Sukupolvet

Eri sukupolvien sisaruksia Suomenlinnassa Ehrensvärdin haudalla. Ylempi kuva on Kansan Kuvalehdestä vuodelta 1928, kuvassa Klaus ja Nora. Alempi sisaruskuva on vuodelta 2012, kuvassa Samu ja Nelli.

Viimeinen minua edeltäneeseen sukupolveen kuulunut perhepiirini jäsen kuoli joulukuun alussa. Tarkkaan ottaen hän ei ollut sukulaiseni, mutta hän tuli perhepiiriimme melkein kuusikymmentä vuotta sitten avioliiton kautta. Viimeiset vuodet hoidin hänen talous- ja hallintoasioitaan, joten sain lähiomaisen roolin.

Juttelin tällä viikolla kaupungilla niitä näitä tuttavani kanssa ja mainitsin kuolemantapauksesta. Hän kysyi, onko minulla haikea ja surullinen mieli. En osannut oikein vastata kysymykseen.

Isäni kuolemasta on pian neljäkymmentä vuotta ja äitinikin kymmenen. Kun he kuolivat, oli suru suuri ja pitkä. Ja vanhempiaan kaipaa aina, varmaan omaan kuolemaansa asti. Kun vanhemmat ovat poissa, ei ole ketään jolta kysyä omasta lapsuuden maailmasta ja sen ihmisistä.

Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana hoitanut perhepiirin useiden iäkkäiden sukulaisten loppuvaiheen asioita, kun heillä ei ole ollut omia lapsia. Kerta toisensa jälkeen olen joutunut näkemään syvän vanhuuden murheet. Energia loppuu, ruumis haurastuu, asiat eivät pysy mielessä, ruoka ei maistu, ympärillä on outoja asioita. Kaikki näyttää harmaalta ja sumealta. Vanhuspalveluvuosien jälkeen en osaa heti täyttää mieltäni iloisilla tarinoilla näistä ennen niin voimakkaasti tahtoneista ja toimineista ihmisistä.

Monia tarinoita toki muistan jos vain haluan. Joulukuussa kuolleella vanhalla rouvalla oli kova temperamentti ja uskomaton tahto. Kun hän teki äitini kanssa Turkissa lomamatkan pieneen kaupunkiin, hyökkäsivät kulkukoirat heidän kimppuunsa. Äiti lamaantui, mutta vanha rouva huusi ja huitoi kävelykepillä koiria niin kovaa, että koirat pakenivat. En todellakaan olisi halunnut osua hänen ja hänen rollaattorinsa tielle Bulevardilla.

Luulen että nämä vanhuspalveluvuoteni olisivat olleet kovin raskaita ja harmaita ilman samaan aikaan syntynyttä lastenlasten sukupolvea. Omat ja ystävien lapsenlapset ovat uskomattomalla energiallaan täyttäneet mieleni ja pyyhkäisseet pois raskauden. Nyt kun jo oma sukupolveni - minä tietysti mukaan lukien - yleensä toistaa samoja vanhoja juttuja, on hyvin virkistävää kuulla lastenlasten sukupolven kommentteja ja pohdintoja.

Tiedän että aika kuluu nopeasti ja pian osaan luontevasti kertoa lapsenlapsille huimia ja hullunkurisia tarinoita henkilöistä, jotka olivat heidän isoisovanhempiaan sekä isoisotätejään ja -setiään, ja joita he eivät koskaan nähneet tai muistavat korkeintaan jotain hyvin hämärää. Syvän vanhuuden murheet unohtuvat varmasti näissä tarinoissa.


--------------


Toivotan blogin lukijoille oikein rauhaisaa jouluaikaa!

Pidän kuukauden joulu- ja lukutauon sekä vapautan itse itseni blogin kirjoittamisesta. Tavataan tammikuun puolivälin tienoilla!

Stadin slangi

                                            Isäni nuorena sotilaana.Kuva vuodelta 1942.

Muistan isäni tarinan rintamalta. Naapurijoukko-osastossa oli ollut helsinkiläinen nuori sotilas, joka oli kovasti innostunut tiedosta, että lähellä on toinen stadilainen. Hän oli anonut lupaa mennä tervehtimään stadilaista isääni. Sotilaat olivat kohdanneet sillalla, ja vierailulle tullut sotilas oli kysynyt isältäni jotain sellaisella slangilla, että etutöölööläinen Arkadiankadun tienoilla kasvanut isäni ei ollut ymmärtänyt kysymyksestä hönkäsen pöläystä. Keskustelu oli kuitenkin jatkunut sen jälkeen yleiskäyttöisemmällä slangilla, ja molemmat helsinkiläispojat olivat tyytyväisiä kohtaamiseen.

Itse en ole koskaan kohdannut vastaavanlaista ymmärtämisongelmaa. Osallistuin kerran nuorena virkamiehenä myöhäisen tv-ohjelman keskusteluun. Tv-toimittaja piti yllä nopeaa rytmiä ja minä yritin pysyä kysymysten tahdissa. Parin päivän jälkeen virkatoverini kertoi SYL:n edustajan jossain seminaarissa päivitellään, että "miten on mahdollista, että ministeriön edustajat puhuvat nykyään televisiossa slangia". Virkatoverini Rööperissä kasvanut puoliso oli puolestaan arvioinut, että "puhun kuin Hjallis". Epäilemättä Hjallis asui 1950-luvulla Munkkiniemessä samassa rapussa ja samalla kerrostasanteella vastapäisessä asunnossa kuin perheemme, joten arviossa voi olla jotain totta.

Myöhemmin eräs ystäväni arvioi, että käytän helsinkiläisen puhekielen munkkiniemeläistä varianttia. Tällaiseen varianttiin en ainakaan omalla kohdallani täysin usko. Puhekieleni on pikemmin cocktail isältä opittua puhetapaa ja slangia, lapsuusvuosia Munkkiniemessä, oppikouluvuosia poikakoulussa Rööperin kupeessa, varhaisnuoruutta poikaporukassa Töölössä ja lukiovuosia keskustan Nissenin kahviloissa.

Tuomari Nurmio on tehnyt arvokasta ja hyvää työtä slangisanoituksillaan, ja pidän paljon hänen kappaleistaan. Tietenkään kukaan ei puhu arkisessa elämässä sillä tavalla. Minusta on nykyään mukavinta kuunnella helsinkiläisten ikätovereiden vapaata puhetta, jossa väliin - mutta ei korostuneesti - käytetään nuoruusvuosiemme slangisanoja. Siksi olen jo kohta viisi vuotta kuunnellut ilolla Heikki Harman Pop eilen -  toissapäivänä -radio-ohjelmaa. Hyvien levyjen lisäksi hän osaa käyttää luontevasti ja hauskasti nuoruusvuosiemme ilmaisuja. (Totean tässä lopettavani Radio Suomen kuuntelun jos sunnuntaiaamujen suuri ilo, Hectorin radio-ohjelma, päättyy vuoden vaihteessa. Radio Suomen päätös on ruma ja tökerö selänkääntö meille eläkeläisille, jotka pidämme nuoruutemme rokettirollista.)

Vuosikymmenet virkamiehenä ovat opettaneet minut puhumaan yleiskieltä. Yhden asian puhetavastani tajusin joskus parikymmentä vuotta sitten. Olin Rovaniemellä pitämässä esitelmää ammattikorkeakoulu-uudistuksesta, ja sen jälkeen eräs rehtori kysyi minulta onko äidinkieleni ruotsi. Kysymyksestä ymmärsin, että helsinkiläinen intonaatio ja sanojen painotus on niin läpitunkevaa, että se herättää taustaani tuntemattomalle tällaisen kysymyksen.

Kielellisten kysymysten lisäksi olen törmännyt habitus-ongelmiin. Olin menossa puhumaan - taas kerran ammattikorkeakouluista - vihreiden kunnallispäiville Tampereelle ja minulla oli päälläni ministeriövirkamiehen siisti harmaa kokopuku ja silkkikravatti. Kerroin ilmoittautumistiskillä nimeni ja olevani luennoitsija, mutta vastaanottaja sanoi minun tulleen väärään paikkaan. Toistin asiani ja hän toisti, että minun pitäisi mennä toisesta ovesta naapuritilaisuuteen. Kolmannelle yrittämällä pääsin juuri ja juuri sisään, mutta tiesin tämän jälkeen ettei minulla ole mitään asiaa vihreiden tilaisuuksiin, en kuulu joukkoon.

Aivan toisin minulle kävi kävellessäni Itäkeskuksen kulttuurikeskus Stoassa sijaitsevaan kirjastoon englantilaistyylisessä koiranulkoilutustakissa ja lippalakissa. Ovella seisonut mies kysyi minulta suoraan ruotsiksi olenko tulossa RKP:n kokoukseen. Kaikesta tästä päätellen olen ilmeisesti pohjimmiltani jonkin sortin piilohurri, joka ei ole vielä uskaltanut tulla kaapista ulos.
 

Hyvästi sukuarkisto!

                  Kuvassa äitini isovanhemmat, vanhemmat ja isoveli. Kuva on vuodelta 1924.

Lapseton enoni kuoli 87-vuotiaana alkuvuonna 2011. Hän oli koko aikuisikänsä intohimoinen ja työteliäs tutkija diplomaatinuran rinnalla. Koska hän ehti olla pitkään eläkkeellä, kertyi myös päätoimisia tutkijavuosia lähes neljännesvuosisata. Näin häneltä jäänyt arkisto oli valtava, vallankin kun hän säilytti kattavasti kaiken ja hänellä oli myös hallussa perhepiirin muiden jäsenten jälkeenjääneet paperit. Kun hänen asuntonsa ja työtilansa oli tyhjennetty, jäi vielä mittava arkistoaineisto seulottavaksi.

Aivan viimeisinä vuosina - kun enon muisti ja työkyky heikkeni - hän toisti usein, että miehen kunnia-asia on järjestää ja luovuttaa omat paperit arkistoon, Hän pahoitteli minulle, että hänellä oli ollut niin paljon mielenkiintoista tutkittavaa ja julkaistavaa, että oman arkiston järjestely oli lykkääntynyt. Minä puolestani lohdutin häntä ja sanoin ettei hänen kannata käyttää elämänsä viimeisiä aikoja kunnian murehtimiseen; kyllä kaikki asiat järjestyvät.

Olen tehnyt seulontaa hitaasti ja usean vuoden ajan. Asiakirjat ovat olleet suurissa pahvilaatikoissa varastossa, ja olen seulonut papereita kahdessa työpisteessä, ensin Herttoniemen asukastilassa entisessä pankinjohtajan huoneessa ja sitten Suvilahden Konttorin työpöydällä. Kävin työpisteellä kerran tai korkeintaan pari kertaa viikossa ja päätin jo alussa, että seulon papereita, en ryhdy lukemaan niitä muuta kuin sen verran mikä on seulonnan kannalta välttämätöntä.

Vaikka olin toiminut enoni asuessa ulkomailla hänen asiainhoitajanaan Suomessa, olivat useimmat hänen kiinnostuksensa kohteet minulle sisällöllisesti vieraita. Enoni tutki sukuja ja henkilöhistoriaa, kunniamerkkejä ja vaakunoita sekä ratsuväkeä ("Die Kavallerie ist nicht nur eine Waffengattung, sie ist eine Weltanschauung.") Harrastuneisuuteen kuuluivat myös kirjat ja ex librikset. Vieraus oli toisaalta hyvä asia, koska en jäänyt kiinni aineistoon, toisaalta vaikeus, koska papereiden arvottaminen oli väliin vaikeaa.

Koska oikeastaan kaikki äitini puolen sukulaiset ovat olleet hyvin pitkäikäisiä ja eno julkaissut paljon, ovat perhepiirin elämänvaiheet ja sukutarinat varsin tuttuja minulle. Suuria yllätyksiä en ole kohdannut seuloessani, mutta olen voinut syventää käsitystäni eräistä henkilöistä. Kalenteri- ja päiväkirjamerkinnät sisällis-, talvi- ja jatkosodan ajoilta olen lukenut kiinnostuneena. Olen yrittänyt hahmottaa perhepiirin suurta käännettä, kun perhe menetti omaisuutensa Helsingissä 1900-luvun aivan alussa Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankin konkurssissa, jonka kakkosmiehenä äitini isoisä toimi.

Seulontapäiviin ovat tuoneet virkistystä arvokkaiden ja muodollisten onnitteluiden ja tervehdysten joukossa esiintynyt menneen maailman kirjallinen huumori. Uuden Suomen päätoimittaja on lähettänyt vuonna 1957 virkamies-isoisälleni sähkeen "onnitellen 70-vuotiasta Yul Brynneria". Virkatoverit puolestaan onnittelivat 60-vuotiasta äitini isoisää vuonna 1915 säkeillä: "Monet vaiheet vaikk´ kokenunna hän on,/ yhä mieli on leikkisä, nuori,/  vars´ sorja ja pyylevä, pää peloton,/ jota peittävi kukkea kuori."

Perhepiiriltä on jäänyt mappeihin sadan vuoden kirjeenvaihto. Aineistoa seuloessani olen tajunnut, että kuulun viimeiseen sukupolveen, joka vielä pitkälle aikuisuuteen asti kirjoitti kirjeitä. Eno on tallentanut kirjeeni, jotka olen lähettänyt hänelle ulkomaille. Niistä voin mukavasti seurata lapsiperheemme elämänmenoa 1970- ja 80-luvuilla ja palauttaa mieleen keskeisten tapahtumien ajankohtia. Minulla ei ole enää kirjeitä omilta lapsiltani ulkomailta, sillä yhteydet on matkojen aikana pidetty muilla välineillä.

