Toimita talosi

Ostin kirjamessuilta yhden kirjan pelkästään oivallisen nimen takia: Toimita talosi - Muistijälkiä. Helena Anhava on kirjoittanut sen yli kahdeksankymmenvuotiaana. Anhavan varhaisista vuosikymmenistä luin mielelläni, mutta kun hän pääsi minulle läheisille 1960- ja 1970-luvuille, muistelu ei puhutellut. Muistijäljissä oli niin paljon mielensä pahoittamista, milloin huonosti käyttäytyvien ihmisten takia, milloin 1960-luvun vasemmistoradikaalien takia, taistolaisista puhumattakaan.

Helena Anhavan isä oli käyttänyt usein ilmaisua "Toimita talosi", joka on Toisesta kuningasten kirjasta. Minustakin se on äärimmäisen tärkeä elämänohje. Olen viime vuodet toimittanut kahden lapsettoman lähisukulaiseni taloja. Heillä riitti tärkeitä ja mielenkiintoisia projekteja ja voimaa niiden toteuttamiseen yli kahdeksankymmenvuotiaiksi, mutta sitten voimat loppuivat ja talo jäi toimittamatta. Sisarusteni kanssa olemme joutuneet vuokraamaan erillisen varastotilan, jotta työ ei veisi voimia kerralla.

Minulla on kerrottavana yksi hyvä kokemus talon toimittamisesta sekä annettavana yksi tärkeä neuvo kaikille kohti elämän ehtoopäiviä kulkeville. Kun jäin eläkkeelle ministeriöstä, siivosin huoneeni täydellisesti. Liian usein olen vaihtaessani virastoa, virkaa tai virkahuonetta joutunut kohtaamaan edellisen huoneenhaltijan paperit, mapit ja kirjat. Tällainen kollega on ollut joko ymmärtämätön tai laiska, sillä työtehtävät, papereiden järjestämisen logiikat ja tarvittava kirjallisuus eivät ole kahdella virkamiehellä koskaan samanlaisia.

Minulta jäi virkahuoneeseen kynien, klemmareiden ja vastaavien lisäksi vain valtioneuvoston puhelinluettelo ja korkeakoululainsäädännön sisältävä teos. Siivousurakan jälkeen kuljin kevyellä ja iloisella mielellä ministeriöstä Rauhankatua pitkin kohti raitiovaunupysäkkiä.

Tärkeä neuvoni on tämä: ryhdy raivaamaan vinttiä ja kaappeja heti kun jäät eläkkeelle! Koskaan ei ole liian aikaista ryhtyä talon toimittamiseen! Jos muistojen sortteeraaminen ja tuhoaminen tuntuu raskaalta ja ikävältä, se on puhdasta tervanjuontia seuraavalle sukupolvelle. On turha kuvitella, että jokaiseen perhepiiriin syntyy väistämättä ennemmin tai myöhemmin entusiastisesti suvun aarteisiin suhtautuva jälkeläinen.

En usko lopullisiin käteviin säilytysmuotoihin. Aluksi tallensin tekstejäni lerppuihin, sitten korppuihin, romppuihin ja tikkuihin ja nyt pilveen. Kohta ne varmaan siirretään jollekin planeetalle. Olen siirtänyt vanhempieni häissä kuvatun kaitafilmin ensin VHS-kasetille, sitten DVD-levylle ja nyt se on siirrettävä pilveen kuin DVD-laitteista luovutaan.

Huolellisestikaan järjestettyä arkistoa ei kannata jättää lapsille, vain hyvin toimitetut muistot elävät. Olen viime vuosina katsellut eniten kolmea äitini kokoamaa albumia elämästäni 1950-luvulla; kuvien alle äiti on kirjoittanut mustekynällä lyhyet tekstit. Lisäksi katselen säännöllisesti enoni kunnostamaa ja henkilötiedoin täydentämää kaunista nahkakantista albumia isoisäni lapsuudenperheestä 1800-luvun lopulla Viipurissa.

------------

Jään pitkähkölle joulutauolle ja ryhdyn taas kirjallisiin töihin joskus tammikuun puolivälissä. Blogikirjoituksiani on luettu marras-joulukuussa 2013 yli 800 kertaa, mikä on mielestäni mainio juttu; en kirjoita vain itselleni.

Toivotan rauhaisaa Joulua kaikille blogin lukijoille!

Kaksi kutsua

Sain tänä syksynä kaksi kutsua. Ensimmäinen tuli kauniissa kuoressa ja siinä toivotettiin minut tervetulleeksi Itiksen Stockmannin uusien tilojen avajaisjuhlaan. Olin ymmälläni, sillä en ole ymmärtänyt kuuluvani Itä-Helsingin silmäätekeviin.

Olen kyllä itähelsinkiläistynyt viime vuosina vauhdilla: olen siirtynyt Yrjönkadun uimahallin herraseurasta Vuosaaren uimahalliin, käyn kaikissa Fliku 82:n näytöksissä ja pankkikonttorini olen vaihtanut Kolmen sepän konttorista Itäkeskukseen. Tästä huolimatta en tunne kuuluvani seudun parempiin ihmisiin, eihän minua ole pyydetty edes rotareihin tai leijoniin. En ilmoittautunut juhlatilaisuuteen myöskään sen takia, että kutsussa edellytettiin tumman puvun käyttöä. Sen käytön olen nykyään rajoittanut vain hautajaisiin.

