhtyi muutamaksi vuodeksi asianajajaksi.

Tämän jälkeen Kaarlo Alarik siirtyi alkuperäiselle alalleen, koulutoimeen. Hänestä tuli virkamies Koulutoimen ylihallituksen kansanopetusosastolla, josta hän jäi eläkkeelle lainoppineena kouluneuvoksena runsaan parinkymmenen vuoden palvelun jälkeen 70-vuotiaana vuonna 1926. 

Vaikka koko varallisuus oli mennyt, minusta vaikuttaa,  että Kaarlo Alarik säilytti valoisan mielen ja tarttui kiinnostuksella kansakoululaitoksen rakentamiseen. Mitään suoraa tietoa minulla ei hänestä ole. Äitini ja enoni olivat pikkulapsia isoisän kuollessa, enkä koskaan osannut kysyä hänestä mitään pitkään eläneiltä isoisältäni ja hänen vanhemmalta sisareltaan. He itse edustivat minulle 1880-luvulla syntyneinä niin kaukaista maailmaa, että heitä pitemmälle en osannut kuvitella.

Minulla on hallussani Kouluhallituksen virkatovereiden juhlajulkaisu, joka laadittiin kun Cate - niin virkatoverit kutsuivat äitini isoisää - täytti 70 vuotta. Sen perusteella voin havaita, että hän oli pidetty työtoveri: "suuri veitikka", jolla oli "leikkisä luonne ja hyvä humööri".

Jäätyään eläkkeelle Kaarlo Alarik työskenteli vielä asianajajana, mutta ei kauaa. Hän odotti lokakuussa 1927 raitiovaunua Tehtaankadulla Pyhän Henrikin katedraalin edessä, sai sairaskohtauksen ja kuoli raitiovaunupysäkillä.

Kaikki kaupunginosani

Viimeinen lapsuudenkotini oli Munkkiniemen puistotiellä kuvan vasemmanpuoleisessa tornitalossa. Tornitalot ovat eräänlaisia Munkkiniemen portteja. Kuva: Ville Maalin/HS.

Arvelen että Kruunuvuorenranta on viimeinen kaupunginosani. Ainakin tässä tarkoituksessa olemme muuttaneet pieneen, esteettömään ja karsittuun vanhuudenkotiin. Olen lisäksi vuoden aikana havainnut, että ympäristö on hieno. Jatkossa pääsemme vartissa lautalla tai raitsikalla keskustaan, mutta en vielä tiedä innostunko flaneeraamaan keskustan kaduilla niin kuin ennen vai olenko muuttunut kokonaan idässä ja saaristossa liikkuvaksi vanhaksi mieheksi.

Syntymäkotini sijaitsi Meritullinkatu kolmessatoista. Kahdesta ensimmäisestä vuodesta siellä en muista mitään; olen vain nähnyt valokuvia itsestäni leikkikehässä ja ulkoilemassa Säätytalon puistossa. Paljon myöhemmin Kruununhaka tuli minulle erityisen tutuksi, sillä palvelin kaksikymmentä viimeistä työvuottani opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehenä Meritullinkadulla.

Ensimmäiset tietoiset muistoni ovat Tukholmasta, jonne perheemme muutti kahdeksi vuodeksi, kun isä siirtyi Tukholman suomalaisen seurakunnan papiksi. Asuimme ensin Vanhassa kaupungissa ja sitten modernissa asunnossa Täbyssä, josta minulla on jo selviä muistikuvia pihasta, kaupasta, uimarannasta ja unkarilaisista naapureista. Tukholmasta tuli minulle toinen kaupunki Helsingin rinnalla, jossa vierailin lapsena ja varhaisteininä perheen kanssa joka kesä. Perhematkojen jälkeen alkoivat omat nuoruusvuosien seikkailuni siellä ja muualla Ruotsissa. Kun muut täydensivät virkamieskoulutustaan Brysselin kokemuksella, minä työskentelin yhden syksyn Tukholmassa Ruotsin opetusministeriössä.