Olen nyt saanut seulottua koko aineiston, ja edessä on sen luovutus arkistoon. Keväällä voisin kävellä paljon ulkona ja antaa merituulen puhaltaa sukupölyt pois päältäni. Mutta ehkä ensi syksynä voisin kehittyneellä ammatitaidolla aloittaa vanhempieni ja oman aineistoni seulonnan luovutuskuntoon, jotta lapseni säästyisivät sukupolvelta toiselle kiertäviltä aineistolaatikoilta.

Mehr Licht!

Kun asiat ovat kunnossa, olen tyytyväinen. Elämäni on siksi täynnä pieniä ja suuria projekteja, joilla panen erilaisia asioita kuntoon. Aika usein panen raha-asiat lopullisesti kuntoon, mutta on paljon muutakin, esimerkkeinä hampaat, autoasiat, kirjahyllyt tai talvivaatetus. Muutaman päivän olen tyytyväinen elämään, mutta pian alkaa uuden välttämättömän projektin suunnittelu.

Tänä vuonna olen usean kerran havainnut, että en näe edes lukulasit päässä riittävän hyvin olohuoneen punaisessa nojatuolissa kun ilta hämärtyy. Vietän tällä tuolilla paljon aikaa lukien lehtiä ja kirjoja, tosin usein katselen ihan vain ulos. Katossa on kyllä lamppu, mutta se tuottaa vain himmeän pehmeää yleisvaloa. Mieleeni tulevat kaikki vanhukset, joiden olen nähnyt istuvan kodeissaan liian hämärässä valaistuksessa muistelemassa lapsuuden kultamaita.

Syksyn suuri projekti on ollut kodin valaistuksen parantaminen. Jo kesällä jouduimme hankkimaan uudet makuuhuoneen lukulamput, kun vanhat hajosivat jo viidentoista vuoden käytön jälkeen. Meille suositeltiin huonekaluliikkeessä Lanternassa led-valoja niiden hyvän valon, vähäisen energiankulutuksen ja pitkäikäisyyden vuoksi. Erityisesti minua puhutteli myyjän selostus, jonka mukaan tämä led-lamppu kestää kaksikymmentä vuotta. Elämän tässä vaiheessa se on juuri sopiva käyttöikä, pitemmälle en osaa ajatella. Ja voi olla, että tämän jälkeen joku muu sytyttää valon.

Kahdenkymmenen vuoden kestävyys tuntuu hyvältä myös siksi, että olen alkanut inhota lamppujen hankintaa ja vaihtoa. Erilaisia lamppuja ja niiden kiinnityssysteemeitä on joka lähtöön. Minulla pitäisi oikeastaan olla excel-taulukko kylpyhuoneen, eteisen, vaatekaapin ja makuuhuoneen lampuston koodeista kun menen rautakauppaan. Lisäksi parisuhde on koetuksella, kun yritän nousta kömpelösti tikkaille ja annan komentoja vaimolle kuupan ja lamppujen vastaanottamisesta ja antamisesta.

Ensi viikolla kotiimme tulee sähköasentaja, joka panee kuntoon kotimme valaistuksen ongelmakohdat. Minusta työnjako on tällä kerralla kohdallaan: me huolehdimme estetiikasta, so. lamppujen valinnasta, ja ammattimies asennuksesta. Sähkömiehen tilaaminen on kuin hankkisin ylimääräisiä onnellisia päiviä avioliittoon.

Optikkoliikkeiden kaupallinen tarjonta on myös tuonut selviä parannuksia sekä näkemiseen että avioliittoon. Kun nyt optikkoliikkeistä saa kahdet lasit entisen yhden sijaan, on kotona aina strategisilla paikoilla sopivat silmälasit. Näkeminen on helppoa eikä tarvitse jatkuvasti huudella vaimon varastamien silmälasien perään.

Kevätkaudella panin kuuloasioita kuntoon. Vaimo on jo vuosia marissut, että en kuule mitä hän sanoo. Valitin asiasta vakuuttavasti terveysasemalla, jossa suoritetun alustavan kuulokokeen perusteella minut lähetettiin Meilahden Kuulokeskukseen. Siellä suoritetun tutkimuksen jälkeen minulle lyötiin eteen sellaiset rätingit, että kuulossani ei voi olla mitään vikaa. Nyt olenkin voinut kotona kehua hyvää kuuloani ja samalla olen pyytänyt vaimoa selkeyttämään puheilmaisuaan.

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto

Vappu oli papinpojalle mukava juhlapäivä, sillä vappuna ei pidetty jumalanpalvelusta eikä kukaan mennyt naimisiin eikä ketään kastettu tai siunattu. Saatoimme siis lähteä yhdessä isän kanssa kaupungin humuun ja isä halusi aina mennä katsomaan "kun kommarit marssii". Aurinkoisina vappupäivinä kulkue tuntui erityisen juhlavalta ja värikkäältä. Näin kerran kun työläisurheilijat pelasivat lentopalloa marssiessaan, mikä teki suuren vaikutuksen.

Elokuussa 1962 olin isän kanssa kaupungilla ja tapasimme Mannalan baarissa hänen ystävänsä pastori Saarisen. He puhuivat kaupungissa järjestettävästä kommunistien nuorisofestivaalista, jonka tilaisuuksissa heidän entinen seurakuntanuorensa Pentti Saarikoski kuului pyörivän ahkerasti. Sain ehdottoman kiellon lähteä yksin kaupungille festivaalien aikana, koska siellä oli niin paljon hulinoita.

Keskikoulun ylemmillä luokilla yhteiskunnallinen kiinnostukseni kasvoi ja ajassa oli paljon sellaista, joka alkoi viedä minua kulttuurikysymysten kautta kohti poliittista vasemmistoa.Vietnamin sota, kolmannen maailman kysymykset sekä USA:n opiskelija- ja kansalaisoikeusliike vauhdittivat minua musiikin ja kirjallisuuden lisäksi yhteiskunnalliseen tietoisuuteen. Viimeistään kesällä 1968 pidin itseäni vasemmistolaisena. Tsekkoslovakian ihmiskasvoinen sosialismi ja Prahan kevät kiinnostivat ja innostivat minua. Palattuani kesätöistä Gotlannista elokuussa ehdin miehityksen vastaisiin mielenosoituksiin Neuvostoliiton lähetystölle ja hakeuduin ryhmään, jossa huudettiin:"Sosialismi kyllä, panssarit ei!".

Mitenkään itsestään selviä valintani eivät tietenkään olleet, toisinkin olisi voinut valita. Luokkatoverini Jaska imeytyi underground-liikkeeseen, osa luokkatovereista pitäytyi kodin oikeistolaisessa maailmankuvassa ja ehkä sittenkin useimmat koulutoverit olivat aika välinpitämättömiä politiikasta.

Perustimme kahden vasemmistolaisesti suuntautuneen koulutoverini kanssa syksyllä 1968 luku- ja keskustelupiirin tietoisuutemme vahvistamiseksi. Tällä porukalla ajoimme raitiovaunulla seuraavana keväänä hyppytunnin aikana Hakaniemeen tiedustellaksemme liittymisestä sosialidemokraattiseen puolueeseen. Puoluetoimistolla meidät otti vastaan isokokoinen tutkimussihteeri Paavo Lipponen, joka arveli että voisimme hakeutua ASY:n jäseniksi, vaikka emme vielä olleet opiskelijoita. Me kaksi papinpoikaa ja kansakoulunopettajan poika näytimme varmaan niin epäproletaarisilta, että nuorisoliitto ei hänellä ilmeisesti tullut edes mieleen. Lipponen sanoi, että meille soitettaisiin ASY:stä.

Kesä tuli väliin ja minä lähdin Saksaan töihin. Luin sairaalan asuntolassa kolme marxilaista teosta ja Freudin Unien tulkinnan sekä keskustelin sikäläisten siviilipalvelumiesten kanssa, jotka olivat työtovereita ja asuinkumppaneita. Syksyllä siirryin yksityisoppilaaksi ja aloin lipua demareiden ohi vasemmalta. Vain yksi meistä kolmesta sai soiton ja hänestä tulikin demari. Vaikka olimme yhteydessä, minä jatkoin vielä oman paikkani etsimistä vapaana vasemmistolaisena. Olin ilmeisesti uusvasemmistolainen, vaikka en ole enää varma mitä tällä käsitteellä silloin täsmällisesti ottaen tarkoitettiin. Olisin saattanut liittyä johonkin SKDL:n jäsenjärjestöön, mutta Helsingissä ei ollut tarjolla minulle luontevaa perusjärjestöä.

Vasta ylioppilaskesänä menin tamperelaisen ystäväni kanssa Kulttuuritalolle, jossa sijaitsi silloin Sosialistisen opiskelijaliiton toimisto. Ystäväni tunsi SOL:n sihteerin ja jätin valmiiksi jäsenanomuksen, koska olin aloittamassa opinnot syksyllä Helsingin yliopistosssa. Teiniliiton hyvä järjestökoulutus oli antanut minulle monia erinomaisia valmiuksia myös poliittiseen järjestötoimintaan. Ensimmäisen lukuvuoden aikana olin käynnistämässä ASS:n kielten osaston toimintaa ja viimeisenä hyvänä työnä lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunginosille Munkkivuorelle ja Munkkiniemelle perustin sinne toverini kanssa Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton paikallisosaston. Olin näin liittynyt kahteen Suomen Kansan Demokraattisen Liiton jäsenjärjestöön.

Kalenteri ja kynä

Ostin Itiksen Suomalaisesta tummansinisen Dato-kalenterin vuotta 2015 varten. Näin olen tehnyt vuosikausia, sillä loka-marraskuun vaihteessa alkaa ilmaantua kalenteriin merkittävää alkuvuodelle. Nykyisin tärkeät edessä olevat asiat painottuvat terveydenhuoltoon: alkuvuodelle merkitsen lääkäri- ja hammaslääkäriaikoja sekä sovittuja laboratoriokäyntejä. Parturiaikoja koskevat merkinnät loppuivat vuosia sitten kun vaimoni alkoi leikata sitä vähää tukkaa, joka kasvaa ohimoilleni ja takaraivoon.

Olen käyttänyt kalenteria oppikoulun kuudennesta luokasta lähtien, sillä silloin minulla alkoivat kiireet ja kokoukset. Pyörin Teiniliiton aktiivina seminaareissa ja olin Helsingin teiniyhdistyksen hallituksen jäsen, mutta eniten aikaa vei Helsingin teininuorison elokuvakerhon puheenjohtajuus. Olin epäilemättä hieman tärkeä kun minulla oli niin paljon kalenteriin merkittyjä sovittuja tapaamisia. Opin varhain, että kalenterimerkinnät on syytä tehdä lyijykynällä, sillä muutoksia tulee väistämättä.

Taskukalenterin pitämisestä tuli tapa, josta en ole osannut luopua. Elämänmenoon liittyviä kommentteja en ole kalenteriin kirjoittanut, en myöskään näkemiäni elokuvia tai lukemiani kirjoja, vain suoranaiset menot. Tästä muodostaa poikkeuksen vain lyhyt poikamiesaika Sörnäisten yksiössä 1970-luvun alussa. Silloin merkitsin kalenteriin ravintoloissa ottamiani pikkuvippejä, jotka sitten kirjasin vihkoon kotona. Kun oluenjuonti kiihtyi ja taistelevan opiskelijaliikkeen kokousten jälkeen istuin yhä useammin Kaivopihan etu- tai takahuoneessa, aloin tehdä merkintöjä kalenteriin. Ensin merkitsin juodut oluet, mutta kun niitä tuli sietämättömän paljon, ryhdyin käyttämään koodeja kotiintulon ajasta ja omasta reippaudesta. Muutamassa viikossa lopetin kirjanpidon, koska se näytti liian ikävältä.

Kalenterit ovat oivia dokumentteja menneiltä vuosilta. Olen usein joutunut katsomaan vanhoja muistikirjojani palauttaakseni mieleen jonkun tapahtuman ajallisen kulun tai kokonaisen asian, joka on huuhtoutunut tykkänään mielestäni.

Kalentereiden kautta voi myös palata hyvin kauas menneisyyteen. Seuloessani äitini suvun arkistoa törmäsin hänen isoisänsä mielenkiintoiseen pöytäalmanakkaan vuodelta 1918, johon hän on myös kirjoittanut havaintoja eri päivinä. Esimerkkinä 11.4.:"Koko Wenäjän urhoollinen laivasto ulos merelle. Ryssä piti sanansa ensi kerran. Hydroplaani heittää julistuksia, että piru perii ne, jotka vahingoittavat lainkuuliaisia kansalaisia. Minun taskuni tarkastettiin Observ. vuorella. Valkeat Humalistossa." Kuitenkin useina päivinä on vain maininta saunasta, valmistusvaliokunnan kokouksesta tai perheenjäsenten matkasta.

