Kuva: K. Melakoski, 1972 (Visby, Gotlanti)
Ryhdyin polttamaan tupakkaa varhain ja aloitin tietysti miedoilla Kent-savukkeilla. Opin hyvin pian huomaamaan, että poikakoulussa parhaat jutut kuulee tupakkaringissä koulun lähistöllä tai Nissenillä kahvia juodessa ja tupakkaa polttaessa. Varsin pian luovuin miedoista savukkeista, sillä poikaporukoissa oli tapana sanoa: "Osta Kentti, paskaa joka sentti".
Oikeastaan halusin ryhtyä piippumieheksi, mikä olisi mielestäni ollut kovin tyylikästä. Olen auttamaton välineurheilija ja hankin pelkästään harjoitteluvaihetta varten kaksi hyvää Petersonin piippua, yhden käyrän ja yhden suoran. Polttelin usein piippua Jaskan ja hänen isoveljiensä kerhohuoneessa heidän talonsa kellarissa Roballa. Hyvistä välineistä ja yrityksistä huolimatta savuke sopi käteeni piippua paremmin. Ehkä olin liian epäkäytännöllinen piipun rassailuun tai liian innostuva ja levoton piipunpolttajaksi. Vain kalliiden savukkeiden Ruotsissa poltin joskus kesäisin maissipiippua.
Kumpikaan vanhemmistani ei polttanut, mutta liberaalissa kodissani tupakointi ei ollut suuri ongelma eikä ristiriitojen aiheuttaja. Kansakoulun raittiuskasvatuksessa olin oppinut, että tupakointi johtaa alkoholijuomien käyttöön, kapakassa istumiseen ja levottomaan elämään, mutta oikeastaan juuri tämä kaikki oli mielestäni tavoiteltavaa. Terveysnäkökulmat eivät vielä 1960-luvun puolivälissä olleet kovin keskeisiä, ja kun vielä sain koulussa huippuarvot puhalluskokeessa, jäivät voimistelunopettajan puheet tupakoivien poikien huonoista keuhkoista omaan arvoonsa.
Olin aina ottanut tyylilliset ihanteeni ranskalaisista elokuvista ja siksi minun olisi oikeastaan pitänyt siirtyä Gaulois-savukkeisiin. Rehellisesti sanoen ne olivat siinä vaiheessa liian vahvoja ja toisaalta niitä sai vain hyvistä tupakkakaupoista. Kun kuitenkin kehittyvän vasemmistointellektuellin tyyli vaati filtterittömiä savukkeita, ryhdyin polttamaan vihreää norttia.
Koko nuoruus oli täynnä ihania hetkiä tupakka kädessä: syvähenkisiä keskusteluja kahviloissa, iloista viinin juontia kotihipoissa, rentoa suun soittoa katujen kulmissa ja työmatkoja varhaisina kesäaamuina. Tupakka oli ystävistä varmin ja luotettavin. Kun aina ja kaikkialla poltettiin - kotona, työpaikalla ja kapakassa - en koskaan kärsinyt tupakalle haisevista huoneista ja vaatteista.
Ensimmäisen kerran jouduin tekemään muutoksen tupakointiini työvuosieni alkuvaiheessa, mutta silloinkin sosiaalisista syistä. Palvelin kunnallisessa järjestössä, joka muutti uuteen Kaupunkien taloon. Talon ravintolassa samassa pöydässä istunut Kaupunkiliiton toimistusjohtajan sihteeri sanoi minulle kauhistuneena: "Minä kun luulin että vain satamajätkät polttavat vihreää norttia!" Tästä pienestä vihjeestä ei ollut vaikeaa ymmärtää, että vihreän nortin polttaminen on stigmatisoivaa siisteissä sisätöissä. Vaihdoin siksi Cameliin, joka sekään ei ole varsinainen kevytsavuke, ja jatkoin polttamista vielä kahdenkymmenenviiden vuoden ajan.
Camelin kanssa koin monia suurenmoisia hetkiä. On vaikeaa unohtaa tupakkahetkiä hyvän aterian jälkeen, taukoja ja pientä kiusoittelevaa puhetta ministeriön tupakkapihalla, lasillista ja tupakkaa sinkkitiskin äärellä raskaan kokouksen jälkeen Pariisissa tai hiljaisia kesäaamuja mökin portailla, tuoretta Hesaria, kahvikuppia ja päivän ensimmästä savuketta.
Pitkäaikainen painostus tuotti lopulta tulosta ja lopetin rakkaan harrastukseni - terveyteni hyväksi. Sen jälkeen minusta on tullut aikamoinen pullero ja nykykatsannossa olen sen perusteella huonosti itsestäni huolta pitävä mies. Jouduin hankkimaan itselleni uudet isolle miehelle sopivat vaatteet. Nyt lääkäri painostaa minua puolestaan laihduttamaan - terveyteni vuoksi. En kuitenkaan voi pyrkiä merkittäviin tuloksiin tässä projektissa, sillä talouteni ei mitenkään kestäisi jälleen uuden garderobin hankkimista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti