Miksi ruotsalaiset rakastavat Abbaa?

Ystäviemme tyttärellä on ruotsalaiset appivanhemmat. Appivanhemmat Bo ja Anita osaavat ulkoa kaikki Abban laulut ja he laulavat niitä mielellään lastenlasten kanssa. Kun vierailimme tänä keväänä Abba-museossa Tukholmassa, oli vaikuttavaa nähdä ruotsalaisten ilo eri huoneissa. He tanssivat ja lauloivat sekä kertoivat lapsilleen minkä ikäisiä he olivat kun Abba esiintyi.

Minua Abban musiikki ei puhutellut 1970-luvulla. Abban esiintymisasut olivat mahdollisimman kaukana tyylillisistä ihanteistani ja musiikin genre oli yhtä lailla kaukana makumieltymyksistäni. Ymmärsin toki, että kappaleet olivat taitavasti sävellettyjä, sanoitettuja ja esitettyjä, mutta ne eivät olleet minua varten. Kaikkien muiden ikäisteni nuorten miesten tapaan ihailin tietenkin kaukaa Agnethaa, ruotsalaisen vaalean neitokaisen perikuvaa.

Olin kuunnellut 1960-luvulla Bennyn The Hep Stars -yhtyettä ja Björnin Hootenanny Singersiä, mutta Tages ja Cornelis olivat enemmän minun mieleeni. Veikkasin väärää hevosta, sillä Tages ei ole tuottanut mitään kestävää ruotsalaiseen musiikkiin, mutta sen pojat olivat kuitenkin aikansa tyyli-ikoneita. Corneliksen merkitys on tietysti ollut valtava Ruotsille ja ruotsin kielelle.

Tajusin Abban suuruuden ja merkityksen kauan muiden jälkeen. 2000-luvulla olin matkalla New Yorkissa ja menimme suureen levykauppaan. Siellä Abban levyt olivat yhtä näyttävästi esillä kuin The Beatlesin levyt. Seurasin Bennyn ja Björnin musikaalien menestystä maailmalla. Kun itse kuulin Ruotsalaisessa teatterissa Kristina från Duvemålan, ymmärsin vihdoin kuinka suuri säveltäjä Benny Andersson on.

Abban tyyli ja musiikki olivat heti ruotsalaisen suuren yleisön makuun ja Waterloon voitto Euroviisuissa teki heistä kansainvälisiä tähtiä. Ruotsalaisille itsetunnon keskeinen rakennusaine on aina ollut kansainvälinen näkyvyys. Kun erinomaisten kuulalaakereiden ja Pyhimyksen Volvon sädekehä alkoi himmetä, tuli Abba sopivasti tilalle ja Ruotsista yksi maailman johtavista musiikkimaista USA:n ja Iso-Britannian rinnalla. Abban musiikki tulee vastaan missä tahansa maailmalla, ja siksi ruotsalaisilla on hyvä ja varma olo kaikkialla.

Ja taitaviahan ruotsaliset ovat. He saavat vahvan pohjan kansanmusiikin ja laulelmien perinteestä, he hakevat pop-musiikin uusimmat vaikutteet merten takaa ja sitten yhdistävät tästä sellaisen sekoituksen, joka myy varmasti. 30 miljoonaa Mamma Mia! -musikaalin katsojaa ja lähes 400 miljoonaa Abba-levyjen ostajaa eivät voi olla väärässä. Ruotsalaisten pirtaan sopii, että "heidän" Mamma Mia! -elokuvansa pääosissa näyttelevät Meryl Streep ja Pierce Brosnan, sillä totta kai maailmanluokan maan elokuvassa pitää olla tämän tasoiset tähdet.

Vaikka Abban tarina on huikea, ovat sen jäsenten taustat mahdollisimman tavallisen ruotsalaisia. Siksi ruotsalaisten on helppo rakastaa ja samastua Bennyyn, Björniin, Fridaan ja Agnethaan. Kuka tahansa heistä voisi olla suurten ikäluokkien naapurin poika tai tyttö.

Oikeastaan Bennyssä kiteytyy ruotsalainen musiikki-ihme. Benny sai jo kuusivuotiaana haitarin, jota hän soitti innokkaasti isoisänsä kanssa. Isoisä ei välittänyt vaikka pojanpoika soitti aluksi väärin, sillä yhdessä soittaminen oli mukavaa. Kun isoisä myi talonsa, hän antoi sekä Bennylle että tämän sisarelle tuhat kruunua. Tällä rahalla ostettiin piano pojanpojalle. Bennyn perhe oli muuttanut ruotsalaisen sosialidemokratian ihannelähiöön Tukholman Vällingbyhyn, jossa oli tietysti iso nuorisotalo. Kun siellä soittaneet orkesterit pitivät taukoja, soitteli Benny nuorisotalon pianoa. Täältä hänet napattiin nuorena pop-bändiin ja pian olivat edessä kesäiset kiertueet ruotsalaisissa Folkparkeissa, joissa hän kohtasi myös Björnin, Fridan ja Agnethan. Abban ja musikaalien jälkeen Benny on taas juurillaan ja johtaa kansanmusiikkiorkesteria.

Tänään Benny Andersson on Kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen ja hän on saanut professorin arvonimen, joten siis myös virallinen Ruotsi rakastaa häntä. Jospa Abban kohta seitsemänkymppiset jäsenet saataisiin vielä kerran laulamaan yhdessä Skansenin lavalla televisioitavassa yhteislauluillassa, olisi ruotsalaisten onnellisuus taattu vuosikymmeniksi.

Tukholma - vanha kotikaupunkini

Muutin ensimmäisen kerran Tukholmaan pikkupoikana tasan kuusikymmentä vuotta sitten. Isä oli saanut papin paikan Tukholman suomalaisesta seurakunnasta. Häntä oli kehotettu hankkimaan kokemuksia pappisuraa varten muualta kuin Helsingistä, mutta stadilainen isäni ei halunnut landelle; siksi päädyimme Tukholmaan.

Muutimme vanhaan Tukholmaan, jossa laivat saapuivat Skeppsbronille kaupungin ytimeen, raitiovaunut kolisivat pitkin kaupunkia ekä Klaran kaupunginosa ollut vielä joutunut väistymään uuden ja uljaan keskustan tieltä. Isän kirkko sijaitsi ylväästi Kuninkaanlinnan vieressä, jonka vahtisotilaille kirkon vahtimestari herra Berg antoi minun huutaa komentoja, jotka olin oppinut nopeasti.

Asuimme aluksi Vanhassa kaupungissa Kornhamnstorgetin laidalla ruotsalaisen kuvanveistäjä Christian Bergin asunnossa, joka oli auttamattoman vanhanaikainen ja hankala lapsiperheelle. Koti oli lähellä kirkkoa, mikä toi meille usein vieraita, vaikka äidilllä oli valmiiksi kova työ saada asunnon veistokset pysymään ehjinä minun ja siskon temmeltäessä.

Pian saimme kuitenkin modernin kerrostaloasunnon Täbystä, joka toki siihen aikaan tuntui olevan todella kaukana. Olin oppinut jo ennen muuttoa Kruununhaassa puhumaan, mutta Täbyn kotitalon pihalla opimme siskon kanssa nopeasti puhumaan myös ruotsia. Ja niin kauniisti, että Tant Rut kehotti myöhemmin Munkkiniemen ruotsinkielisessä lastentarhassa muita lapsia kuuntelemaan "Juhan kaunista ääntämistä".Menin kuitenkin suomenkieliseen kansakouluun; näin ihastuttava riikinruotsini katosi sen siliän tien.

Ensimmäiset tietoiset muistoni ovat Tukholmasta ja sen jälkeen Ruotsi ja sen pääkaupunki ovat vetäneet minua voimalla puoleensa. Nuoruuden kaikki kahdeksan vapaata ja villiä kesää vietin Gotlannissa ruotsalaisten ja suomalaisten nuorten kanssa. Siellä syntyneet ystävyyssuhteet veivät minut puolestaan opiskelijoiden Uppsalaan.

Vuonna 1995 tein saman kuin isäni, tosin häntä vanhempana: muutin toisen kerran Tukholmaan täydentääkseni virkamiesvalmennnustani.Tein puolisen vuotta töitä Ruotsin opetusministeriössä ja houkuttelin mukaan vanhimman poikani, joka opiskeli sosiologiaa Tukholman yliopistossa ja harjoitteli jalkapallojoukkue IFK Stockholmin riveissä. Saimme uskomattomalla onnella hyvän asunnon Kungsgatanilta; vastapäätä sijaitsivat Oscarsteatern ja jazzklubi Fasching.

Yhden pitkän syyslukukauden perehdyin Ruotsin valtionhallintoon, ruotsalaiseen tapaan tehdä koulutuspolitiikkaa, ministeriöön työpaikkana ja elämään tukholmalaisena. Poikani lähti usein viikonlopun viettoon Helsinkiin, mutta minä en. Yritin ottaa haltuun Tukholman niin hyvin kuin pystyin. Minua eivät haitanneet kävelyt ja kulttuuririennot yksinäisenä miehenä iltaisin ja viikonloppuisin, sillä saatoin arkipäivinä puhua riittämiin kokouksissa ja käytävillä kollegoiden kanssa.

Kiersin Tukholman kaupunginosia ja tutkin taloja, istuin katsomassa ruotsalaisia vanhoja ja uusia elokuvia sekä kävin konserteissa laidasta laitaan. Pääsin käyttämään täysimääräisesti kaikkea kielellistä ja kulttuurista osaamistani substanssitietojen lisäksi, kun päivät pitkät työskentelin ruotsalaisten koulutusreformien parissa kollegojen apuna. Opin yhdessä syksyssä paljon uutta ruotsalaisista tavoista ja tottumuksista.

Tukholma tuli minulle entistä läheisemmäksi, ja siksi olen halunnut tehdä sinne matkan tai pari vuodessa. Vaimon mukaan olen siellä aina iloinen ja hyvällä tuulella. Hän ei näin ollen rajoita Tukholman-reissujamme.

Pitäisikö vielä kolmannen kerran muuttaa Tukholmaan? Pohdimme tätä tällä viikolla kun kun kuljimme läpi Östermalmin matkalla Djurgårdeniin. Kun katsoimme patriisitaloja ja etenimme Narvavägenille, oli yhteinen johtopäätös selvä. Ikä- ja teinitoverini Nalle sopii näihin taloihin ja leveille kaduille minua paremmin, minun ei tarvitse asua kuninkaan kaupungissa. Pienet matkat Tukholmaan, keskustelut myyjättärien kanssa kaupoissa sekä ateriat tutuissa vanhanaikaisissa ravintoloissa riittävät.

Aukkoja sivistyksessä

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä helpompi on tunnistaa ja myöntää aukot sivistyksessään. Kansakoulupoikana luin intohimoisesti Kuvitettuja klassikkoja -sarjakuvalehteä, jonka motto oli "Kuuluisien kertojain parhaat kirjat". Useisiin näistä klassikoista en ole palannut enää myöhemmin, mutta en toisaalta tuntisi monia tarinoita ilman Kuvitettuja klassikkoja.

Jotkut kertovat haastatteluissa lukevansa joka kesä uudelleen lempikirjansa, koska lukukokemus syvenee jatkuvasti ja romaanista aukeaa aina uusia piirteitä. Minä en puolestani lue kirjoja toistamiseen, hyvä että saan paksut kirjat kahlattua edes kertaalleen. Olen kyllä lukenut epähuomiossa toiseen kertaan eräitä komissario Maigretin tutkimuksia, mutta se johtuu yksinkertaisesti siitä, että huomaan vasta lopussa lukeneeni kirjan varhemmin.

Alkukielellä en lue romaaneita juuri koskaan. Kuulun samaan koulukuntaan kuin entinen työtoverini tohtori Lampinen, joka totesi minulle "että jos joku on nähnyt suuren vaivan kirjan kääntämisessä suomeksi, miksi lukisin sen vieraalla kielellä". Jonkun kerran olen lukenut dekkareita ruotsiksi - kielellä jota osaan hyvin äidinkielen lisäksi -, jotta oppisin modernia arkikieltä.