Olen pitänyt aina itseäni munkkiniemeläispoikana, niin tärkeitä ovat lapsuus- ja kouluvuodet. Vaikka siirtyminen oppikouluun keskustassa muutti toveripiirini ja vei minut ensin Rööperin ja Töölön kaduille ja baareihin sekä myöhemmin lukiovuosina keskustan kahviloihin ja elokuvateattereihin, olen pysynyt munkkiniemeläispoikana. Olen myös papinpoika, ja tämä rooli kiinnitti minua lapsuusvuosista lähtien kaupunginosaan. Äiti jäi Munkkiniemeen isän varhaisen kuoleman jälkeen ja hän asui siellä elämänsä loppuun asti. Vaikka kukaan perheestä ei enää asu Munkkiniemessä, olen pitänyt tapanani muutaman kerran vuodessa lähteä kävelylle sinne katsomaan vanhoja kotitaloja ja paikkoja.

Asuin pari ensimmäistä opiskeluvuotta yksiössä Kurvin kulmassa Sörnäisissä. Maisema oli kivinen ja kolkko verrattuna vehreään Munkkiniemeen, mutta sijainti oli oiva spontaaneja iltayön istuntoja varten. Vielä 1970-luvun alussa seutu ei ollut täynnä nuoria ihmisiä niin kuin nykyään. Muistan pikemmin talon iäkkäät mammat ja papat, jotka kassi kädessä ja tossut jalassa kävivät ostoksilla ruokakaupassa.

Saimme pian avioliiton solmimisen jälkeen vuokra-asunnon Kulosaaresta, jossa kaikki lapsemme syntyivät. En koskaan kokenut olevani varsinainen kulosaarelainen, vaikka asuimme siellä melkein kymmenen vuotta. Perusasiat olivat kuitenkin kohdallaan: asiallinen asunto, hyvä päiväkoti ja muutama lapsiperhe naapurina. Rahaa oli aina vähän, mutta pyörille saatoimme tehdä retkiä lasten kanssa pitkin Helsingin rantoja.

Pitkäaikaisin kotimme sijaitsi Länsi-Pasilassa, josta ostimme asunnon 1980-luvun puolivälissä. Pasila oli lapsille mainio paikka kasvaa: palloilu- ja urheilukentät sekä Uimastadion vieressä, talolta vain kivenheitto Keskuspuistoon, koulut lähellä ja hyvät yhteydet kaikkialle. Ja raitiovaunupysäkki torin laidalla. Ei ihme että lapsista kasvoi täysiverisiä pasilalaisia. Ei meillä aikuisillakaan ollut mitään valittamista, mutta runsaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua perheasunto oli vain turhan iso kahden ihmisen taloudelle. Panimme hitas-asunnon kiertoon ja sinne muutti uusi tyytyväinen lapsiperhe.

Herttoniemenrannassa pääsin taas merenlahden äärelle niin kuin Munkkiniemessä. Kaikista ikkunoistamme näkyi merenlahti, Killingholma ja Tullisaari. Se tuntui ylelliseltä pitkän kuivan kauden jälkeen. Kun vielä viidensadan metrin säteellä sijaitsi viisi ravintolaa, kesätunnelma oli kovin eteläeurooppalainen. Neljäntoista vuoden kuluttua halusimme kuitenkin eteenpäin ja kohti uutta. Tavoitteena oli uusi entistä minimalistisempi ja käytännöllisempi asunto. Löysimme sellaisen Kruunuvuorenrannasta, joka on meren äärellä ja josta pääsee meren yli keskustaan.

Ensimmäinen vuosi

                             Ensin rakennetaan työmaasilta, sitten vasta oikea silta.

Uusissa kaupunginosissa ja taloyhtiöissä näyttävät fb-ryhmät olevan keskeisiä tiedonvälityksen kanavia ja yhteisyyden rakentajia. Luin aluksi kiinnostuneena Kruunuvuorenrannan fb-ryhmän postauksia, mutta kun havaitsin, että siellä käsitellään runsaasti pahatapaista nuorisoa ja huonoa käytöstä, jätin lukemisen vähemmälle. Seuraan toki kaupallisia tiedotteita, koska niissä voi olla jotain uutta tarjontaa minulle.