Virkaurani loppuvaiheessa ministeriössä siirryttiin käyttämään sähköistä kalenteria. Otin sen kuuliaisena virkamiehenä käyttöön, mutta todellinen elämäni järjestyksenpitäjä oli ja on oikeassa povitaskussani kulkeva Dato. Tapaamisten lisäksi näen kalenteristani nimi-, liputus- ja pyhäpäivät (viimeksi mainitut myös eri maissa), voin katsella karttoja ja välimatkataulukkoa sekä laatia vuosisuunnitelman. Totta kai sinikantisen kovan ytimen muodostavat lyijykynällä tehdyt tapahtuma- ja tapaamismerkinnät.

Sekä minä ja vaimoni käytämme manuaalisia kalentereita. Näin joudumme pitämään olohuoneen nojatuoleissa vähintään kaksi kertaa viikossa kalenteripalavereita. Ymmärrän toki, että olisi paljon kätevämpää jos siirtyisimme sähköisiin kalentereihin. Voisin makuuhuoneen työpöydän läppäriltä ehdottaa hänelle ja hänen sähköiselle kalenterilleen kävelyä Herttoniemen kartanon puistossa, jos sattuisin löytämään sopivan ajallisen aukon sähköisistä kalentereistamme.

Oo Las Palmas

Sunnuntaiaamuna ennen seitsemää valmistellaan aamiaistarjoilua Finnairin lomalennolla Las Palmasiin. Istun käytäväpaikalla keski-ikäisen pariskunnan vieressä ja muu seurueemme käytävän toisella puolella. Vierustoverini tilaavat molemmille aamiaisjuomiksi Bacardin colalla ja purkin A-olutta. Finnairin aamiaispalvelujen tuottajan laatikot ovat menneet ilmeisesti sekaisin, sillä meille tarjoillaan jauhelihapihvi ja perunamuusia, vaikka kuulutuksen perusteella odotan munakasta. Mutta suomalainen syö aamiaiseksi vaikka kylmää maksalaatikkoa jos ruokajuomat ovat kohdallaan. Vierustoverini toistavat aina saman juomapyynnön kun kärry kulkee ohitsemme. Kostea ja reipashenkinen 1970-luku ei näytä kadonneen.

Las Palmasissa kaikki on toisin. Hotellimme sijaitsee vanhan kaupungin liepeillä ja huoneemme on erinomainen: tilava ja hyvin siivottu. Hotellissa asuu paljon 10-15-vuotiaita iloisia tennispelaajia ja heidän valmentajiaan Euroopan eri maista. Lisäksi näemme usein aulassa hotelliin saapuvia huoliteltuja lentoemäntiä ja komeita lentokapteeneita. Kaupunki on yllättävän suuri ja elävä.

Seurueeseemme kuuluu yksi tarhatyttö ja sen takia siirrymme aina aamuisin Playa de las Canterasin kolme kilometriä pitkälle ja upealle rannalle hiekkatöihin. Las Palmasin kuljetusjärjestelmä perustuu paljolti valkoisiin takseihin, kuten New Yorkissa keltaisiin tai Lontoossa mustiin. Kolmeen ja puoleen  pekkaan työmatka hiekkatöihin on hinnaltaan varsin kohtuullinen, liikenteestä riippuen viisi tai kuusi euroa.

Kun yleistietoni Las Palmasista perustuvat Irwin Goodmanin lauluun ja lentokoneessa lukemaani Berlitzin pieneen oppaaseen, en rohkene esittää paljoakaan arvioita elämänmenosta. Jotain kuitenkin.

Jos olisin pieni lapsi tai kumarainen vanhus, valitsisin asuinpaikakseni Las Palmasin. Voisin lapsena kulkea kävelykatua kauniissa vaatteissa kaikkien rakastamana. Missään muualla kuin Kanarian saarten pääkaupungissa ei pienen lapsen vanhempi saa kahvilassa niin nopeasti naapurin käsilaukusta kosteuspyyhettä kun lapsen mekolle ja polville putoaa jäätelöä. Tai juokseva lapsi saa ympärilleen lohduttajia kompastuessaan alamäessä.

Hyvin, hyvin vanhat ihmiset kulkevat iltaisin kävelykadulla tyylikkäästi puettuina nuoren sukulaisen käsikynkässä tai istuvat pyörätuolissa. Ainakin minä haluaisin lähteä katsomaan uutta hattua myös silloin kun jalat eivät kanna enää kunnolla.

Pidän myös kovin paljon kanarialaisten ripeistä askelista. Kun tulee hitaiden ja kömpelöiden askeleiden maasta ja itse kulkee köpöjaloilla, on suuri ilo nähdä ehkä vain kymmenen vuotta itseään nuorempien tarjoilijaherrojen lennokasta menoa. Myös kunnallisen uimarannan puolijuoksua  etenevien rantatuoleja ja -varjoja vuokraavien toimihenkilöiden työskentelyä ja asiakasverkostojen kehittämistä katselen kiinnostuksella ja arvostaen.

Ilman tarhatyttöä emme tietäisi mitään aidosta rantaturismista vaan olisimme kaavoittuneita kulttuurimatkailijoita, jotka katselevat elämää vain museoissa ja taidenäyttelyissä tai korkeintaan arvioivat rakennustyylejä katujen varrella. Lisäksi hänen kurinalainen työtapansa estää liian pitkät illalliset; aamulla on oltava valmiina töihin heti seitsemän jälkeen.

Amerikkalainen unelma

Ystävälläni ja pitkäaikaisella tiskaajatoverillani Cailla oli nuoruudessaan ylivertaisen tyylikäs, tummanpunainen ja samettikankainen takki, jonka hän oli saanut isältään käyttöön. Takkiin oli kirjailtu nimi Larry, sillä tällä nimellä Lassi-isää oli kutsuttu kun hän opiskeli 1940-luvun lopussa Phillips University:ssä USA:ssa. Siis aito college-takki Suomessa, jossa oli saatavilla lähinnä Mattisen tehtailla valmistettuja jenkkituotteita.

Toivoin itse että saisin jostain samanlaisen vaaleanruskean takin kuin Bob Dylanilla oli The Freewheelin´ lp:n kannessa. Amerikkalainen unelmani meni kuitenkin vielä tätä pitemmälle. Haaveilin että pääsisin New York:iin ja kulkisin pitkätukkainen tyttöystävä kainalossa johonkin klubiin kuuntelemaan Peter, Paul ja Mary:ä sekä Joanna Baez:ia. Haavet olivat haaveita, ja oikeasti tiesin, että tähän ei ollut mitään mahdollisuuksia. En saisi mistään rahaa tällaista matkaa varten ja lisäksi luin pitkää saksaa, joten Cai joutui usein kääntämään minulle Dylanin tekstejä.

Takkihaave ratkesi kun opiskeluvuosina olin kahden viikon työkeikalla Ruotsissa. En saanut tietenkään mitään aitoa jenkkirotsia, mutta kuitenkin hyvän ruotsalaisen feikin. Se oli urheilullinen ja vetoketjullinen pusakka, jossa oli toppavuori sekä resorit hihansuissa ja käänteissä. Takki oli mainio ulkoiluasu lasten kanssa keväisin ja syksyisin.

Viikko sitten löysin suutarireissulla Itiksessä melkein samanlaisen vaaleanruskean pusakan hyvin kohtuulliseen hintaan. Takin koossa oli riittävästi x-kirjaimia ja laadun takeena oli merkki: Original James since 1959. Kun panin takin päälle, tunsin sen energisoivan vaikutuksen. On varmaa että panen tämän takin päälle kun lauantaina lähden kannustamaan tyttärenpoikaa jalkapalloturnauksessa.

New York:iin olen päässyt yhden kerran, runsaat viisi vuotta sitten. Sikäläistä tyttöystävää en enää tarvinnut, sillä vaimoni oli ollut kainalossani jo yli kolmekymmentä vuotta. Hänen ja ystäviemme kanssa kiersimme taidemuseoita, jazzklubeja ja ravintoloita. Kuljimme puistoissa ja kaduilla sekä ajoimme keltaisilla takseilla ja metrolla. Viihdyimme kaupungin rennossa ja vilkkaassa mutta toimivassa ilmapiirissä.

Tuon matkan aikoihin luin mieltäni kuohuttaneen puheenvuoron, jonka Teiniliiton aikainen nuorempi tuttavani Ben Zyskowicz oli pitänyt eduskunnan suuressa salissa. Hänen mukaansa vasemmiston nuoret kansanedustajat ovat äidinmaidossaan imeneet Amerikan vastaisuuden. Voi hyvät hyssykät! Minä olen aina pitänyt Beniä taitavana, osaavana ja hyvämuistisena poliitikkona, mutta hänelläkin taitaa olla mustia kohtia muistissa. Kun on koko elämänsä kiinnostuneena ja iinnostuneena kuunnellut, lukenut ja katsellut suuren Amerikan levyjä, kirjoja ja elokuvia sekä ihaillut monia amerikkalaisia, tuntuu tällainen arvio kasvatusperiaatteista hyvin vieraalta ja oudolta.

En ainakaan itse muista kulkeneeni lasten kanssa paksussa ja mustassa neuvostopalttoossa, kuunnelleeni balalaikkamusiikkia hipoissa ja haaveilleeni kesätyöstä kolhoosissa sekä kertoneeni lapsille miten Neuvostoliitto pian ohittaa kaikilla aloilla USA:n. Luin kyllä lapsille Uspenskin Fedja-setää, mutta ilman sen lukemista jokaisen lapsen elämä jää vajaaksi. Ja lisäksi se on ollut oiva lisä Aku Ankan ja Tammen kultaisten kirjojen täyttämään lastenhuoneeseen.

Kirjan elämä

Isälläni oli mainio tapa päästä eroon tarpeettomista kirjoista lapsuudenkodissani: hänellä oli pahvilaatikko eteisessä, josta ystävät ja meillä kyläilleet seurakuntanuoret saivat ottaa mukaansa luettavaa. Meille tuli kirjoja runsaasti, sillä isäni arvosteli maallisia kirjoja kirkollisiin lehtiin ja kirkollisia tai hengellisiä kirjoja maallisiin lehtiin. Muistan vieläkin elävästi kunka kuljimme yhdessä 1960-luvun alussa sokkeloisia käytäviä pitkin Uuden Suomen kulttuuritoimitukseen hakemaan kasan kirjoja arvosteltaviksi. Näillä reissuilla haimme usein myös kirjoituspalkkioita kassalta ja saatoimme yhdessä iloita lisätienesteistä perheen ostoksia varten.

Opin varsin joustavan suhtautumisen kirjoihin, sillä niitä tuli ja meni. Kotona oli toki iso, leveä ja korkea kirjahylly, mutta ehkä vielä enemmän minuun vaikuttivat vaihtuvat kirjakasat isän työpöydällä ja sen vieressä. Keskikoulun ylemmillä luokilla onnistuin joskus, tosin liian harvoin, löytämään sopivaa myytävää Rööperin divareita varten, joihin saatoin pinkaista ruokatunnilla tai koulun jälkeen.

Vaikka pidin itsestään selvästi kotia vailla isoa kirjahyllyä vaillinaisena, tajusin teini-iässä että kirjojen määrällä tulee olla raja. Suuresti arvostamani kummitäti, joka oli ammatiltaan kustannustoimittaja, kertoi minulle, että hän ei halua enää yhtään uutta kirjahyllyä vaan aikoo vahentää kirjojaan. Hän lisäsi entisestään kirjaston käyttöä ja lopulta lahjoitti meille oman lapsuudenkotinsa vahvarakenteisen kirjahyllyn.

Olen itse jo aikaa sitten tullut elämänvaiheeseen, jossa kirjoja pitää säännöllisesti ja määrätietoisesti karsia ja yrittää saada kiertoon. Sillä vaikka kuinka päätän, että lisähankintoja en tee, kirjoja tarttuu aina mukaan - varmaan taas kirjamessuilla. Vaikka parina viime vuosikymmenenä olen joutunut käsittelemään ja tyhjentämään myös vanhemman sukupiirin kirjahyllyjä, tuntuu kiertoon saaminen hankalalta rutiinista huolimatta.

Pari viikkoa sitten tein viimeksi kierroksen kahden laatikon kanssa. Olin käytännössä karsinut laatikoista kaunokirjallisuuden - se kelpaa harvoin divareille - dekkareita lukuun ottamatta. Vakiodivarini otti kaikki tarpeettomat dvd:t, osan dekkareista euron laareja varten ja kummallisimmat tietokirjani, joita en ollut itse hankkinut. Seuraava etappi oli Kauppakartanonkadun tilava Kierrätyskeskus. He suostuivat ottamaan kirjalaatikkoni, mutta rajansa on kaikella: "Voit jättää tietokirjasi meille, mutta tietosanakirjoja emme ota vastaan". Tietosanakirjat kuuluvat siis kirjojen alimpaan hylkysarjaan.

Onneksi en ollut tuomassa tietosanakirjasarjaa, sillä tarvitsen sellaista. Haluan säilyttää kotona Otavan Suuren Ensyklopedian, sillä mistä muuten tiedän millaisena maailma ja sen ilmiöt nähtiiin 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Minulla on lisäksi maalla 1900-luvun alkupuolella toimitettu tietosanakirjasarja, josta saan tarkkoja tietoja niistä maailman ihmeistä, joiden keskellä en itse ole elänyt, mutta joista olen kuullut edeltäviltä sukupolvilta. Wikipedia ei tiedä mitään näistä sangen kiinnostavista maailmoista.