Vielä minun ikäpolvessani oli tapana nuoruudessa perehtyä jonkin verran klassiseen musiikkiin, jos tähtäsi ns. kulttuuri-ihmiseksi. Kävimme luokkatoverini Jaskan kanssa keskikoululuokilla Rikhardinkadun kirjastossa kuuntelemassa kuulokkeilla Karl Heinz Stockhausenin musiikkia, joka tuntui meistä riittävän rajulta. Eläydyimme niin vahvasti musiikkiin, että kirjaston täti katsoi meidän aiheuttavan häiritsevää meteliä ja ehdotti taukoa kuuntelusessioillemme.

Vasta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana olen alkanut käydä suhteellisen säännöllisesti konserteissa ja oopperassa - kiitos itseäni sivistyneemmän puolison. Tästä huolimatta en osaa vastata, jos joku kysyy suosikkiani Sibeliuksen sinfonioista. Kirjoista, kuvataiteesta, teatterista, elokuvista ja jopa tanssiteoksista lausun vaivatta käsityksiäni, mutta en juuri klassisesta musiikista. Ehkä klassisen musiikin kellokkaat lausuvat niin reippaasti käsityksiään ihmisten sivistystasosta, että en halua paljastaa heille aukkoja musiikkisivistyksessäni.

Valtionhallinnon nopea kansainvälistyminen ja lentolippujen hinnoittelu mahdollistivat minulle perehtymisen kuvataiteisiin 1990-luvulla. Kun halvan turistiluokan lentolipun vuoksi oli vietettävä sunnuntain vastainen yö kokouskaupungissa, pääsin usein katsomaan Pariisin ja Kööpenhaminan taidemuseoita ja -näyttelyitä lauantaisin. Vaimo miltei ärsyyntyi tuomistani näyttelykatalogeista, mutta kun lentojen hinnat laskivat 2000-luvulla, saatoimme tehdä yhteisiä lomamatkoja Euroopan pääkaupunkeihin.

Ylioppilasaineeni aiheeksi valitsin kirjaa ja sen filmatisointia koskevan teeman. Täällä Pohjantähden alla oli luonnollinen valinta, koska elokuva oli suhteellisen tuore. Kirjoitin vaikeuksitta laudaturin, vaikka en ollut lukenut trilogiaa. Sen sijaan olin perehtynyt huolellisesti päivälehtien elokuvakritiikkeihin ja Filmihullussa olleisiin juttuihin. Täällä Pohjantähden alla -kirjat luin muutaman vuoden kuluttua kesätöissä vahtimestarina.

Häpesin alkuun hieman huijaustani, mutta kun olin sitten lopulta lukenut trilogian, löysin myönteisemmän näkökulman. Vaikka klassikoista käy keskustelua tänään, ne voi lukea ensi tai sitä seuraavana kesänä. Ostin juuri Stockan Hulluilta Päiviltä Kunnon sotamies Svejkin ensi kesää silmällä pitäen ja Sinuhe egyptiläisen pokkariversio on jo pitkään odottanut kirjahyllyssä oikeaa lukuhetkeä.

Tupakointi oli ihanaa

                     Kuva: K. Melakoski, 1972 (Visby, Gotlanti)


Ryhdyin polttamaan tupakkaa varhain ja aloitin tietysti miedoilla Kent-savukkeilla. Opin hyvin pian huomaamaan, että poikakoulussa parhaat jutut kuulee tupakkaringissä koulun lähistöllä tai Nissenillä kahvia juodessa ja tupakkaa polttaessa. Varsin pian luovuin miedoista savukkeista, sillä poikaporukoissa oli tapana sanoa: "Osta Kentti, paskaa joka sentti".

Oikeastaan halusin ryhtyä piippumieheksi, mikä olisi mielestäni ollut kovin tyylikästä. Olen auttamaton välineurheilija ja hankin pelkästään harjoitteluvaihetta varten kaksi hyvää Petersonin piippua, yhden käyrän ja yhden suoran. Polttelin usein piippua Jaskan ja hänen isoveljiensä kerhohuoneessa heidän talonsa kellarissa Roballa. Hyvistä välineistä ja yrityksistä huolimatta savuke sopi käteeni piippua paremmin. Ehkä olin liian epäkäytännöllinen piipun rassailuun tai liian innostuva ja levoton piipunpolttajaksi. Vain kalliiden savukkeiden Ruotsissa poltin joskus kesäisin maissipiippua.