Yhden kerran julkaisin ryhmässä mielestäni tyylikkään mustavalkoisen kuvan korttelimme ravintolan lohikeitosta, mutta sain tyrmäävän vastaanoton. Kuvaa pidettiin epäonnistuneena ja sen kirjoitettiin tuovan mieleen sota-ajan ruoka-annokset. Poistin postauksen, sillä en halunnut vahingoittaa ravintoloitsijan myyntiä ankealla kuvalla. 

Taloyhtiön fb-sivulle olen kirjoittanut muutaman kerran. Olen kirjoittanut vain hyvin asiallisista asioista, enkä ilokseni ole saanut tyrmäyksiä vaan vastauksia kysymyksiini. Taidan jatkaa asialinjalla tässä ryhmässä.

Säännölliset parturireissut ovat olleet vahva kokemus syksyn alusta lähtien. Se on minulle uutta, sillä vähäisen tukkani leikkaaminen hoidettiin kotona vuosikymmeniä. Käynnit maahanmuuttajaparturissa ovat vieneet minut jännittävään miesten maailmaan. Paljon emme puhu, sillä parturi tietää toiveeni: kaikki päältä pois, sivuille jätetään neljä milliä. Olen selvästi pidetty kanta-asiakas, sillä parturi antoi minulle lahjaksi pullon voimakkaasti tuoksuvaa partavettä ennen joulua.

Kruunuvuorenrannan pääväylää - Koirasaarentietä - ajavat pitkät ja suuret kuorma-autot ja rekat, jotka kuljettavat kivimassaa ja rakennustarvikkeita. Olen tottunut tähän liikenteeseen. Vaikka kuljetukset ovat massiivisia, rakennustöiden logistiikka on mielestäni suunniteltu varsin hyvin. En ainakaan itse osaa esittää nykyistä parempia logistisia ratkaisuja.

Ensimmäisen vuoden suurimpia ja tärkeimpiä elämyksiä ovat olleet kävelyretket Kruunuvuoren lammelle ja kallioille sekä Stansvikin niemeen. Mitään valtavia aarniometsiä ne eivät ole, mutta en minäkään mikään varsinainen vaeltaja. On uskomatonta, että vain muutaman sadan metrin päässä kotiovesta voin kävellä vanhassa kauniissa metsässä. Ja talomme vieressä on meri ja merenlahden toisella puolella kaupungin siluetti.

Jos minulta kysytään jotain Kruunuvuorenrannasta, kysytään yleensä tulevasta sillasta ja matkan pituudesta kaupunginosaan. Kerron sillan aikataulusta ja  rakentamisen alkamisesta sekä ennen siltaa käynnistyvästä ympärivuotisesta lauttayhteydestä Meritullintorille. Vaikka puhun mielelläni saaristossa asumisesta ja matkoista mantereelle, on todellisuus paljon arkisempi ja helpompi: nopea bussimatka Herttoniemen metroasemalle ja sieltä keskustaan metrolla.

Ensin lähti piano

                                         Punainen nojatuoli on turvapaikkani.

Kun lapset olivat pieniä, meillä oli kotona piano. Piano siirtyi meille, kun appivanhemmat muuttivat Helsinkiin viettämään eläkepäiviä. Vaimoni oli harjoitellut tällä pianolla soittoa maaseutupitäjien ankarien kanttoreiden johdolla. Pianistia hänestä ei koskaan tullut, kuitenkin klassisen musiikin ystävä.

