Zatopekinpolku

                                     Kruunuvuorenlampi talvella.

Uudesta kotitalostamme on muutaman sadan metrin matka kallioiseen metsään, jonka keskellä on lumoava metsälampi, Kruunuvuorenlampi. Tunnelma lammen rannalla muistuttaa kesäisin satujen maailmaa. Lampea reunustaa Zatopekinpolku, joka on saanut nimensä suurjuoksija ja olympiasankari Emil Zatopekin mukaan.

Kun pyöräilimme lasten kanssa ensimmäisen kerran Kruunuvuoreen 1980-luvun alkupuolella, olivat vanhat puuhuvilat vielä pystyssä ja niissä vietettiin kesää. Mieleen jäivät kuitenkin erityisesti lampi ja hyvin korkeat mäet. Onneksi olimme nuoria ja jaksoimme polkea eteenpäin lapset tarakalla.

1900-luvun alkupuolella Kruunuvuoreen ja sen eteläpuolelle Haakoninlahdelle oli syntynyt herrasväen huvilayhteisö. Haakoninlahden huviloiden historia on lyhyt, sillä ne saivat väistyä jo 1920-luvulla öljysataman tieltä. Villa Kissingen isäntä, Helsinkiin asettunut saksalainen liikemies Albert Goldbeck-Löwe, myi öljy-yhtiölle osan ostamistaan alueen maista. Kruunuvuoressa huvilaelämä jatkui sen sijaan koko vuosisadan, vain kesänviettäjät vaihtuivat täysin kaksi kertaa ensimmäisten asukkaiden jälkeen.

Toisen maailmansodan päättymiseen asti Kruunuvuoren puuhuviloissa vietti kesiään herrasväki - monet olivat Helsingissä asuvia saksalaisia. Kun sota päättyi Saksan häviöön, kaikki Saksan rajojen ulkopuolella ollut saksalaisten omaisuus takavarikoitiin. Näin Kissingen huvila-alue siirtyi uudelle omistajalle, Neuvostoliitolle. 

SKP:n työntekijät perustivat Kissingen saaritoimikunnan, joka vuokrasi alueen ja huvilat Neuvostoliitolta heidän perheidensä ja sukulaistensa kesänviettoa varten. Kesät Kruunuvuoressa täyttyivät - niin kuin koko vuosisadan ajan - uimisesta lammessa ja meressä, veneilystä, kalastamisesta, kauppareissuista, seikkailuista metsässä ja kallioilla sekä nyt myös lentopallosta. Villa Kissingestä tehtiin kerhotalo ja vieraiden majoitustila. Kommunistiperheiden kesäparatiisi päättyi yhdeksän vuoden jälkeen kun liikemies Aarne J. Aarnio osti alueen vuonna 1955.

Puuhuviloihin muutti kommunistien jälkeen Aarnion Palkkiyhtymän työntekijöitä ja sotatovereita perheineen. Aarne J. Aarnion, josta tuli myöhemmin vuorineuvos, tarkoituksena ei ollut ylläpitää huvilayhteisöä, vaan rakentaa alueelle taloja. Jos hänen suunnitelmansa olisivat toteutuneet, olisi metsä kaadettu suurelta osin, lammen rantaan rakennettu matalia terassitaloja ja niiden sivuille ja taakse korkeita kerrostaloja. Aarnio ei monista yrityksistä huolimatta saanut koskaan rakennuslupaa kaupungilta. Ratkaisu oli huono vuorineuvoksen liiketoimien kannalta, mutta minulle ja muille kaupunkilaisille jäivät villi metsä, lumoava lampi ja jyrkät kalliot. Huvilat kuitenkin rappeutuivat ja tuhoutuivat lopulta kokonaan huollon puutteen vuoksi. Tällä hetkellä on jäljellä vain yksi hyvin huonokuntoinen huvila.

Kissingen saaritoimikunta kutsui Helsingin olympialaisten aikana vuonna 1952 Emil Zatopekin vierailemaan Kruunuvuoressa, jossa hän juoksi näytösluontoisesti ympäri lammen. Minulla on vanhempi ystävä, joka vietti kesiään 1940- ja 1950-luvuilla huvilayhteisössä. Hän on kertonut minulle nähneensä Zatopekin juoksun. Minulle metsälammen ympäristöstä näyttää tulevan vanhuuden kävelyretkien kohde. Niin taianomainen maisema on, että pelkään koetun ja kerrotun sekoittumista. Saatan hyvinkin aikanaan vanhainkodin kahvihuoneessa kertoa käyneeni aamu-uinneilla Kruunuvuorenlammessa ja nähneeni Zatopekin juoksevan sen ympäri.