Myöhemmin kuitenkin tajusin kutsun todellisen syyn: olen ensin tuhlannut liikaa Hulluilla päivillä Itiksessä ja sitten vielä ostanut Kirjamessuilta aivan liikaa kirjoja Stockan kortilla. Tietoisuus kutsun syystä aiheutti minulle häpeää. Halusin elää toisin ja ryhtyä säästäväiseksi ja tarkaksi eläkeläiseksi.

Herttoniemen Megahertsissä avattiin uusi Tokmanni. Henkilökohtaista kutsua en saanut; kutsu tuli muun mainospostin ohessa. Siinä ei ollut minkäänlaisia pukeutumisvaatimuksia ja lisäksi tuhannelle ensimmäiselle ilmoitettiin annettavan muoviämpäri täynnä talon tuotteita. Siis juuri oikea paikka tarkalle eläkemiehelle.

Kuljetin vaimoni kudontakurssille työväenopistoon ennen avajaisia, jonka takia en ehtinyt paikalle aivan aukaisemisaikaan. Megahertsin autotallissa oli runsaasti tilaa; Tokmannin avajaisiin ei ilmeisesti ole tapana tulla autolla. Itse liikkeessä oli valtava tungos ja keräsin koriin hautakynttilöitä ja henkareita jotain ostaakseni. Jonotin sitten vielä kassalle ja luulin että siellä annetaan maksuttomat muoviämpärit. Niitä jaettiin kuitenkin erillisessä pisteessä.

Kaiken jonottamisen ja tunkemisen jälkeen tarjosin jakopisteessa kauppakuittiani, mutta jakelija ihmetteli: "Missä on teidän avajaiskuponkinne, joita annettiin tuhannelle ensimmäiselle?" En siis ollut ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt tulla hyvissä ajoin ennen avaamista jonottamaan ämpärikuponkia.

Kaikki tämä osoittaa, että minun kannattaa ottaa etäisyyttä kauppaliikkeisiin. Olen päättänyt satsata niiden sijasta kursseihin, myös ajatellen myöhemmin alkavaa syvää vanhuutta. En näet usko silloin selviäväni hoitolaitosten henkilökunnan kanssa osaamillani kielillä: äidinkielellä, toisella kotimaisella, nuoruuden saksalla ja työvuosien pakkoenglannilla. Siksi olen ryhtynyt vahvistamaan alkeisvenäjääni ja aloittanut nollasta espanjan kielen opinnot.

Lisäksi haluan vahvistaa ja automatisoida taitojani tietotekniikassa, sillä olen vakuuttunut että jatkossa kaikkia vanhusten tarvitsemia laitteita sängystä mittareihin ohjataan vaativilla hipaisulaitteilla ja koko ohjausprosessista on otettava itse täysi vastuu.

Punainen nojatuoli - oma tila

Jokainen tarvitsee oman tilan. Oikeastaan me tarvitsemme oman huoneen, mutta minun on pakko tyytyä punaiseen nojatuoliin. Nojatuolilla voin lukea, katsoa televisiota, torkkua ja antaa ajatusten kulkea vapaasti.

Minä en ole mustasukkainen punaisesta nojatuolista: omat lapset leikkivät ja hyppivät sen päällä ja nyt lastenlapset tekevät samaa. Annan myös vieraiden istua sillä ja silloin menen itse istumaan vanhalle puusohvalle.

Nojatuoli tuli meille kiertoteitä isovanhempien kodista. Äitini kertoi lukeneensa koko nuoruutensa kirjoja tässä nojatuolissa. Nojatuoli kulki pitkään enoni mukana eri maissa, ja kun sain sen, se oli päällystetty pehmeällä nahalla. Kolme lastani pomppivat päällysteen rikki. Koska nojatuoli oli rakas, kunnostutimme ja päällystytimme sen punaisella plyysillä.

Edellisessä kodissamme nojatuoli oli nuorimman poikani turvapaikka. Hän jakoi huoneen kuusi vuotta vanhemman veljensä kanssa, mutta iltapäiviksi hän valtasi nojatuolin ja katsoi taivaskanavia. Hän oppi näin englannin kielen ja kuvakerronnan; nuorimmaisesta tuli myöhemmin elokuvaaja joka filmaa eri puolilla maailmaa.

Nojatuoli oli samaan aikaan kodin arvokkain paikka. Siinä on otettu valokuva kun appiukko täyttää seitsemänkymmentä, kun esikoinen tulee ylioppilaaksi ja kun vaimo saa Helsinki-mitalin palveltuaan nuhteettomasti kaupunkia kolmenkymmenen vuoden ajan.

Punainen nojatuoli soveltuu myös punaviinin seurustelujuontiin viikkonloppuna kun katsomme hyvää elokuvaa. Se on monella lailla turvallinen pesä omassa kodissa, etenkin silloin kun maailma on kolhinut tai vaatinut liikaa.

Enoni muutti elämänsä kahdeksi viimeiseksi vuodeksi palvelutaloon. Vaikka hän oli tarkkaan miettinyt mukaan otettavat huonekalut, hän ei ymmärtänyt jättää tilaa nojatuolille. Tätä hän katui loppuun asti: "Mitä virkaa elämällä on, jos ei voi istua nojatuolisssa ja lukea kirjaa?" Tätä virhettä en tule tekemään, sillä kun kirjoitan hoitotestamentin, panen siihen maininnan nojatuolista. Lapset, jotka ovat saaneet pomppia nojatuolilla, huolehtikoot siitä, että punainen nojatuoli on käytössäni niin kauan kun voin asua omien huonekalujeni keskellä.

(Teksti on alunperin kirjoitettu KSL:n Mac-kurssilla tehtyä digitaalista kuvakertomusta varten.)