Siirtoon liittyi ilmiselvä toive, että joku lapsistamme innostuisi aktiiviseksi pianonsoittajaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Lapset menestyivät kyllä monessa muussa, kirkkaimpana saavutuksena ehkä kuopuksen Suomen mestaruus ilmakitaransoitossa. Pianon vierailu kodissamme jäi melko lyhytaikaiseksi ja se lähti jatkamaan matkaansa lastemme nuorempien serkkujen luokse. Emme koskaan kaivanneet koristeeksi ja valokuvien alustaksi muuttunutta pianoa.

Saimme jo ennen pianon siirtoa meille isänisäni 1920-luvulla teettämän jykevän tammisen ruokapöydän. Isoisän monet hankinnat olivat suurellisia, ja siksi pöydässä oli alkujaan kolme lisälevyä huomattavia päivällisiä varten. Meidän maailmamme ei ollut koskaan niin suuri, että pöytää olisi levitetty kaikilla kolmella, yksi riitti hyvin. Pöytä oli meillä yli neljäkymmentä vuotta ja se oli käytännöllisesti ja symbolisesti tärkeä huonekalu.

Ruokapöydän ympärillä tavattiin ystäviä,  juhlittiin syntymäpäiviä ja vietettiin sukulaispiirissä jouluaattoa. Sen äärellä kokoonnuttiin myös laatimaan perukirjoja ja sopimaan perheen asioista. Iso pöytä määräsi kokoontumisen paikan. Kun muutimme Kruunuvuorenrantaan minimalistiseen vanhuudenkotiin, oli suuren ruokapöydän aika lähteä. Nyt kokoonnumme muualla uusien ruokapöytien äärellä.

Niin kauan kun asuntojemme koko kasvoi, oli ilo ottaa vastaan vanhoja ja kestäviä huonekaluja. Mutta kun kehitys lähti toiseen suuntaan, tuli murheita.

Muutto Kruunuvuorenrantaan merkitsi suurta karsintaa: kaksi kolmasosaa huonekaluista sekä puolet tauluista ja kirjoista saivat jatkaa matkaansa muualle. Osa löysi helposti hyvän kodin, osa hankalammin. Eniten minun kävi sääli tietosanakirjoja, jotka ovat osoittaneet sivistystahtoa kotien kirjahyllyissä yli sadan vuoden ajan. Jokaisella sukupolvella oli oma tietosanakirjasarjansa, jotka olivat kertyneet meille, mutta niille ei löytynyt ottajia. Jopa Kierrätyskeskus - joka on kirjojen sijoittamisen viimeinen kohde ennen Sortti-asemaa - ilmoittaa: "Ei tietosanakirjoja!"

Aion pitää lujasti kiinni yhdestä huonekalusta niin kauan kun nyt osaan ylipäätään pitää mistään kiinni. Se on punainen nojatuolini, jossa voin lukea sanomalehtiä, kirjoja ja katsoa televisiota. Punainen nojatuoli on myös oivallinen paikka torkahtaa, jos ei ilkeä mennä sängylle päiväunille. Omaa huonetta en tarvitse, nojatuoli riittää.

Pitkään elänyt enoni antoi minulle viimeisenä elinvuotenaan tärkeän opetuksen: elämä ei ole elämisen arvoista, jos ei ole nojatuolia, jossa lukea kirjoja. Hän oli ottanut mukaan palvelutalon pieneen asuntoon monia lempihuonekaluja - tietysti liian isokokoisia -, mutta ei ollut ymmärtänyt tuoda omaa nojatuolia. Ja sitä hän katui loppuun asti.

 

Ei mikään syytinkivaari

                         Taitoluistelijan kuljetuskeikka Myllypuron jäähallille.

Siirryin korona-aikana poikani mediafirman logistiikkapäällikön tehtävistä taitoluistelijoiden kuljetustiimin jäseneksi. Poikkeuksellinen aika on vaatinut toimivan alustan verkoston työtehtävien jaolle ja monenlaista joustavaa kommunikaatiota. Olemme sopineet kuljetusvuorot, ohjeistaneet parhaat reittivalinnat ja muut tehtävät digitaalisesti. Ajankohdasta johtuen en pitkään aikaan tavannut edes kaikkia tiimiläisiä kasvokkain.