Kuubalaisia sikareita Tallinnasta

Teimme neljäkymmentä vuotta sitten häämatkan Suomenlahden eteläpuolelle Tallinnaan. Häämme osuivat pelkistyneisyyden aikaan, joten häämatkaamme voi pitää suureellisena järjestelynä, sillä normaalisti naimisiin mentiin ruokatunnilla ja häämatka tehtiin raitiovaunulla tai korkeintaan Suomenlinnan lautalla. Lieventävänä asianhaarana voi pitää sitä, että matka oli sen kesän ainoa lomamme.

Asuimme vastarakennetussa korkeassa Viru-hotellissa, jonka toisessa kerroksessa oli valuuttabaari. Lankoni oli siihen aikaan kovin innostunut sikareiden poltosta ja hän pyysi minua tuomaan kuubalaisia Tallinnasta, koska ne olivat edullisia Neuvostoliitossa. Illalla nautimme virvokkeita valuuttabaarissa  ja päätin toteuttaa uutena sukulaismiehenä toiveen saman tien.

Selitin asiaani sekä suomeksi että alkeisvenäjälläni baarimestarille. Hän tiedusteli minulta määrää, mutta siitä emme olleet puhuneet langon kanssa yhtään mitään. Otin laatikollisen jotten ostaisi liian pientä määrää; en halunnut että minusta puhuttaisiin suvussa pihinä miehenä. En ymmärtänyt lainkaan että laatikollinen paksuja kuubalaisia sikareita ei ollut mikään pikkuostos Neuvostoliitossakaan, mutta en lähtenyt perumaan kauppaani. Valitettavasti ostokseni vei leijonanosan matkakassastamme.

Olimme sitten jokseenkin rahattomia loppumatkan, mutta se ei suuremmin haitannut, sillä Inturistin matkaan sisältyivät kaikki ateriat ja kiertomatkat. Vapaa-aikana kuljimme Tallinnan vihreissä puistoissa ja katselimme leikkiviä lapsia.

Vanhan kaupungin liikkeiden näyteikkunoissa oli surunauhoin varustetuissa kehyksissä vanhemman miehen kuvia. Mies oli meille tuntematon, mutta saimme selvillä että hän oli ollut suuri virolainen shakinpelaaja. Tämä tuntui meistä oudolta, sillä Suomessa ei muisteltu shakin mestaripelaajia kuten presidenttejä, marsalkka Mannerheimia ja säveltäjä Sibeliusta. Vasta myöhemmin meille on selvinnyt, että virolainen shakinpelaaja ja shakkikirjailija Paul Keres oli kuollut yllättäen Helsingissä häitämme edeltävänä päivänä.

Lanko sai Helsingissä sikarinsa ja meille jäi mukavia muistoja kesäisestä Tallinnasta. Meni pitkään ennen kuin matkustimme sinne seuraavan kerran. Lapsiperheellä oli niukasti rahaa, eikä Tallinna ja Neuvosto-Viro noussut lomakohteiden toivelistalla kärkeen. Mutta itsenäistymisen jälkeen matkoja on riittänyt: päiväristeilyjä, seminaarimatkoja, vierailu- ja luennointimatkoja, hotellilomia Tallinnassa sekä matkoja Viron muihin kaupunkeihin ja niiden kylpylöihin.

Olen saanut nyttemin kuitattua sähläilyni ja huomattavat ostokseni Virun valuuttabaarissa. Hankin sieltä viime talvena seminaarimatkalla edulliseen hintaan Työn sankarin punaisen passin. Sitä näyttämällä on oikeutettu ohittamaan muut jonoissa. Ystävällinen baarimestari kirjoitti passiini nimeni venäjäksi. Nykyinen kansainvälinen tilanne on kuitenkin sellainen, että en ole katsonut aiheelliseksi käyttää sitä aktiivisesti.

Neljässäkymmenessä vuodessa Tallinna on muuttunut perusteellisesti. Tällä viikolla istuimme Kalamajan sympaattisessa Boheem-kohvikissa, jossa nautimme italialaisia leikkeleitä ja juustoja sekä hyvää punaviiniä. Samalla katselimme nuorten naisten pukeutumista, jotta tietäisimme mikä on muodikasta juuri tänä syksynä

Virkatoverit

                       .Äitini isänisän juhlan menun alkuosa vuonna 1915.

Alkusyksystä istuin pitkästä aikaa iltaa muutaman minua nuoremman virkatoverin kanssa, jotka tekevät vielä työtä ministeriössä. Kohtasimme virka-ajan jälkeen Sociksella, Seurahuoneen alakerrassa olevassa pyöreässä baarissa. Puhuimme, muistelimme, marisimme ja nauroimme. Tällaisia iloisia iltoja on nykyään kovin harvoin. Viereisestä työhuoneesta minua varhemmin eläkkeelle jäänyt kollega sanoi aikoinaan kovin hyvin: "Kun lääkelaskut ylittävät ravintolalaskujen määrän, tiedät että olet elämän ehtoopuolella".

Tällaiset illat ovat sekä minulle että vielä virkojaan hoitaville antoisia. Kollegat voivat valittaa estoitta, mutta myös nauraa kaikille vuosien aikana tapahtuneille hassuille sattumuksille. Minä olen hyvä ja luotettava kuuntelija ja myötäeläjä, sillä tunnen ministeriön elämän ja tavat. Kuulen itse puolestani tuoreet juorut ja pysyn ajan tasalla organisaatio-, johtamis- ja nimityskulttuurien kehittymisessä.

Toin mukanani tapaamisen palan virkamieskulttuuria sadan vuoden takaa. Olen viime aikoina seulonut äitini suvun arkistopapereita, ja siksi taskussani oli kopio äitini isänisän 60-vuotispäivällisen runomuotoisesta menusta vuodelta 1915. Hän työskenteli uransa parikymmentä viimeistä vuotta Koulutoimen ylihallituksessa (myöhemmin Kouluhallitus) ja jäi eläkkeelle 70-vuotiaana vuonna 1926. Virkatoverit olivat järjestäneet Seurahuoneella Catelle - jolla nimellä he Pappaa kutsuivat - iloiset syntymäpäiväjuhlat. Sali näyttää kuvassa kovin samanlaiselta kuin tänään, tosin silloisten ruokapöytien sijaan lattian täyttävät nyt pienet baaripöydät.

Meitä ilahdutti myös naispuolisten virkatovereiden Catelle kirjoittama onnitteluruno:

Hallituksen virkanaiset
Viroissansa moninaiset
Sihteeriänsä nyt muistaa
Vaikkei runo tahdo luistaa
Tuovat siis pienen tervehdyksen
Merkiks´ keskinäisen ymmärryksen.

Seuraavalla viikolla jatkoin seulontatyötäni Suvilahdessa ja löysin virkatovereiden äitini isälle kirjoittaman runon kun hän jäi eläkkeelle 68-vuotiaana vuoden 1955 lopussa. Isoisäni ehti palvella opetusministeriössä lähes kolmekymmentä vuotta, joten kollegat oppivat tuntemaan hyvin hänet ja hänen tapansa. Lempinimeä he eivät kuitenkaan osanneet hänelle keksiä, sillä häntä kutsutaan ministeriön läksiäistilaisuuden runossa poikakoulujen ja armeijan tapaan sukunimellä.


Orvoks´ Opetuksen "bandy"
pakosta nyt jää,
konsa joukon parhain dandy
poies häviää.
Kuka nyt voi kertoo meille
mitä, missä, milloin,
kun ei enää juhlateille
astu Castrén illoin.
----------
Mutta ilo "linnassamme"
olkoon illan tunnus,
vaikka sydän rinnassamme
onkin kuni punnus.

Kaikki tämä kertoo virkatoveruudesta ja lämmöstä, joka vaatii syntyäkseen vuosia ja vuosikymmeniä. Tässä nyt jo katoavassa pitkien työ- ja virkatoveruuksien maailmassa kollegat tulivat tutuiksi hyvässä ja pahassa. En tiedä voiko tällainen tuntemus kasvaa pätkätöiden ja vaihtuvien työpisteiden ketterissä organisaatioissa. Itse riimittelin eläkkeelle jääville virkatovereille runotekstiä vielä tällä vuosituhannella, mutta en tiedä pääsenkö koskaan arkistojen seulonnassa niin pitkälle, että löydän tätä melko tuoretta omaa virkamieslyriikkaani.

Muistoja Petteristä

 Kuvassa yksi entisen Oulun piirimielisairaalan rakennuksista. Peter von Baghin lapsuuden ja nuoruuden funkis-kotitalo sijaitsee mielisairaalan pihapiirissä. Kuva kesältä 2014.


Kevät 1966 oli taitekohta elämässäni: minusta tuli täysiverinen nuori ja elokuvaentusiasti. Aloin viettää yhä useammin iltoja elokuvateatterissa ja kävin ensimmäisiä kertoja luokkatoverini Jaskan kanssa elokuva-arkistossa. Kotikaupunginosassani Munkkiniemessä olin istunut ahkerasti lastennäytöksissä Bio Ritassa ja katsomassa sallittuja Puisto-Kinossa sekä myöhemmin myös kiellettyjä äidin kanssa kaupungilla. Kuitenkin juuri keväällä 1966 elokuvan maailma avautui minulle voimalla.

Näin ja kuulin Peter von Baghia ensimmäisen kerran elokuva-arkistossa. Tämä pitkä mies nousi ylös eturivien luona ja alkoi puhua esittettävästä elokuvasta hyvin persoonallisella tavalla. Petteri asettui mielessäni arkiston itsestään selväksi isännäksi, joka toivotti minut pysyvästi tervetulleeksi uuteen kiehtovaan maailmaan. Hänen innostunut ja tietävä puheensa lisäsi uskoani siihen, että olin löytänyt jotain tärkeää.

Pääsin seuraavana vuonna onnekkaan sattuman kautta HETEK:n (Helsingin teininuorison elokuvakerho) hallituksen jäseneksi. Alkoi koko 1960-luvun kestänyt intensiivinen jakso, jonka täytti elokuva ja oman elokuvatietouden kasvattaminen. Petterin innostunut ja vahva elokuvakasvatuksellinen ote vaikutti meihin oppipoikiin HETEK:ssä niin että me halusimme ottaa harteillemme hyvin tosissaan valistuksellisen mission saattaa helsinkiläiset teinit hyvän elokuvan piiriin. Sen verran minussa oli itsekriittisyyttä, että en ryhtynyt Petteri-klooniksi ja käyttämään valistavia puheenvuoroja ennen HETEK:n näytöksiä vaan tyydyin kertomaan ajankohtaisia ja käytännöllisiä asioita. Valistuksen hoidimme ohjelmistovalinnoilla, esitteillä ja monisteilla.

En tuntenut Petteriä koskaan henkilökohtaisesti vaikka HETEK-vuosina pyörimme jatkuvasti Suomen elokuvakerhojen liiton toimistolla Etelärannassa, joka oli samoissa tiloissa arkiston toimiston kanssa. Vaikka Petteri oli ylittämättömällä tavalla meidän nuorempien elokuvaentusiastien guru, kyllä meihin HETEK:n poikiin - hallituksen ydinryhmään - vaikuttivat monet muutkin: Sakari, Pekka, Eero, Pertsa sekä vanhemmat koulutoverini Tarmo ja Martti. Kovin miesvaltaista joukkoa olivat nämä oppi-isämme. Tosin arkiston Eeva, joka myöhemmin teki väitöskirjan suosikkiohjaajastani Jean-Pierre Melvillestä, oli minulle tärkeä henkilö leffapiireissä. Petteri oli joillain lailla koko ajan läsnä ja vaikutti minuun 1960-luvun lopun elokuva-arjessani niin paljon, että minulla ei ollut mitään tarvetta ryhtyä yksityisiin puheisiin hänen kanssaan.

Ensin politiikka, sitten kasvava perhe sekä lopulta vaativat virkatehtävät tekivät mahdottomaksi nuoruuden maksiimin: leffa päivässä, kolme parhaassa. Petteri oli kuitenkin kaikki vuodet läsnä elämässäni. Luin hänen kirjojaan (vuoden 1975 Elokuvan historia oli pitkään perusoppikirjani) ja lehtijuttujaan, kuuntelin ja katselin häntä radiosta ja televisiosta, katsoin hänen dokumenttielokuviaan (toki tuoreltaan myös Kreivin Bio Rexissä) ja olin paikalla hänen juontamissaan konserteissa. Yksi huono puoli Petterissä oli minun kannaltani. Hän ja ehkä eräät muut asettivat elokuvien tuntemisen ja niistä kirjoittamisen riman niin korkealle, että kun minulla olisi ollut mahdollisuus ryhtyä elokuvakriitikoksi Ylioppilaslehteen, rohkeus petti. Epäilemättä kieltäytymiseen vaikutti myös 1970-luvun alun poliittinen ilmapiiri, sillä pelkäsin että en osaa yhdistää sopivalla tavalla poliittista tietoisuuttani ja rakkauttani elokuvaan.