Putket ja siluetti

                                     Putkijätejärjestelmä Kruunuvuorenrannassa.

Edellisen sukupolven monilla herrahenkilöillä oli hyviä harrastuksia. He siirtyivät päivällisen jälkeen tutkimaan ja järjestelemään perhos-, kasvi-, postimerkki- tai rahakokoelmiaan. Oma isäni selvitti papiston ikärakennetta ja sen kehitystä sekä toimi pappismatrikkelin toimituskunnan puheenjohtajana. Enoni puolestaan tutki ratsuväkeä, kunniamerkkejä sekä suku- ja henkilöhistoriaa.

Minäkin kuvittelin tulevani mieheksi, jolla on hyvä harrastus. Elämä ohjasi minut kuitenkin paljon edellistä sukupolvea käytännöllisemmän hobbyn pariin: lajittelemaan ja pesemään viisihenkisen lapsiperheen pyykkiä työpäivien jälkeen. Harrastus oli minulle kuitenkin hyvin mieluinen, ja urheileva nuoriso takasi haastavat pyykkikasat. Saatoin kadota kylpyhuoneen hiljaisuuteen lajittelemaan ja käyttämään pesukonetta. Seurasin tarkasti pesu- ja tahranpoistoaineiden uutuuksia. Kotimme viihde-elektroniikka oli vaatimatonta ja laitekanta vanhanaikainen. Pesutorni oli kuitenkin toista maata: parasta saksalaista laatua.

Kun lapset muuttivat pois kotoa jo vuosia sitten, alkoi harrastukseni hiipua samaan tahtiin kuin pyykin määrä. Lajittelin ja pesin toki pyykit edelleen, mutta ilo katosi, eikä kylpyhuone ollut enää oman hobbyn ja rauhan tyyssija. Harrastus oli muuttunut arkisen harmaaksi kotityöksi.

Jätteiden lajittelu on lisääntynyt merkittävästi parina viime vuosikymmenenä, ja minusta on tullut tarkka ja huolellinen jätteen lajittelija. Olen kuitenkin havainnut, että itseeni on kehittynyt lajitteluvääpelin piirteitä, joista kotona ei ole aina pidetty. 

Kruunuvuorenrannan jätehuollossa on moderni ja innovatiivinen putkikeräysjärjestelmä, josta olen melkoisen innostunut. Jätteet sujahtavat hetkessä - 70 km tuntinopeudella - maanalaista putkistoa pitkin keräysasemalle, josta ne jatkavat eteenpäin kuorma-autoilla. Jäte hyödynnetään uudelleen kierrätettävänä raaka-aineena, poltettavana energiana tai biokaasuna.

Mikä on minun roolini? Lajittelen ensin kotona asianmukaisesti sekajätteen, biojätteen, paperin, kartongin ja muovipakkaukset, sitten sujautan jätteet lajeittain talomme uloskäynnin luona olevien keräyspisteiden avautuvista luukuista vauhdikkaalle matkalleen. Kätevää, siistiä ja hajutonta. Metallin, lasin ja suuret pahvit vien perinteiseen jätehuoneeseen viereisessä parkkitalossa. Yli kolmen kuukauden kokemuksella voin todeta, että putkikeräys on sujunut täysin moitteettomasti, vaikka lehdet varoittivat putkien tukkiutumisesta ja keräyspisteiden viereen keräytyvistä haisevista roskapusseista. Niitä ei ole näkynyt.

Roskien viemisestä on muodostunut minulle päivien kohokohta. Asuntomme ikkunoista ei näy merelle, mutta talon nurkalta voin katsella kaupungin siluettia. Roskiksen viennin jälkeen käyn aina katselemassa Tuomiokirkon ja Uspenskin katedraalin torneja Kruunuvuorenselän vastarannalla. Nämä pienet hetket ovat yleviä ja kohottavia arjen keskellä.