Ensimmäiset suuret kilpailut järjestettiin pari viikkoa sitten Tikkurilassa. Tapasin katsomossa kaikki tiimin jäsenet, myös toisen vanhemman työryhmämme jäsenen, jota luistelijat kutsuvat Vaariksi. Minua puolestaan kutsutaan luistelijapiireissä vanhan asuinalueeni perusteella Herttopapaksi. Kuulin kisoissa, että myös Vaari on muuttanut Kruunuvuorenrantaan, mikä on tietysti hyvä asia, koska kuljetuksia Helsingin eri jäähalleille on täältä paljon. Me isoisät emme ole jääneet kotiin syytinkivaareina istumaan kiikkustuolissa jälkipolven lähinurkille, vaan olemme lähteneet reippaasti liikkeelle ja tehneet itsemme  olennaiseksi osaksi suomalaista urheilujärjestelmää.

Olen huomannut Kruunuvuorenrannassa ja muuallakin, että nykyään lapsiperheet muuttavat usein lähelle isovanhempia tai toisinpäin. Isovanhemmista on tullut tärkeä osa lastenlasten urbaania kuljetus-, hoito- ja huolenpitojärjestelmää. Aivan näin ei ollut pari sukupolvea sitten. Toki isoäidit saattoivat hoitaa ja ulkoiluttaa lastenlasta, mutta melko pian asia kääntyi toisin päin. Kun koulupoikana kävin isovanhempieni luona, sain melkein aina tehtäväkseni viedä paketin tai muun tervehdyksen jollekin isoäidin ystävättäristä tai toimittaa muun asian. Sain myös tarkat neuvot miten käyttäytyä ystävättären eteisessä. Nuorempi veljeni puolestaan kävi toisen isoäidin luona Töölönkadulla pesemässä tämän asunnon ikkunoita ja hoitamassa muita kodin askareita. Meille tarjottiin herkkuja ja ainakin minä sain myös mieluisan rahallisen kuljetuspalkkion.

Minun on mahdoton kuvitella, että isoisä olisi vienyt minua jalkapalloharjoituksiin. Ei edes isäni - eikä oikeastaan kenenkään muunkaan isä - seisonut kentän laidalla antamassa taktisia neuvoja. Pikkupoikana isoisä vei minua kyllä kaupungilla jännittäviin paikkoihin: museoihin, puistoihin, kahviloihin ja jopa konsertteihin. Myöhemmin istuin hänen kanssaan olohuoneen sohvaryhmässä, ja hän kertoi Venäjän vallan ajasta, kouluvuosista Ressussa ja mahonkisesta huvialuksesta Viipurinlahdella.

Olen joskus kertonut lastenlapsille vanhoista ajoista, mutta loppujen lopuksi aika harvoin. Kun useimmiten kohtaan yhden tai useamman taitoluistelijatytön autossani, käymme enimmäkseen läpi heidän maailmaansa: urheilua, koulua, kirjoja ja elokuvia. Pidän näitä keskusteluja virkistävinä, koska omien ystävien ja tuttavien kanssa puheet menevät helposti akuuttien sairauksien jälkeen vanhoihin asioihin viime vuosisadalla.

Näin oli jo luistelijoiden vanhempien aikana: silloin jalkapallopojat täyttivät autoni ja minä kuuntelin heidän meluisia ja innokkaita keskustelujaan. Onneksi taitoluistelijatytöt eivät vaadi että ajaisin kovempaa. Ehkä minusta on tullut parempi autonkuljettaja, eikä heillä ole siksi moittimista ajotavassani. Yleensä saan myös kiitosta autoon tuomistani eväistä, varmaankin tarjoilujen taso oli vaatimattomampi viime vuosisadalla: täytetty vesipullo.

 

Autopaikan arvonta

                Kruunuvuorenrannassa suuri osa parkkipaikoista on pyöreissä pysäköintitaloissa.

Kun olimme tehneet sopimuksen asunnon ostamisesta Kruunuvuorenrannassa, riitti vielä jännitettävää: saammeko paikan autollemme Kruunuparkki 5:stä? Hyvä autopaikka on minulle tärkeä, koska osa elämäntehtävääni on ollut kautta vuosikymmenien nuorison kuljettaminen liikuntaharrastuksiin, joihin on mahdotonta selviytyä julkisilla. Lisäksi olen tukenut pienyrittäjäpoikani firmaa kuljetuksin, koska kuljetuksiin ei ole helppoa rekrytoida luotettavaa, hyvää ja kokenutta henkilökuntaa. 

Taloyhtiömme asukkaille järjestettiin autopaikka-arvonta, jonka tulos ratkesi vasta vähän ennen muuttoa. Paikkoja oli varsin kohtuullisesti, eikä kaikkia asuntoja myyty välittömästi, joten mahdollisuudet olivat hyvät. Loppuun asti jännitti, mutta saimme toivomamme paikan.

Kruunuvuorenrannassa on kaikkiaan viisi pyöreää parkkitaloa, jotka ovat erivärisiä. Lisäksi joidenkin talojen alle rakennetaan taloyhtiöiden omia parkkihalleja. Meidän parkkitalomme yhteydessä on myös asukas- ja harrastustiloja.

Pidän parkkitaloista ja -halleista kahdesta syystä. Ensinnäkin autot viihtyvät niissä hyvin, eikä autoja tarvitse kaivaa esiin lumesta talvipakkasella. Toiseksi näen vain ihmisten menevän ja tulevan parkkihallin ovesta johonkin kerroksista, eikä minun tarvitse muodostaa päähäni karttaa kaikkien naapureiden autokannasta. Kenellekään ei tarvitse olla kateellinen, eikä ketään tarvitse säälitellä ikälopusta menopelistä. Kruunuparkki 5:ssä on vakiopaikat, joten tiedän epäilemättä naapuripaikkojen autojen omistajat, mutta en juuri muita.

Asuimme neljätoista vuotta Hertoniemenrannassa, jossa taloyhtiömme parkkipaikat olivat ulkona lähellä taloamme. Tällöin oli itsestään selvää, että osasin yhdistää jokaisen auton johonkin talomme asukkaaseen. Itse asiassa kykenisin vieläkin luettelemaan rappumme asukkaiden automerkit ja -mallit. Kuinka paljon turhaa aikaa olen käyttänyt persoonan ja autovalinnan syiden pohtimiseen. Autokiinnostus näyttää olevan yleistä. Kun vaihdoin asumisemme aikana kaksi kertaa autoa, sain molemmille kerroilla rappumme asukkailta onnitteluja uudesta autosta, melkein kuin olisin tuonut pihapiiriin uuden lapsenlapsen leikkimään. 

Myönnän, että minulla on traumaattinen suhde naapureiden autoihin. Lapsuuden vauraassa Munkkiniemessä näin liian usein ja liian paljon hienoja autoja. Rappumme yläkerran kauppaneuvoksen perheellä oli iso Mersu, naapuritalossamme asui Vehon johtaja ja pihalla pyöri aina uusia Mersun malleja ja lisäksi hyvän kansakoulukaverini isällä oli näyttävä amerikanrauta. Ja meillä ei ollut autoa ollenkaan.

Vaimoni on väliin kertonut minulle, että Jaguar tai Tesla ovat tyylikkäitä autoja. En ole ollut kuulevinani, sillä tiedän että minut on tarkoitettu käytännöllisten ja tavanomaisten autojen rattiin. Sellaiset autot ovat riittäviä ja sopivia nuorison ja yksinyrittäjän kuljetuksiin.

Lähetin ammatti

                    Kartonkiroskikset täyttyvät nopeasti myös Kruunuvuorenrannassa.