Näin Petterin viimeisen kerran vappuaattona Kulttuuritalolla, jossa hän avasi Agit Propin vappukonsertin. Kun viime kesänä oli tiedossa kylmä juhannus, otin mukaan ystäviemme kesäpaikkaan Haukiputaalla Petterin kolmen dokumentin sarjan. Katsoimme Oulussa vietettyjä kouluvuosia kuvaavan elokuvan Muisteja. Seuraavana päivänä ajoimme autolla Ouluun ja menimme katsomaan Petterin vanhaa kotitaloa, joka sijaitsee entisen piirimielisairaalan pihapiirissä, jossa hänen isänsä työskenteli ylilääkärinä.

Investoinnit ja innovaatiot

Teemme kerran kesässä pitkän matkan ystäviemme lomatalolle Kiiminkijoen varteen. Olennainen osa kesämatkaa on hankintojen tekeminen Oulun Pukumiehen Rommautuksessa. Siellä myydään sopivia pukuja ja muita vaatteita seitsemättä kymmenettä käyville miehille. Puvuissa ei ole pillifarkkujen mallisia ja vain nilkkaan ulottuvia housuja eikä pieneksi jääneen rippipuvun tapaisia takkeja, jollaisia meille tarjotaan Helsingissä. Rouvat puolestaan törmäävät Rommautuksessa kaikella varmuudella harvinaiseen italialaiseen löytöön.

Isäntämme lausui minulle viime kesänä mielenkiintoisen ja analyyttisen totuuden. Hänen mukaansa ryhmästämme kolme ahdistuu ja myös häpeää hieman runsasta Rommautus-shoppailuaan, mutta minä olen aina hankintojen jälkeen huolettomalla ja tyytyväisellä mielellä. Isäntämme osui täysin oikeaan. Hankinnat ovat minulle aina investointeja ja itse ostotapahtuma suoritus.

Rommautuksen lisäksi käyn mielelläni messuilla. Kun menen messuille arkena päiväsaikaan, tapaan siellä paljon eläkeläistuttuja. Saan messuilla tietoa uusista tuotteista, mutta kuulen samalla ystävien ajankohtaiset terveys- ja muut uutiset. Pidän messuilla erityisesti uusista innovaatioista, mutta myös eläkeläistä ilahduttavista messutarjouksista.

Äskettäin pidetyillä Habitare-messuilla löysin ratkaisun pariin kesto-ongelmaan. Vaimoni marisee jatkuvasti, että istun liikaa tietokoneen ääressä. Hän ei ymmärrä että sen kautta hoidan kaikki perheen talousasiat, olen vuorovaikutuksessa ystäviin ja keskeisiin sidosryhmiin sekä pidän itseni ajan tasalla poliittisesta tilanteesta voidakseni vaikuttaa yhteiskunnallisilla kentillä. Uudet tutkimustulokset istumisen vahingollisuudesta ovat vauhdittaneet minuun kohdistuvia moitteita.

Habitaresta ostin messutarjouksena istuinsatulan, jonka avulla vahvistan selkälihaksia päivittäin useita kertoja. Tätäkin kirjoitan satulalla istuen selkä- ja ryhtiharjoitusten yhteydessä. Lisäksi löysin innovatiivisia pikkulaatikoita johtojen piilottamiseen. Nyt tv-pöydän alla on tyylikäs vaalea laatikko, ei sikin sokin kulkevia johtoja.

Luen nykyään tarkasti Lidl:n informaatiolehtiset. Lidl:ssä on usein tarjolla pieniä innovatiivisia arkeen tarkoitettuja tuotteita, joiden hinta pyörii viiden ja viidentoista euron välillä. Oletan, että tuotteet ovat kestäviä, koska miljoonat tarkat saksalaiset ostavat samoja tavaroita. Viime aikoina olen ostanut mm. pyöräilyyn, ompeluun ja jalkapalloiluun liittyviä tuotteita. Miten olenkaan selvinnyt kuusikymmentä vuotta pyöräilystä ilman pyöräilydamaskeja ja geelikäsineitä!

Messutuotteiden joukossa on kuitenkin yksi ongelmalapsi: nerokkaat vihannesveitset. Kun esittelijä kuorii, viipaloi ja kovertaa aukkoja vihanneksiin, kaikki sujuu kuin tanssi ja olen varma että lopullinen ratkaisu kuorimisen ongelmiin on löytynyt. Kun tulen kotiin, veitsi toimii yhtä kömpelösti kuin kaikki edelliset. Muutaman kokeilun jälkeen tuore ostos joutuu samaan laatikkoon muiden vihannesveitsien kanssa, jotka ovat näppäriä vain messuilla.

Kansakoulu

Kuusivuotiaana en halunnut enää mennä leikkikouluun. Kotona puhuimme että osallistuisin testiin, jonka läpäisseet voivat mennä muita nuorempina kouluun. Selvisin testistä ilman vaikeuksia, mutta sitten äiti puhui vielä ystävänsä kanssa, joka oli psykologi. Hänen mukaansa ei ole eduksi lapsen kokonaiskehitykselle aloittaa koulua muita nuorempana. Sain jäädä pihalle, mikä alkuun tuntui loistavalta ratkaisulta. Pian kuitenkin huomasin, että parhaat oman talon kaverit olivat päivällä koulussa. Sain sitten toimittaa äidin kauppa-asioita Elannossa kun hän hoiti pikkuveljeä.

Menin mielelläni Nuottapolun kansakouluun kotona ja pihalla vietetyn vuoden jälkeen. Naisopettaja oli kiltti ja oppiminen mukavaa. Päivät kulkivat nopeasti ja olin kunnianhimoinen koulutöissä. Parhaiten alakoulusta jäivät mieleen juhlat, joissa pääsin esiintymään usein, koska olin innokas ja minulla oli kova ääni. Kerran sain jopa pääosan hupailussa, jossa esitin hajamielistä runonlausujaa, jolla oli tukka sekaisin, silmälasit vinossa ja paita väärin napitettuna. Pekka kuiskasi minulle runon sanat, jotka minä sitten lausuin kovalla äänellä hassulla tavalla väärin.

Olin innostunut myös virkkaamisesta ja opettaja sanoikin, että olen pojista paras virkkaaja. Opettaja ei suuttunut oikeastaan koskaan, paitsi kerran luokan yhteisellä tunnilla, jolla saimme esittää päättämäämme hahmoa ja muut arvasivat mikä tuo hahmo on. Ekku esitti horjuvaa juopunutta miestä ja silloin opettaja suuttui pahemman kerran.

Toisella luokalla ihastuin luokkatoveriini, jonka nimi oli Kukka-Maaria. Yritin tehdä häneen vaikutuksen partioviikolla, jolloin kouluun sai tulla partiopuvussa. Isä oli järjestänyt minut vuotta muita nuorempana kolkkapoikiin, joten olin ehtinyt suorittaa selvästi enemmän hihamerkkejä kuin muut pojat. Ajattelin että ne tekisivät vaikutuksen Kukka-Maariaan, mutta en huomannut ihailevia katseita välitunnilla. Mietin vielä menisinkö sattumalta kävelemään tässä asussa hänen talonsa luokse. Luovuin kuitenkin ideasta ja kun kesä tuli, ihastus unohtui.

Siirryimme kolmannella luokalla isoon Munkkiniemen kansakouluun, jonka viereen oli rakennettu uusi Tarvon moottoritie. Talo vaikutti kolkolta ja kun miesopettaja oli vanha, pelottava ja ankara, oli kaikki alakoulun iloinen ja valoisa oppiminen tipotiessään. Pojat ja tytöt jaettiin eri luokkiin ja minun luokalleni tuli nelisenkymmentä poikaa. Lisäksi alueella asui niin paljon lapsia, että jouduimme opiskelemaan sekä aamu- että iltavuorossa.

Koska tunnelma luokassa oli painostava, pidin huolen siitä että osaan kaiken mitä opettaja antoi läksyksi. Kertotaulun kuulustelut olivat erityisen piinaavia. Olin itse opetellut kertotaulun heti niin että osasin laskut unissakin. Valitettavasti kaikki eivät oppineet kertotaulua yhtä nopeasti. Pahin kohtalo oli niillä, jotka eivät muistaneet kertolaskua seitsemän kertaa kahdeksan, mitä opettaja piti kertotaulun vaikeimpana. He joutuivat ryömimään opettajan tuolin alle katsomaan sinne liidulla kirjoitettua lukua viisikymmentäkuusi.

Neljännellä luokalla opettaja luki meille aika ajoin luokan poikien keskinäisen ranking-listan. Kansakoulunopettaja antoi jokaiselle lähtöpisteet oppikouluun pyrkimistä varten ja hänen laatimansa ranking-lista siis määräsi lähtöpisteiden määrän. Minä en pitänyt listan lukemisesta, sillä näin listan loppupäässä olevien poikien ilmeet, vaikka yritin katsoa ikkunasta ulos. Kukaan alle puolenvälin jäänyt ei koskaan puhunut välitunneilla sijoituksestaan.

Pääsin keväällä Norssiin, valtion poikakouluun. Valtion koulujen lukukausimaksut olivat matalammat kuin yhteiskouluissa, ja siksi isä lupasi ostaa minulle kolmivaihteisen polkupyörän heti oppikoulun alkaessa. En kaivannut hetkeäkään Munkkiniemen kansakoulua, mutta joskus mietin minkä näköisiksi alakoulun luokkani tytöt olivat muuttuneet.

Karjaan suuri poika

Näin Tommy Tabermannin viisitoista vuotta sitten Karjaan linja-autoaseman baarissa. Hän joi siellä kahvia niin iloisen ja avoimen näköisenä, että minun teki mieli mennä puhumaan hänelle. Näin jälkeenpäin tuntuu hienolta, että sain nähdä Karjaan suuren pojan yhden kerran hänen lapsuutensa ja nuoruutensa paikkakunnalla. Karjaa on ollut minulle jo kohta kahdenkymmenen vuoden ajan kauppa- ja asiointireissujeni kohde, jonne lähdemme kesällä päivittäin Åsenbyn suurten peltojen ääreltä.

Olen lapsesta alkaen ollut ainakin puolittain kaunosielu, eikä edes virkamiesura ole pystynyt tukehduttamaan sitä. Runopoikaa minusta ei kuitenkaan tullut ja siksi minun mielenlaadulleni on ollut helpompaa vastaanottaa Tabermannin rakkauden, hellyyden ja unelmien ilosanomaa hänen 2000-luvulla Me-lehteen kirjoittamistaan kolumneista.

Aina kun Me-lehti putosi luukusta luin ensin kolumnin ja vasta sitten uudet tuote-esittelyt. Tabermannilla oli monta etua kirjoittaessaan kolumneja. Toimittajana hän osasi kirjoittaa lyhyesti ja tiiviisti sekä runoilijana käyttää kieltä kauniisti ja luoda hienoja kielikuvia. Hän oli jo nähnyt elämää ja osasi siksi katsella ajan ilmiöitä ja itseään lempeän humoristisesti. Kun luin kolumneja, kuulin päässäni hänen lukevan niitä ääneen minulle; puhetapa ja ääni olivat niin tuttuja. Tommy Tabermann oli toivottanut minulle radiossa hyvää huomenta yksinäiseen opiskelija-asuntoon Sörnäisissä ja sitten ollut läsnä vuosia kodin lauantai-illoissa Uutisvuodon kapteenina.

Ostin kesällä Tabermannin kootut kolumnit Heinolan ABC:n kirjamyymälästä. Kolumnikokoelmissa on aina yksi ongelma. Kun lukee putkeen kolumneja, jotka on alun perin julkaistu kuukauden välein, tuntuvat kirjoittajan mielessä liikkuvat asiat toistuvan kovin usein. Tämä oli ensimmäinen vaikutelmani kun luin tätä pokkaria. Aika pian kuitenkin ajattelin että rakkaudesta, koskettamisesta, hellyydestä, jakamisesta ja välittämisestä pitääkin saarnata niin, että sanoma menee varmasti perille kuin päiväkodin opettajan ohjeet. Yhtä suurella voimalla Tabermann jaksaa taistella kyynisyyttä, ahneutta, itsekkyyttä, sortamista ja väkivaltaa vastaan. Maailmassa ei ole koskaan liikaa hyvän puolella taistelevia.

Kolumneissaan Tabermann palaa usein lapsuuden maailmaan Karjaalla. Vaikka hän oli muutaman vuoden minua vanhempi ja minä Helsingistä, tunnen maailman, jossa olivat läsnä mustalais-Arvi, äidin arkkurahat (minun äitini kyllä puhui hautajaisrahoista) ja nöyryytyksen pitkät hetket kansakoulussa. En voi myöskään olla liikuttumatta kauneudesta, jolla hän kirjoittaa lapsuuden kodistaan ja vanhemmistaan.

Minusta on riemullista, että juuri Karjaalta on lähtöisin Suomen viime vuosikymmenten näkyvin rakkauden ja hellyyden apostoli, sillä useimmat yhdistävät Karjaan vain saappaissa kulkeviin voimakkaisiin miehiin, Truckers Festivaliin ja Sisun kuorma-autoihin.

Uimakaverit

           Eero Lehto ja kirjoittaja Toftan uimarannalla Gotlannissa kesällä 1966.

Lapsena ja varhaisnuorena kaipasin uimakavereita. Lomaviikot perheen kanssa joko maalaistalo-täysihoitolassa Hämeessä tai vuokratalossa Ahvenanmaalla sujuivat hyvin, mutta kolmen kuukauden kesä oli pitkä. Kävimme alkuun äidin kanssa uimarannalla, mutta sitten hänen piti ryhtyä hoitamaan pikkuveljeä. Isä tuntui aina kesäisin kadonneen rippikoulu- ja muille leireille. Onneksi minulla oli sisko, kun parhaat munkkiniemeläiset kaverini olivat lähteneet perheineen Siikajärven tai Lohjan huviloille.