Kumpikaan vanhemmistani ei polttanut, mutta liberaalissa kodissani tupakointi ei ollut suuri ongelma eikä ristiriitojen aiheuttaja. Kansakoulun raittiuskasvatuksessa olin oppinut, että tupakointi johtaa alkoholijuomien käyttöön, kapakassa istumiseen ja levottomaan elämään, mutta oikeastaan juuri tämä kaikki oli mielestäni tavoiteltavaa. Terveysnäkökulmat eivät vielä 1960-luvun puolivälissä olleet kovin keskeisiä, ja kun vielä sain koulussa huippuarvot puhalluskokeessa, jäivät voimistelunopettajan puheet tupakoivien poikien huonoista keuhkoista omaan arvoonsa.

Olin aina ottanut tyylilliset ihanteeni ranskalaisista elokuvista ja siksi minun olisi oikeastaan pitänyt siirtyä Gaulois-savukkeisiin. Rehellisesti sanoen ne olivat siinä vaiheessa liian vahvoja ja toisaalta niitä sai vain hyvistä tupakkakaupoista. Kun kuitenkin kehittyvän vasemmistointellektuellin tyyli vaati filtterittömiä savukkeita, ryhdyin polttamaan vihreää norttia.

Koko nuoruus oli täynnä ihania hetkiä tupakka kädessä: syvähenkisiä keskusteluja kahviloissa, iloista viinin juontia kotihipoissa, rentoa suun soittoa katujen kulmissa ja työmatkoja varhaisina kesäaamuina. Tupakka oli ystävistä varmin ja luotettavin. Kun aina ja kaikkialla poltettiin - kotona, työpaikalla ja kapakassa - en koskaan kärsinyt tupakalle haisevista huoneista ja vaatteista.

Ensimmäisen kerran jouduin tekemään muutoksen tupakointiini työvuosieni alkuvaiheessa, mutta silloinkin sosiaalisista syistä. Palvelin kunnallisessa järjestössä, joka muutti uuteen Kaupunkien taloon. Talon ravintolassa samassa pöydässä istunut Kaupunkiliiton toimistusjohtajan sihteeri sanoi minulle kauhistuneena: "Minä kun luulin että vain satamajätkät polttavat vihreää norttia!" Tästä pienestä vihjeestä ei ollut vaikeaa ymmärtää, että vihreän nortin polttaminen on stigmatisoivaa siisteissä sisätöissä. Vaihdoin siksi Cameliin, joka sekään ei ole varsinainen kevytsavuke, ja jatkoin polttamista vielä kahdenkymmenenviiden vuoden ajan.

Camelin kanssa koin monia suurenmoisia hetkiä. On vaikeaa unohtaa tupakkahetkiä hyvän aterian jälkeen, taukoja ja pientä kiusoittelevaa puhetta ministeriön tupakkapihalla, lasillista ja tupakkaa sinkkitiskin äärellä raskaan kokouksen jälkeen Pariisissa tai hiljaisia kesäaamuja mökin portailla, tuoretta Hesaria, kahvikuppia ja päivän ensimmästä savuketta.

Pitkäaikainen painostus tuotti lopulta tulosta ja lopetin rakkaan harrastukseni - terveyteni hyväksi. Sen jälkeen minusta on tullut aikamoinen pullero ja nykykatsannossa olen sen perusteella huonosti itsestäni huolta pitävä mies. Jouduin hankkimaan itselleni uudet isolle miehelle sopivat vaatteet. Nyt lääkäri painostaa minua puolestaan laihduttamaan - terveyteni vuoksi. En kuitenkaan voi pyrkiä merkittäviin tuloksiin tässä projektissa, sillä talouteni ei mitenkään kestäisi jälleen uuden garderobin hankkimista.