Me häiriköt

             Ilmeileviä ja irvisteleviä lapsia rannalla Siltasaarenkärjessä. Simo Rista, 1970, HKM

Saimme vuokra-asunnon Itäväylän varrelta Kulosaaresta 1970-luvun puolivälissä. Talossa asui monia iäkkäitä rouvia, jotka tunsivat talon säännöt. He olivat sitä mieltä, että talo muuttuu slummiksi kun sinne muuttaa lisää lapsia. Ja meidän perheemme kasvoi.

Erityisen tarkasti nämä rouvat valvoivat kuivatusaikojen noudattamista pihan pyykkitelineissä. Sain asiasta huomautuksia ja kerran löysin pyykkinarumme puskasta, jonne se oli viskattu. Olin kiireessä hakenut vauvan pyykit kesäsateen yllätettyä, mutta jättänyt narun. Kun kysyin miksi naru pitää ottaa pois jos tarkoituksena on tuoda pyykkiä heti sateen jälkeen, minulle kerrottiin että telineiden pitää saada välillä levätä. Siksi kuivatusaikoja pitää noudattaa tarkasti.

Viisihenkiseksi kasvanut perheemme muutti Länsi-Pasilaan kymmenen vuoden kuluttua. Muutaman viikon kuluttua muutosta saapui naapurin mies alakerrasta ovellemme. Hän kysyi, haluammeko tarkoituksellisesti terrorisoida hänen aamupäiväuniaan. Vakuutin, että olemme asiallinen perhe, mutta kerrostalossa elämä ei ole äänetöntä ja lapsiperheessä leikit ovat aina käynnissä. Onneksi mies perheineen ymmärsi muuttaa melko pian omakotitaloon, mutta minä opin että meitä pidetään häiriköinä.

En kuitenkaan ollut huolissani saamastamme häirikön leimasta, sillä olen aina tiennyt lapsiperheitä vaarallisemman ryhmän: nuoret. Aina kun uusi kaupunginosa tai taloryhmä rakennetaan, alueelle tulee nuorisoa, josta pitää olla huolissaan. Jo lapsena kuulin peliluolasta Munkkiniemessä, jossa nuoret miehet lyövät korttia, ja levottomasta nuorisosta Munkkivuoren tornitaloissa. Ennen ongelmaa käsiteltiin kahvipöydissä, mutta uutena aikana on uudet välineet varoituksille.

Kaupunginosilla on nykyään omia fb-ryhmiä. Niissä on hyödyllisiä tietoja ja vinkkejä, mutta myös hyvää tarkoittavia käyttäytymisohjeita ja varoituksia. Varoitukset ja hälytykset koskevat useimmiten nuorisoa ja heidän toimintaansa.

Muutimme viime vuoden lopulla Kruunuvuorenrantaan. Luettuani kaupunginosan fb-ryhmän postauksia olin varpaillani. Miten minunlaiseni hitaasti ja arvokkaasti kävelevä herrahenkilö selviää uudessa kaupunginosassa, jossa liikkuu vaarallisia nuorisoryhmiä ja jossa autokin voi olla uhattuna parkkihallissa. On iloinen asia, että olen selvinnyt mainiosti kolme ensimmäistä kuukautta.

Helsingissä on vain yksi ihmisryhmä, jolla on yhtä pelottava maine kuin nuorisolla: Töölön tädit. Heidän alleen ei kukaan halua jäädä, kun he kuuluvasti komentaen ja keppiä heiluttaen tekevät tilaa itselleen ja omalle reitilleen. Pidän tätä stereotypiaa kuitenkin liiotteluna, sillä tunnen henkilökohtaisesti erään tädin Etu-Töölöstä. Hän on kiltti ja puhuu kauniilla ja ystävällisellä äänellä.

                         

Näin Helsingin kasvavan

                                     Korttelipiha Kruunuvuorenrannassa.

Ajattelin ensimmäisen kerran tietoisesti kaupungin kasvua kun kuljimme isän kanssa Munkkiniemen pohjoispuolella, jonne rakennettiin 1950-luvun loppupuolella metsäalueelle uutta Munkkivuoren kaupunginosaa. Olimme muuttaneet vuonna 1956 Tukholmasta takaisin Helsinkiin, ja isästä oli tullut paitsi seurakunnan nuorisopastori myös uuden Munkkivuoren piiripappi. Pääsin mukaan katsomaan hänen uutta työkenttäänsä.

Seurasin erityisellä kiinnostuksella kun isä varusti Porintien kerrostalon kellarikerrokseen kappelia. Kappeliin hankittiin jopa stereot nuorten iltoja varten. Jumalanpalveluksien aikana matala kappeli täyttyi ihmisistä. Isä kiersi myös valmistuneissa taloissa, soitti asuntojen ovikelloja ja toivotti perheet tervetulleiksi seurakuntaan. Näille talokierroksille minä en sentään osallistunut, pikkupapille riittivät kappelin tilaisuudet ja nousevan kaupunginosan tarkkailu.

Siirryttyäni poikalyseoon Ratakadulle minulle avautui uusi näkökulma kaupungin muutokseen ja kasvuun. Seikkailimme luokkatoverini Jaskan kanssa eri puolilla Rööperiä ja keskustaa. Viimeisiä puutaloja sekä joitain vanhoja kivitaloja purettiin ja uusia rakennettiin tilalle. En silloin osannut murehtia vanhojen talojen moukarointia, pikemmin päinvastoin. Olin niin modernin lumoissa, että ajattelin kaiken uuden muuttavan kaupunkia paremmaksi ja samalla poistavan harmauden Helsingistä. Tutustuin kouluvuosina myös kasvavaan itään, sillä muutama läheinen luokkatoveri muutti Vuosaareen, jonne tein vierailuja.

Kun oma perheeni muutti 1980-luvun alkupuolella Länsi-Pasilaan, josta olimme onnekkaasti saaneet tilavan perheasunnon, oli aikakausi vaihtunut. Sinne rakennettiin tiiviitä punatiilisiä kortteleita, eikä taloja enää ripoteltu maastoon niin kuin edellisillä vuosikymmenillä lähiöissä. Länsi-Pasila ei tosin ollut metsään rakennettu lähiö, vaan kantakaupunkiin kiinnittynyt kaupunginosa, jonka tieltä vanha puutaloyhdyskunta oli purettu.

Länsi-Pasilassa noudatettiin Helsingin uutta asuntopolitiikkaa: kaupunginosaan rakennettiin lomittain kaupungin vuokra-asuntoja, hitas-asuntoja ja kovan rahan asuntoja. Minusta tällainen sekoitus oli oivallinen monessa mielessä. Erilaisista kodeista tulevat lapset kohtasivat peruskoulussa ja kaupunginosan elämä sujui yllättävän hyvin 1990-luvun alun ankeina lamavuosina.

Kun 2000-luvulla emme enää tarvinneet perheasuntoa, halusimme muuttaa pienempää. Nyt Helsingissä rakennettiin rannoille ja vanhoille teollisuusalueille, satamat ja tehtaat olivat siirtyneet kaupungista pois. Teimme kaksi muuttoa ja molemmilla kerroilla muutimme vanhan öljysataman paikalle. Ensin Herttoniemenrantaan ja sitten Kruunuvuorenrantaan. 

Kruunuvuorenranta on vielä rakenteilla, mutta valmiit talot ovat lähekkäin ja korttelit ovat tiiviitä. Minulle tulee välillä korttelipihallamme mieleen kouluvuosien Rööperi, niin lähellä talot ovat toisiaan. Tai elokuva Etelä-Euroopasta, jossa naapurit huutelevat parvekkeilta toinen toisilleen. En kuitenkaan usko että me kaupunginosan ensimmäiset asukkaat opimme näin värikkääseen elämäntapaan. Tiiviin rakentamisen vastapainona ovat meri ja tuleva rantapromenadi sekä hienot lähimetsät.

Jotain muutakin kuin kaupunkisuunnittelu ja uusien kaupunginosien tyyppi on muuttunut kuudessakymmenessä vuodessa. Kun olimme muuttaneet Kruunuvuorenrantaan, ovikelloamme soitettiin. Siellä ei kuitenkaan ollut seurakunnan pastori, vaan lukkoliikkeen mies, joka tarjosi meille hankittavaksi oven turvalaitteita. Hän piti tärkeänä turvaketjua, jonka voi panna päälle, jos ovisilmästä näkyy tuntematon ovikellon soittaja.