Isovanhemmista ei ollut iloa uima-asioissa, vaikka muutoin tein kävely- ja seikkailuretkiä äidinisän kanssa. En muista nähneeni koskaan isovanhempiani uimassa; muistan vain isoisän ilmakylvyt ja sen että hän osasi seisoa käsillään vielä vanhana miehenä. Mielikuvissa äidinisällä on aina päällä kesäpuku ja isoäideillä vaalea kesätakki, uusi kesähattu ja neulotut käsineet. En olisi voinut kuvitellakaan uimaretkiä heidän kanssaan.

Uimaelämä parani nuoruuden alkaessa. Pääsin pakoon kesätyhjää Munkkiniemeä ensin Johanneksen seurakunnan kesäpaikkaan Kivisaareen Helsingin itäisessä saaristossa ja myöhemmin nuoruuden kesieni mansikkapaikkaan Gotlantiin. Kahtena ensimmäisenä kesänä Gotlannissa ahkeroin aamupäivät kielikurssilla, mutta lounaan jälkeen otimme aurinkoa Toftan loppumattoman pitkällä hiekkarannalla ja uimme aavan meren suurissa aalloissa. Kun pääsin tiskaajan tehtäviin moneksi kesäksi täysihoitola Toftagårdeniin, katselimme usein iltaisin rannalla horisontin taakse laskeutuvaa suurta punaista aurinkoa ja joskus hulluttelimme uimalla Marimekon pitkissä raitayöpaidoissa.

Minusta ei onneksi tullut isäni lailla pappia, sillä olisin varmaan pappina viettänyt omien lasteni lapsuuden parhaat uimavuodet rippi- ja kesäleireillä. Nyt saatoin matkustaa lasten kanssa veneellä Pihlajasaareen, pyöräillä Mustikkamaalle ja leikkiä nuorimmaisen kanssa naturistia Ahvenanmaan kallioilla. Leireille lähtivät lapset, en minä.

Kahdessa sukupolvessa isovanhempien rooli on muuttunut: mummit ja papat ovat lastenlastensa parhaita uimakavereita. Kun vaimoni jäi eläkkeelle, suunnittelimme asian kunniaksi matkaa tavanomaista pitemmälle. Tytär kuuli puheemme ja alkoi houkutella meitä perheensä mukaan lomamatkalle kauas lämpöön. Ja oikeastaan, voiko meillä olla parempaa seuraa kuin lapsenlapset. Uimme kahden viikon ajan uima-altaalla, kannattelimme nuorempaa veden päällä ja otimme vastaan vanhempaa vesiliukumäestä. Toki ratsastimme elefantilla ja ajoimme tuk-tukilla, mutta uiminen oli päivien päätehtävä.

Tämän kesän ylipitkällä hellejaksolla isot lapsenlapset olivat viikon päiväkerhossa luonamme. Vältyimme monilta tavanomaisilta sisarustappeluilta, koska saatoimme lähteä joka päivä uimarannalle. Siellä lapsenlapset heittelivät nauraen palloa ja näyttivät isoisälle hienoja sukelluksia. Ja myös ruoka maistui hyvin uimareissujen jälkeen.

Saimme kesällä tarjouksen, josta emme voineet kieltäytyä. Meitä pyydettiin mukaan nuorimman lapsenlapsemme uimakavereiksi etelään silloin kun Helsingissä on pimein ja loskaisin aika. Ja vastaus oli taas selvä: voiko meillä olla parempaa uimakaveria ja keskustelukumppania syysmatkalla aurinkoon kuin lapsenlapsemme.

Vanha mies ja punalippu parvekkeella

Alkukesästä valvoin pojantyttäreni päiväunta. Hän on ollut aina hyvä nukkumaan päiväunia, mutta huolestuin kahden ja puolen tunnin jälkeen. Menin istumaan punaiseen nojatuoliini, joka oli retkisängyn vieressä, jotta kuulisin varmasti hänen hengityksensä. Ilmeisesti leikit isoisän kanssa ovat uuvuttavia, koska hän nukkui melkein neljä tuntia.

Kävin iPadistani läpi sähköpostia. Koska olen hoitanut vanhojen sukulaisteni ja kuolinpesien asioita, olen näissä tehtävissä vienyt huonekaluja ja tauluja huutokauppakamareihin. Minulle tulee siksi säännöllisesti sähköpostia Bukowskilta. Nyt tuolissa istuessani päätin perehtyä kokonaan netissä  käytävään taiteen, designin ja antiikin huutokauppaan.

Melko pian havaitsin Bukowskis Marketin ruotsalaisessa tarjonnassa kauniin värilitografian Tukholman Vanhasta kaupungista, jossa näkyi lyhytaikainen lapsuudenkotini Kornhamstorget 49. Isäni ollessa Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina asuimme siellä kuvanveistäjä Christian Bergin asunnossa vuokralaisina. Litografian lähtöhinta oli kohtuullinen, joten tein nettitarjouksen. Minulla ei ollut tähän ostoseikkailuun vaimoni lupaa, mutta oletin voivani tehdä omalla päätökselläni satasen hankinnan.

Nettihuutokaupan kuuma vaihe - viimeiset viisi minuuttia - alkoi kun jo olimme siirtyneet pojantyttären talon hiekkalaatikolle. Yritin kilpailla taulusta iPadillani, mutta rohkeuteni itsenäiseen investointiin päättyi sadanviidenkympin kohdalla. Onnellinen voittaja sai taulun vitosen minun tarjoustani korkeammalla hinnalla, mikä tietysti harmitti suunnattomasti. Vaikka olen ollut aina intohimoton pelimies, tajusin että nettihuutokauppa on sangen koukuttavaa.

Harmistuksessani ryhdyin tutustumaan taulun tekijään. Googlaamalla selvisi, että Svenolof Ehrén (1927-2004) oli ruotsalainen rauhan- ja työväenliikkeen veteraani. Hän oli 1950-luvulla liittynyt kommunistiseen puolueeseen ja pysyi kuolemaansa asti sen perillisen, Vänsterpartietin, jäsenenä. Hän oli taidemaalari ja graafikko, joka oli suunnitellut erityisen paljon kirjankansia, postimerkkejä ja julisteita. Viimeiset vuotensa Svenolof asui Slussenin vieressä taiteilija-asunnossa, jossa häntä ennen oli asunut Evert Taube.

Tukholman nuoremman polven vasemmistolaiset olivat oppineet tuntemaan Svenolofin, vaikka eivät välttämättä tienneet hänen nimeään. Vanhana ja sairaana Svenolof ei vappupäivisin enää päässyt marssille, mutta hän laittautui aina parvekkeelle punalipun kanssa tervehtimään marssikulkuetta. Vasemmistonuoret muistavat Södermalmstorgetin vanhan miehen, joka kannusti parvekkeelta uusia sukupolvia.

Nykyään firmoilla mutta myös tauluilla pitää olla tarina. Tämä taustatarina oli niin hyvä, että koko kesän metsästin ruotsalaisista nettihuutokaupoista värilitografiaa vanhasta kotitalostani. Kiitos huutokauppojen oivien hakutoimintojen onnistuin hankkimaan Ehrénin työn Kornhamstorgetista. Maksoin siitä tietysti enemmän kuin ensimmäisen nettihuutokauppani voittaja.

Muistoja Ollista

Tein viimeisen kesämatkan Salon taidemuseon Veturitalliin, jossa on esillä Olli Lyytikäisen retrospektiivinen näyttely. Seinillä on tiiviisti ripustettuna kaikkiaan 140 hänen työtään.

Kerta toisensa jälkeen olen hämmästellyt miten mittava, ainutlaatuinen ja syvästi vaikuttava Ollin tuotanto on. Aika ei ole himmentänyt teosten voimaa, pikemmin päinvastoin. Kun olen riittävän monta kertaa katsonut niitä rauhallisesti eri näyttelyissä, olen oppinut näkemään entistä selvemmin Ollin monikerroksisia oivalluksia. Tällä kerralla katsoin erityisen kiinnostuneena tunnetilojen suoraa visuaalista välittymistä maalauksissa.

Olli oli nuoruudenystäväni parin intensiivisen vuoden ajan kohta 1960-luvun puolivälin jälkeen. Olimme yhdessä luokkatoverini Jaskan - joka kaupungilla tunnettiin Pikku-Jaskana - ryhtyneet ottamaan haltuun keskustaa ja sen kahviloita. Viimeistään keväällä 1967 olimme tutustuneet Olliin; varmaankin kaikista estoista vapaa Jaska oli ryhtynyt puheisiin. Olli vaikutti minuun paljon, minä tuskin suuremmin häneen.

Kolme seikkaa jäi heti mieleen Ollista. Hänen kanssaan oli helppoa ja hauskaa keskustella. Hän oli nokkela ja älykäs ja hänen ajatuksenjuoksunsa avautui yllättäviin suuntiin. Olli piirsi aina ja kaikkialla ja teki sen uskomattoman taitavasti. Hänen habituksensa oli boheemin huoleton, mutta tyyliltään varma: vaalea ja kaunis pitkä tukka, viikset, tweed-takki, pulloveri, huivi ja tukevat nahkakengät.

Istuimme iltapäivät ja illat Aleksin Akvaario-Nissenillä ja joskus muissakin kahviloissa, joissa kohtasimme ilman eri sopimusta. Olli oli minusta aina niin täysin vapaa ihminen, että en voinut lainkaan ymmärtää, että hän vielä tavatessamme kävi koulua. Istuskellessamme kahviloissa hänellä oli käynnissä jatkuva intensiivinen ideointi, jota hän auliisti selosti minulle ja Jaskalle. Joskus vaelsimme puistoissa tai kävimme leffassa, mutta ennen muuta puhuimme paljon.

Loppukesästä 1967 Olli oli lähdössä Lontooseen. Olin itse rahoissani, sillä olin tiskannut kesän Gotlannissa. Lainasin hänelle 150 markkaa matkaa varten. Summa oli suuri, sillä rahalla olisi voinut ostaa pullon punaviiniä joka lauantai koko lukuvuoden ajan. Velan takaisinsaanti oli vaikeaa. Se kesti seuraavaan kevääseen ja silloinkin siitä palautui vain puolet rahana ja toisena puolikkaana vastaanotin yhden maalauksen ja pari pienempää työtä Ollilta hänen Vuorikadun ateljeerissaan.

Pitkä velkasuhde ei syönyt ihmeemmin ystävyyttämme, mutta aika pian tiemme kulkivat eri suuntiin. Minusta tuli ensin elokuvakerholiikkeen ja Teiniliiton aktiivi ja myöhemmin vasemmistolainen radikaali yliopistolla. Jaska lopetti koulun ja myös Oopperan balettikoulun ja ryhtyi pysyvästi elämäntaiteilijaksi. Ollista kehittyi nopeassa tahdissa se loistava taidemaalari, jona me hänet tunnemme, ja Elonkorjaajien jäsen.

Iloitsin ja olin myös vähän ylpeäkin vanhan kaverin nopeasta menestyksestä erityisesti Ruotsissa. Näin Ollia enää satunnaisesti kadulla tai kapakassa. Näissäkin pienissä kohtaamisissa syntyi sydämellisiä ja iloisia keskusteluja, mutta vähitellen yhteys katkesi kokonaan. Jaska pysyi Ollin uskollisena ystävänä ja avustajana tämän kuolemaan asti.

Olen jälkeenpäin miettinyt Ollia enemmän nuorukaisena kuin ainutlaatuisen lahjakkaana taidemaalarina. Miten on mahdollista, että Heinävedeltä pienistä oloista lähtenyt 17-vuotias nuorukainen saapuu tyylillisesti sekä seurustelu- ja keskustelutaidoiltaan valmiina valovoimaisena originaalifiguurina Akvaario-Nissenille kuin lordi Byronin tuhlaajapoika olisi tullut joukkoomme?

Kaikki muuttuu

                         Kuva: Ville Juurikkala, 2002

Olen kevään ajan seulonut sukulaisarkistoja muutaman kerran viikossa työpisteessäni pankinjohtajan huoneessa Herttoniemessä. Herttoniemen ruokapiiri joutui luopumaan pankkikonttorin kokoisesta asukastilasta, jossa olin alivuokralaisena ja työpöydän haltijana. Nyt muutan kohti aivan uutta: edessä on työhuonekimppa Suvilahdessa.

Vien uudelle työhuoneelle Suvilahteen aluksi pienen mattoni, sisäkengät, suuren roskakorin, kynät, sakset, tarralaput ja paljon harmaita muovipusseja. Kesätauon jälkeen tuon autolla mappeja ja laatikoita käsiteltäväksi työpöydälläni. Osaan jo arkiston seulonnan, mutta minun on opittava olemaan hyvä työhuonekunnan jäsen nuorien kulttuurityöntekijöiden ja apurahatutkijoiden joukossa. Herttoniemen pankinjohtajan huoneessa palasin nostalgisesti siihen menneeseen maailmaan, jossa hierarkiat ja asemat olivat selkeitä sekä työsuhteet pysyviä ja usein työuran mittaisia. Toisaalta juuri pankit olivat eturintamassa kun sievästi puetut virkailijarouvat ja pukua käyttävät esimiehet rationalisoitiin muualle ja konttoreista tehtiin päiväkoteja, kioskeja ja elokuvavuokraamoita.