Sain ensimmäisen lähetin toimen kesällä 1963 Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa. Kokouksen lähettikeskus oli sijoitettu Helsingin yliopiston Porhanian luentosali P III:een ja sitä johti pastori Matti Hakkarainen. Pääsin siis suoraan hyvin kansainvälisiin tehtäviin, vaikka kielitaitoni oli vaatimaton ennen oppikoulun aloittamista syksyllä. Osasin vain jonkun verran ruotsia lapsuusvuosista johtuen. Kaikki sujui kuitenkin mainiosti ja näin ihmisiä, jotka olivat tulleet eri puolilta maailmaa, myös kaukaa Afrikasta.

1960-luku oli kultainen vuosikymmen helsinkiläispojille, jotka halusivat lähetin paikan. Minulla ei ollut koskaan minkäänlaista vaikeutta päästä joululomiksi näihin urbaaneihin ja kiinnostaviin tehtäviin. Pari joululomaa työskentelin Uudenmaankadulla Otavassa ja vein kustantamon joululahjapaketteja arvokkaisiin koteihin kaupungin keskustassa. Sen jälkeen hakeuduin luokkatoverini Uugen kanssa joululähetiksi Raken myymälään Erottajalla. Istuimme parin muun pojan kanssa liikkeessä valmiina lähtemään heti keikalle, kun komento annettiin.

Ainakin yhden joulun tein työtä lähellä kotia Talous-Osakekaupan myymälässä Munkkiniemen puistotiellä. Kannoin kasseissa munkkiniemeläisten ruokatilauksia koteihin. Talous-Osakekaupan työsuhteen huippu oli, kun sain kantaa vielä silloin hyviä vuosia eläneen iskelmälaulajatar Laila Kinnusen vierellä hänen kauppakassejaan kotiin.

Oli vain luonnollinen jatko uralleni, että opiskeluvuosina 1970-luvulla hakeuduin kesätyöpaikkaan Suomen Pankkiin, jossa hoidin korkeimman tason lähettitehtäviä. Työskentelin vahtimestarin nimikkeellä, mutta tehtäväkokonaisuuden olennainen osa oli asiointi kaupungilla ja joskus johtokunnan jäsenten kirjeiden toimittaminen tärkeille henkilöille. Yleensä vakinainen virastomestari ajoi autoa, ja minä puolestani toimitin tehtävän perillä. Lähikohteisiin - esimerkiksi Pörssitalolle tai kauppa- ja teollisuusministeriöön - saatoin kävellä ja viedä tai hakea asiakirjoja, joita kuljetin salkussa. Pankki edellytti hyvin korrektia pukeutumista, onneksi minulla oli sininen klubitakki ja harmaat housut, joita saatoin käyttää työasuna.

Pitkään kuvittelin, että nykyajan nuoret miehet ovat menettäneet mahdollisuuden lähetin mielenkiintoisiin tehtäviin ja kasvaa niiden avulla kaupungin tuntemukseen. Olen kuitenkin voinut havaita, että Kruunuvuorenrannassa rapussamme liikkuvat naapureiden lisäksi lähinnä ruokakuljetuksia tuovat kauppojen kuskit sekä pizzerioiden ja Woltin lähetit. Lähetit eivät kuitenkaan ole nuoria koulupoikia, vaan aika usein maahanmuuttajataustaisia miehiä.

Ilmiö heijastuu jätehuoltoon. Kartonkiroskikset pursuvat kauppojen pahvilaatikoita ja pizzalähettien käyttämiä laatikoita. Asukkaat saavat säännöllisesti sekä virallisia tiedotteita että toisten asukkaiden kirjoittamia fb-postauksia, joissa annetaan hyvää tarkoittavia ohjeita pahvilaatikoiden litistämisestä.

En olisi vajaat kuusikymmentä vuotta sitten osannut ikinä ajatella, että lähettialalla tehdään elämäni ehtoopuolella miljardiluokan jättikauppoja. Voittajia tässä kuumassa liiketoiminnassa eivät tietenkään ole ammattitaitoiset lähetit vaan aivan muut. Siksi saattoi olla järkevää, että jätin lähetin ammatin ja ryhdyin virkamieheksi.