Onneksi ehdin livahtaa eläkkeelle ennen kuin minulaiseni vakaat virkamiehet pääsivät samaan joukkoon tehtaiden duunareiden kanssa käymään yt-neuvotteluja. Palvelin ennen ministeriövuosia kahteen otteeseen Hakaniemen virastotalossa. Opetushallituksesta saa loppukevään uutisen mukaan lähteä kuusikymmentä virkahenkilöä.

Kun kolmekymmentä vuotta sitten kuljin askeettisen ja betoninharmaan virastotalon pitkiä käytäviä ja katselin pienissä työhuoneissa ahertavaa virkakuntaa, en osannut kuvitella joukkoirtisanomisia osaksi tätä maailmaa. Varsinaisia virkatoimia pitempään kirjoitin pakinoita keskusviraston eri lehtiin. Siinä tehtävässä minulle itse asiassa näytettiin ovea, toki vaiteliaasti. Pakinoideni julkaiseminen vain loppui seitsemän vuoden jälkeen ilman mitään selityksiä. Ehkä alter egoni, pikkuvirkamies J. Andersson, oli liian nuhruinen ja vanhanaikainen siihen dynaamiseen ja rytmin vaihdosta koulutuspolitiikassa tavoitelleeseen toimintaan, jota viraston uusi linja edellytti.

Minun kokemukseni on nykyhetkeen verrattuna päinvastaisesta tilanteesta. Valtion virkahenkilöksi oli kovin vaikea päästä, erityisesti jos oli ollut väärällä lailla toimelias nuoruudessaan. Hoidin ministeriössä seitsemän vuoden ajan sijaisuuksia ja määräaikaisuuksia ennen vakinaistamista, koska poliittiselle taholle oli kerrottu nuoruuteni pyrinnöistä. Näiden seitsemän oppivuoden jälkeen nuori ministeri vapautti minut synneistäni ja antoi tulla osaksi ministeriön vakinaista virkakuntaa.

Mitä sitten tehdä käytetyllä koulutusalan virkamiehellä? Veikkaan, että irtisanottaville tarjotaan samaa lääkettä kuin muillekin: ryhtykää yrittäjiksi tai kouluttautukaa hoitoalalle. Itselläni on kokemusta vain vanhusten ja lasten hoito- ja hoiva-alan tehtävistä ja nekin olen suorittanut perhepiirissä. Mutta työn substanssi on sujunut mainiosti virkamiehen kokemuksella ja ammattitaidolla.

Kootut valitukset

Olen ollut aina huono valittaja ja myös valituspuheen kuuntelija. Lähetän mielelläni vaimon tekemään valituksia ja yhtä lailla ärryn helposti kun hän valittaa siitä tai tästä seikasta. Haluan nyt kehittää itseäni ja kirjoitan lukukauden kootut valitukset.

Aloitan pahimmasta päästä, postin jakelusta. Isäni opetti minulle varhain postin odottamisen tärkeyden. Jos olin aamupäivisin kotona, hän soitti aina kirkkoherranvirastosta postijakelun vakioajankohdan jälkeen. Kysymys oli joka kerralla sama: "Onko tullut ihania rahalähetyksiä tai muuta tärkeää?" Hän kirjoitti paljon ja sai lehdistä ja kustantamoista ilmoituksia rahalähetyksistä.

Kevään aikana postin jakelusta on tullut sietämätöntä. Posti tulee milloin sattuu ja pahimmillaan vasta seuraavana päivänä. Silloin tällöin tilaamamme lehdet toimitetaan ensin naapurin luukkuun ja vasta naapurin toimesta meille. Vanha luotettava posteljoonirouva on joutunut siirtymään terveyssyistä muihin tehtäviin ja nyt postia jakaa kuka milloinkin. Minusta jokainen sivistynyt ihminen tarvitsee oman posteljoonin, jolla on aikaa tehdä työnsä hyvin ja suorittaa jakelukierros säännöllisesti.

Ministeriö, vanha työnantajani, on tähän kevääseen saakka lähettänyt sähköpostissa myös eläkeläisille talon sisäisen tiedotuslehden, joka on varsinaisesti tarkoitettu palveluksessa olevalle virkakunnalle. Nyt ministeriössä on tehty intranet-uudistus ja eläkeläiset eivät ole enää tiedonkulun piirissä. Myönnän että viime aikoina en ole ollut kovin kiinnostunut valtionhallinnon vaikuttavuus- ja tuloksellisuusohjelman edistymisestä. Tiedotuslehdessä on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen palsta, jossa kerrotaan kollegoiden eläköitymisestä ja nimityksistä. Pidän ikävänä jos kollegoiden myöhemmän elämän seuraaminen jää Hesarin kuolinilmoitusten varaan.

Periaatteeni on ollut pitkään, ettei raitiovaunuun, bussiin eikä metroon tule juosta, koska aina voi matkustaa seuraavalla vuorolla. Haluan lainata tämän periaatteen ylvästä toteuttajaa, vanhan koulun suurlähettilästä - jota nuori virkamies hoputti kiirehtimään äänestykseen YK:ssa -, joka lausui käytävällä näin: "Herrasmies ei juokse koskaan, vain nuoret tytöt kirmaavat niityllä". Suurlähettiläs myöhästyi luonnollisesti äänestyksestä.

Tästä periaattesta olemme olleet eri mieltä vaimoni kanssa yli neljäkymmentä vuotta. Perhesovun vuoksi olen tottunut kuitenkin tekemään silloin tällöin pieniä pyrähdyksiä. Tänä keväänä olen entistä useammin huomannut, että jalat tottelevat minua kovin huonosti ja kömpelösti, eivätkä vie lentoon niin kuin kuuluisi. Mitä virkaa on enää periaatteilla kun oma ikääntyvä kroppa asettaa puitteet toiminnalle.

Maailmankaikkeuden kannalta valitukseni ovat pieniä, mutta  niin ovat ilonikin. Aika muuttaa meitä. Jos nuorena sopivan kokoinen valituksen kohde oli kehitysmaiden riisto, on nyt luonnollista valittaa jos silmälasit eivät pysy tukevasti nenällä.

Miehen onni

Kun odotan kesää, odotan Karjaan rautakauppoja. Niihin on päästävä jos nyt ei joka päivä, niin ainakin joka toinen päivä. Yleensä pienenkin hankinnan vuoksi kannattaa käydä kolmessa rautakaupassa, jotta paras ja sopivimman hintainen tuote löytyy. Jos on sateista, rautakauppa on hyvä paikka tutkimuksille, mutta jos taas aurinko paistaa kuumasti, on mukavaa vilvoitella rautakaupassa ja etsiä oikeanlaista välinettä.

Miesten töiden suhteen minulla on traumaattinen tausta, sillä opintieni oli katketa veiston ehtoihin poikalyseossa. Veistonopettajamme Oma-Martti Paavolainen pyysi minut puhutteluun keväisenä päivänä ja kysyi mitä teen heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Tiesin että kysymys tarkoittaa ehtoja ja tiesin myös että en tule selviämään niistä. Kykenin kyllä selvittämään useimmat kirjalliset ja suulliset haasteet, mutta tämä oli liikaa. Puhuin Paavolaiselle koskettavasti perheeni kesävietosta Ahvenanmaalla, äidin auttamisesta ja kasvien keräämisestä. Paavolainen ei ollut julmuri, vaan antoi minun jatkaa opintietä armovitosella.

Olen käsitellyt traumaa erityisesti kokoamalla IKEA:n huonekaluja. Minulla on aina ollut pitkä pinna tällaisissa töissä ja kun minulla ei ole lainkaan luontaista kekseliäisyyttä ja näppäryyttä, sopivat tarkasti kuvallisen ohjeen mukaan suoritettavat kokoamistehtävät minulle. Itsetuntoni on vahvistunut siinä määrin, että rohkenen tehdä useimpia mökkiin liittyviä sisä- ja ulkotöitä.

Yhden tärkeän seikan olen oppinut mökkeilyssä. Onnistuneisiin työsuorituksiin tarvitaan aina oikeanlainen työkalu. Jos käyttää vääränlaista työkalua, tehtävä ei onnistu tai lopputulos on susi. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä useammin jokin lihas on venähtänyt ilman sopivaa apuvälinettä. Oikean työkalun lisäksi tarvitaan riittävät turvavarusteet: päähine, kengät, housut ja pusero. Olen myös oppinut, että kaikkia varusteita ei kannata hankkia kerralla, vaan kannattaa keskittyä kulloinkin tarvittavan välineen etsimiseen ja löytämiseen.

Ja vaikka vaimosta tuntuu, että välineitä on vähintään riittävästi, tulee rautakauppoihin jatkuvasti uusia innovaatioita. Muistelen rakkaudella työvuosia, koska silloin maksettiin lomaraha, jonka saatoin käyttää lyhentämättömänä rautakaupoissa ja vahvistaa näin Karjaan aluetaloutta. Nyt pitää olla tarkempi, mutta onneksi monet mökin ns. suuret hankinnat on jo tehty.

Rautakaupassa pitää olla aikaa, sillä siellä on suuret avarat tilat ja runsaasti tuotteita. Jos hosuu, ei mitenkään voi saada oikeanlaista välinettä. Kun on levollinen ja tyyni mieli ja jaksaa etsiä, sieltä löytyy tarvittava ja usein enemmänkin. Kesäinen onnenpäivä koostuu neljästä osasta. Aamupäivällä voi miettiä pitkään päivän työsuoritusta ja siihen tarvittavaa työkalua. Keskipäivä kannattaa käyttää rautakaupoissa kiertelyyn ja parhaan mahdollisen työkalun hankintaan. Tämän jälkeen kaikki on helppoa ja nopeaa: hyvällä välineellä työsuoritus sujuu kuin lento. Illan voikin sitten ihailla aikaansaannostaan.

Olen yrittänyt tuloksetta siirtää tätä onnea kaupunkiin. Lidl:n esitteet ovat kuitenkin tuoneet minulle hieman iloa. Ruokatavaroiden lisäksi lisäksi Lidl:ssä myydään viikoittain vaihtuvia hyödyllisiä tuotteita. Niiden täytyy olla kestäviä, luotettavia ja edullisia, jos kerran miljoonat hinta- ja laatutietoiset saksalaiset ostavat niitä. Kun eläkeläisen varat ovat niukat, mutta halu ostaa tärkeitä tuotteita suuri, tarjoaa Lidl ratkaisun. Olen viime aikoina ostanut vain muutamilla euroilla välttämättömiä ja innovatiivisia tuotteita kuten pyöräilydamaskit, aromit säilyttävän viinipullonsulkijan ja paistinpannun roiskesuojan.

-----------

Minulla on alkanut mökkeily- ja rautakauppakausi. Lisäksi olemme kesän aikana usein matkoilla jossakin Suomessa. Tämän takia kirjoitan blogiini vain satunnaisesti, en kerran viikossa kuten muulloin. Postaan luonnollisesti uusista blogiteksteistä facebookissa normaaliin tapaan. Toivon lukijoille hyvää kesän odotusta ja varsinaisena kesäkautena aurinkoisia uimaretkiä!

Tweedtakki

Ylioppilaspuku on määrännyt myöhemmän pukeutumiseni. Onnistuin löytämään tyylikkään vaaleanruskean ja kalanruotokuvioisen tweedkankaisen puvun hyvissä ajoin. Esittelin valintani äidille, joka piti sitä hyvänä ja toimi hankinnan maksajana. Kokonaisuuteen kuuluivat housujen ja takin lisäksi vielä tweedliivit.

Heti kun kirjoitusten jälkeiset tentit olivat ohi, lähdin töihin Uppsalaan. Siellä uurastin taimitarhassa aivan lakkiaisiin asti. Palasin takaisin Helsinkiin lentokoneella vasta päivää ennen juhlia, joten en "ehtinyt" ostaa ylioppilaslakkia. Tein käytännöllisen ratkaisun ja lainasin koulutoverini H:n lakkia, sillä hän oli tunnettuna neropattina lukenut seitsemännen luokan kesän aikana ja oli kirjoittanut vuotta meitä muita aikaisemmin. Symbolit eivät pelkistyneisyyden vuosina olleet tärkeitä.

Vaatteita ei ollut joka lähtöön 1970-luvulla. Niinpä tweedpukuni oli kovassa käytössä säästä riippumatta, minkä takia se alkoi kulua. Ensimmäisenä kuluivat rikki housut, sitten takin hihoihin kyynärpäiden kohdalle ommeltiin nahkapaikat ja pisimpään kestivät liivit.

Sain toisen tweedtakin vielä opiskeluaikani. Vaimoni oli virassa oleva sairaanhoitaja, ja saatoimme avata hänen nimiinsä Pukevan Kappa-Keskuksen osamaksutilin. Sinne oli tullut myyntiin aidosta Harris Tweedistä valmistettuja pikkutakkeja. Esitutkimuksissa myyjä oli kehunut niiden korkeaa laatua ja kestävyyttä sanomalla, että Harris Tweedistä valmistetut takit kestävät läpi elämän. Kun menimme sinisen vastakirjan kanssa tekemään varsinaista ostosta, kauppa oli kaatua vääränlaiseen myyntipuheeseen. Myyjän argumentti minulle - opiskelijaradikaalille - oli, että ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva oli ostanut samanlaisen takin edellisellä viikolla. Tein kuitenkin hankinnan laadun vuoksi.

Kun koulutoverini ja myöhempi dosentti O. näki minut ensi kertaa uudessa pikkutakissani seisoessaan tupakalla Franzenian portailla, hän kutsui minua johtaja Arhinmäeksi. Ymmärsin tästä välittömästi, että kannattaa olla hyvin pukeutunut opiskeluaikana ja myöhemmin, jos mielii eteenpäin työelämässä.

Tweedtakki oli luvatun kestävä, mutta keski-iän myötä aloin miehistyä ja kadottaa opiskelijapojan langanlaihan olemuksen. 1980-luvun lopulla elettiin vahvaa nousukautta ja perheemmekin tempautui ajan henkeen ja matkustimme kesälomamatkalle etelään. Berlitzin pienestä matkaoppaasta luin lentokoneessa, että Rhodoksella kannattaa teettää tweedkankaisia vaatteita.

Kun lapset kävivät Tenavakerhossa, minä lähdin vaatturille. Löysin vaatturin, joka oli tehnyt tweedtakkeja jopa Gregory Peckille, joten hänen taitoihinsa saattoi luottaa. Kerhotuntien aikana kävin pikkutakin sovituksissa ja niiden jälkeen nauttimassa kahvia ja konjakkia, olinhan miesten hommissa amerikkalaisen suosikkinäyttelijän tapaan. Vaatturi halusi ehdottomasti tehdä myös takin väriin sopivat housut. Se sopi minulle, mutta erimielisyyttä tuli upslaakeista, sillä vaatturin mielestä ne olivat vanhanaikaiset. Hän pakotti keskustelemaan asiasta jopa suomalaisen vaimonsa kanssa; pidin kuitenkin mielipiteeni.

Palasin Rhodoksen kuumalta kesälomalta mukanani pikkutakki tukevasta ja vahvasta Harris Tweedistä. Toisaalta anoppi ja muutkin rouvat olivat tuoneet sieltä turkkeja matkalaukussa.

Käyttäisin tätä minua varten tehtyä takkia varmasti vieläkin ilman tupakoinnin lopettamisen aiheuttamaa kasvupyrähdystä. Jouduin hankkimaan taas uuden pyöreille muodoille sopivan kalanruotokuvioisen tweedtakin. Tweedkankainen takki antoi laihalle opiskelijapojalle aina turvaa ja lämpöä. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että paksu kangas on kuuma sisätiloissa nyt kun kroppa puskee hikeä myös aika vähäisistä suorituksista.

Miksi ruotsalaiset rakastavat Abbaa?

Ystäviemme tyttärellä on ruotsalaiset appivanhemmat. Appivanhemmat Bo ja Anita osaavat ulkoa kaikki Abban laulut ja he laulavat niitä mielellään lastenlasten kanssa. Kun vierailimme tänä keväänä Abba-museossa Tukholmassa, oli vaikuttavaa nähdä ruotsalaisten ilo eri huoneissa. He tanssivat ja lauloivat sekä kertoivat lapsilleen minkä ikäisiä he olivat kun Abba esiintyi.

Minua Abban musiikki ei puhutellut 1970-luvulla. Abban esiintymisasut olivat mahdollisimman kaukana tyylillisistä ihanteistani ja musiikin genre oli yhtä lailla kaukana makumieltymyksistäni. Ymmärsin toki, että kappaleet olivat taitavasti sävellettyjä, sanoitettuja ja esitettyjä, mutta ne eivät olleet minua varten. Kaikkien muiden ikäisteni nuorten miesten tapaan ihailin tietenkin kaukaa Agnethaa, ruotsalaisen vaalean neitokaisen perikuvaa.

Olin kuunnellut 1960-luvulla Bennyn The Hep Stars -yhtyettä ja Björnin Hootenanny Singersiä, mutta Tages ja Cornelis olivat enemmän minun mieleeni. Veikkasin väärää hevosta, sillä Tages ei ole tuottanut mitään kestävää ruotsalaiseen musiikkiin, mutta sen pojat olivat kuitenkin aikansa tyyli-ikoneita. Corneliksen merkitys on tietysti ollut valtava Ruotsille ja ruotsin kielelle.

Tajusin Abban suuruuden ja merkityksen kauan muiden jälkeen. 2000-luvulla olin matkalla New Yorkissa ja menimme suureen levykauppaan. Siellä Abban levyt olivat yhtä näyttävästi esillä kuin The Beatlesin levyt. Seurasin Bennyn ja Björnin musikaalien menestystä maailmalla. Kun itse kuulin Ruotsalaisessa teatterissa Kristina från Duvemålan, ymmärsin vihdoin kuinka suuri säveltäjä Benny Andersson on.

Abban tyyli ja musiikki olivat heti ruotsalaisen suuren yleisön makuun ja Waterloon voitto Euroviisuissa teki heistä kansainvälisiä tähtiä. Ruotsalaisille itsetunnon keskeinen rakennusaine on aina ollut kansainvälinen näkyvyys. Kun erinomaisten kuulalaakereiden ja Pyhimyksen Volvon sädekehä alkoi himmetä, tuli Abba sopivasti tilalle ja Ruotsista yksi maailman johtavista musiikkimaista USA:n ja Iso-Britannian rinnalla. Abban musiikki tulee vastaan missä tahansa maailmalla, ja siksi ruotsalaisilla on hyvä ja varma olo kaikkialla.

Ja taitaviahan ruotsaliset ovat. He saavat vahvan pohjan kansanmusiikin ja laulelmien perinteestä, he hakevat pop-musiikin uusimmat vaikutteet merten takaa ja sitten yhdistävät tästä sellaisen sekoituksen, joka myy varmasti. 30 miljoonaa Mamma Mia! -musikaalin katsojaa ja lähes 400 miljoonaa Abba-levyjen ostajaa eivät voi olla väärässä. Ruotsalaisten pirtaan sopii, että "heidän" Mamma Mia! -elokuvansa pääosissa näyttelevät Meryl Streep ja Pierce Brosnan, sillä totta kai maailmanluokan maan elokuvassa pitää olla tämän tasoiset tähdet.

Vaikka Abban tarina on huikea, ovat sen jäsenten taustat mahdollisimman tavallisen ruotsalaisia. Siksi ruotsalaisten on helppo rakastaa ja samastua Bennyyn, Björniin, Fridaan ja Agnethaan. Kuka tahansa heistä voisi olla suurten ikäluokkien naapurin poika tai tyttö.

Oikeastaan Bennyssä kiteytyy ruotsalainen musiikki-ihme. Benny sai jo kuusivuotiaana haitarin, jota hän soitti innokkaasti isoisänsä kanssa. Isoisä ei välittänyt vaikka pojanpoika soitti aluksi väärin, sillä yhdessä soittaminen oli mukavaa. Kun isoisä myi talonsa, hän antoi sekä Bennylle että tämän sisarelle tuhat kruunua. Tällä rahalla ostettiin piano pojanpojalle. Bennyn perhe oli muuttanut ruotsalaisen sosialidemokratian ihannelähiöön Tukholman Vällingbyhyn, jossa oli tietysti iso nuorisotalo. Kun siellä soittaneet orkesterit pitivät taukoja, soitteli Benny nuorisotalon pianoa. Täältä hänet napattiin nuorena pop-bändiin ja pian olivat edessä kesäiset kiertueet ruotsalaisissa Folkparkeissa, joissa hän kohtasi myös Björnin, Fridan ja Agnethan. Abban ja musikaalien jälkeen Benny on taas juurillaan ja johtaa kansanmusiikkiorkesteria.

Tänään Benny Andersson on Kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen ja hän on saanut professorin arvonimen, joten siis myös virallinen Ruotsi rakastaa häntä. Jospa Abban kohta seitsemänkymppiset jäsenet saataisiin vielä kerran laulamaan yhdessä Skansenin lavalla televisioitavassa yhteislauluillassa, olisi ruotsalaisten onnellisuus taattu vuosikymmeniksi.

Tukholma - vanha kotikaupunkini

Muutin ensimmäisen kerran Tukholmaan pikkupoikana tasan kuusikymmentä vuotta sitten. Isä oli saanut papin paikan Tukholman suomalaisesta seurakunnasta. Häntä oli kehotettu hankkimaan kokemuksia pappisuraa varten muualta kuin Helsingistä, mutta stadilainen isäni ei halunnut landelle; siksi päädyimme Tukholmaan.

Muutimme vanhaan Tukholmaan, jossa laivat saapuivat Skeppsbronille kaupungin ytimeen, raitiovaunut kolisivat pitkin kaupunkia ekä Klaran kaupunginosa ollut vielä joutunut väistymään uuden ja uljaan keskustan tieltä. Isän kirkko sijaitsi ylväästi Kuninkaanlinnan vieressä, jonka vahtisotilaille kirkon vahtimestari herra Berg antoi minun huutaa komentoja, jotka olin oppinut nopeasti.

Asuimme aluksi Vanhassa kaupungissa Kornhamnstorgetin laidalla ruotsalaisen kuvanveistäjä Christian Bergin asunnossa, joka oli auttamattoman vanhanaikainen ja hankala lapsiperheelle. Koti oli lähellä kirkkoa, mikä toi meille usein vieraita, vaikka äidilllä oli valmiiksi kova työ saada asunnon veistokset pysymään ehjinä minun ja siskon temmeltäessä.

Pian saimme kuitenkin modernin kerrostaloasunnon Täbystä, joka toki siihen aikaan tuntui olevan todella kaukana. Olin oppinut jo ennen muuttoa Kruununhaassa puhumaan, mutta Täbyn kotitalon pihalla opimme siskon kanssa nopeasti puhumaan myös ruotsia. Ja niin kauniisti, että Tant Rut kehotti myöhemmin Munkkiniemen ruotsinkielisessä lastentarhassa muita lapsia kuuntelemaan "Juhan kaunista ääntämistä".Menin kuitenkin suomenkieliseen kansakouluun; näin ihastuttava riikinruotsini katosi sen siliän tien.

Ensimmäiset tietoiset muistoni ovat Tukholmasta ja sen jälkeen Ruotsi ja sen pääkaupunki ovat vetäneet minua voimalla puoleensa. Nuoruuden kaikki kahdeksan vapaata ja villiä kesää vietin Gotlannissa ruotsalaisten ja suomalaisten nuorten kanssa. Siellä syntyneet ystävyyssuhteet veivät minut puolestaan opiskelijoiden Uppsalaan.

Vuonna 1995 tein saman kuin isäni, tosin häntä vanhempana: muutin toisen kerran Tukholmaan täydentääkseni virkamiesvalmennnustani.Tein puolisen vuotta töitä Ruotsin opetusministeriössä ja houkuttelin mukaan vanhimman poikani, joka opiskeli sosiologiaa Tukholman yliopistossa ja harjoitteli jalkapallojoukkue IFK Stockholmin riveissä. Saimme uskomattomalla onnella hyvän asunnon Kungsgatanilta; vastapäätä sijaitsivat Oscarsteatern ja jazzklubi Fasching.

Yhden pitkän syyslukukauden perehdyin Ruotsin valtionhallintoon, ruotsalaiseen tapaan tehdä koulutuspolitiikkaa, ministeriöön työpaikkana ja elämään tukholmalaisena. Poikani lähti usein viikonlopun viettoon Helsinkiin, mutta minä en. Yritin ottaa haltuun Tukholman niin hyvin kuin pystyin. Minua eivät haitanneet kävelyt ja kulttuuririennot yksinäisenä miehenä iltaisin ja viikonloppuisin, sillä saatoin arkipäivinä puhua riittämiin kokouksissa ja käytävillä kollegoiden kanssa.

Kiersin Tukholman kaupunginosia ja tutkin taloja, istuin katsomassa ruotsalaisia vanhoja ja uusia elokuvia sekä kävin konserteissa laidasta laitaan. Pääsin käyttämään täysimääräisesti kaikkea kielellistä ja kulttuurista osaamistani substanssitietojen lisäksi, kun päivät pitkät työskentelin ruotsalaisten koulutusreformien parissa kollegojen apuna. Opin yhdessä syksyssä paljon uutta ruotsalaisista tavoista ja tottumuksista.

Tukholma tuli minulle entistä läheisemmäksi, ja siksi olen halunnut tehdä sinne matkan tai pari vuodessa. Vaimon mukaan olen siellä aina iloinen ja hyvällä tuulella. Hän ei näin ollen rajoita Tukholman-reissujamme.

Pitäisikö vielä kolmannen kerran muuttaa Tukholmaan? Pohdimme tätä tällä viikolla kun kun kuljimme läpi Östermalmin matkalla Djurgårdeniin. Kun katsoimme patriisitaloja ja etenimme Narvavägenille, oli yhteinen johtopäätös selvä. Ikä- ja teinitoverini Nalle sopii näihin taloihin ja leveille kaduille minua paremmin, minun ei tarvitse asua kuninkaan kaupungissa. Pienet matkat Tukholmaan, keskustelut myyjättärien kanssa kaupoissa sekä ateriat tutuissa vanhanaikaisissa ravintoloissa riittävät.