Muutto Helsinkiin

                         Minä ja äitini isoisä Kaarlo Alarik Castrén. Kuvassa ikätoverit.

Ensimmäinen sukulaiseni, joka toi perheensä pysyvästi Helsinkiin, oli äitini isoisä Kaarlo Alarik Castrén. Hän oli Säräisniemen kruununnimismiehen poika, mutta ei palannut edellisten sukupolvien tapaan yliopisto-opistojen jälkeen papiksi tai virkamieheksi pohjoiseen vaan jäi etelään.  Kun hän oli suorittanut filosofian kandidaatin tutkinnon ja auskultoinut, hän lähti lyseon opettajaksi Viipuriin, jossa oli toiminut jo opintojen aikana kesätoimittajana ja sijaisopettajana. Hän tapasi kaupungissa tulevan puolisonsa ja perusti sinne perheen.

Appivanhemmat olivat menestyneet erinomaisesti liiketoimissaan Viipurissa. Avioliiton kautta vaurastuneelle Kaarlo Alarikille avautui mahdollisuus suorittaa myös oikeustieteellinen tutkinto. Valmistuttuaan juristiksi hänet kutsuttiin vastaperustetun Kansallis-Osake-Pankin Viipurin konttorin ensimmäiseksi johtajaksi vuonna 1890.

Oman isoisäni kertomukset lapsuuden Viipurista ovat valoisia: perheellä oli iso talo Punaisenlähteentorin varrella, puutarhassa pidettiin kahvikekkereitä ja kesäisin purjehdittiin mahonkisella huviveneellä. Kaarlo Alarik oli ennen muuta pankinjohtaja, mutta myös muutoin tarmokas mies kaupungin pyrinnöissä. Hän oli mukana perustamassa Pamaus-seuraa ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä, hänet valittiin kaupunginvaltuustoon ja eräiden muiden vauraiden viipurilaisten kanssa hän sitoutui huolehtimaan runoilija J.H. Erkon elinkustannuksista. 

Kansallis-Osake-Pankin ensimmäinen pääjohtaja Otto Hjelt houkutteli Kaarlo Alarikin perustamaan kanssaan uutta pankkia pääkaupunkiin. Hjelt oli erotettu äänestyspäätöksellä KOP:n pääjohtajan tehtävästä, mutta Kaarlo Alarik oli kuulunut hänen tukijoihinsa erottamisprosessissa. Otto Hjelt oli uuden Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankin pääjohtaja ja Kaarlo Alarik johtokunnan jäsen ja kakkosmies. Pankin pääkonttori sijaitsi Pohjoisesplanadilla.

Viipurin talo ja tontti myytiin, ja perhe muutti vuonna 1897 Kaivopuistoon. Perheen tytöt jatkoivat oppikoulua Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa, ja pojista toinen aloitti Ressussa, toinen Norssissa.

Jonkun aikaa kaikki sujui hyvin. Perhe muutti Merikatu 1:teen suureen kivitaloon, jonka rakentamisen pankki oli rahoittanut, ja jonka osakkeista Kaarlo Alarik hankki kuudenneksen. Pääjohtajan johdolla uusi pankki laajensi toimintaansa vauhdilla: haarakonttoreita perustettiin eri kaupunkeihin ja luottoja myönnettiin hölläkätisesti. Vauhti oli liian kova ja edessä pian täysi katastrofi. Pääjohtaja erotettiin jo vuoden 1900 lopussa ja koko pankki ajautui pian sen jälkeen konkurssiin. Kyseessä oli siihen mennessä Suomen suurin konkurssi ja ensimmäinen liikepankin konkurssi. Otto Hjelt pakeni Yhdysvaltoihin, eikä koskaan enää palannut Suomeen.

Kaarlo Alarik oli nyt entinen pankinjohtaja. Pankin konkurssissa oli mennyt koko perheen varallisuus, eikä sekään riittänyt. Hänen tuloistaan ulosmitattiin kolmasosa kuolemaan saakka, ja kun aikoinaan seuloin hänen papereitaan, näin perukirjasta että kuolinpesä oli hyvin velkainen. Merikadun suuresta asunnosta tuli muutto, ja Kaarlo Alarik ryhtyi muutamaksi vuodeksi asianajajaksi.

Tämän jälkeen Kaarlo Alarik siirtyi alkuperäiselle alalleen, koulutoimeen. Hänestä tuli virkamies Koulutoimen ylihallituksen kansanopetusosastolla, josta hän jäi eläkkeelle lainoppineena kouluneuvoksena runsaan parinkymmenen vuoden palvelun jälkeen 70-vuotiaana vuonna 1926. 

Vaikka koko varallisuus oli mennyt, minusta vaikuttaa,  että Kaarlo Alarik säilytti valoisan mielen ja tarttui kiinnostuksella kansakoululaitoksen rakentamiseen. Mitään suoraa tietoa minulla ei hänestä ole. Äitini ja enoni olivat pikkulapsia isoisän kuollessa, enkä koskaan osannut kysyä hänestä mitään pitkään eläneiltä isoisältäni ja hänen vanhemmalta sisareltaan. He itse edustivat minulle 1880-luvulla syntyneinä niin kaukaista maailmaa, että heitä pitemmälle en osannut kuvitella.

Minulla on hallussani Kouluhallituksen virkatovereiden juhlajulkaisu, joka laadittiin kun Cate - niin virkatoverit kutsuivat äitini isoisää - täytti 70 vuotta. Sen perusteella voin havaita, että hän oli pidetty työtoveri: "suuri veitikka", jolla oli "leikkisä luonne ja hyvä humööri".

Jäätyään eläkkeelle Kaarlo Alarik työskenteli vielä asianajajana, mutta ei kauaa. Hän odotti lokakuussa 1927 raitiovaunua Tehtaankadulla Pyhän Henrikin katedraalin edessä, sai sairaskohtauksen ja kuoli raitiovaunupysäkillä.

Kaikki kaupunginosani

Viimeinen lapsuudenkotini oli Munkkiniemen puistotiellä kuvan vasemmanpuoleisessa tornitalossa. Tornitalot ovat eräänlaisia Munkkiniemen portteja. Kuva: Ville Maalin/HS.

Arvelen että Kruunuvuorenranta on viimeinen kaupunginosani. Ainakin tässä tarkoituksessa olemme muuttaneet pieneen, esteettömään ja karsittuun vanhuudenkotiin. Olen lisäksi vuoden aikana havainnut, että ympäristö on hieno. Jatkossa pääsemme vartissa lautalla tai raitsikalla keskustaan, mutta en vielä tiedä innostunko flaneeraamaan keskustan kaduilla niin kuin ennen vai olenko muuttunut kokonaan idässä ja saaristossa liikkuvaksi vanhaksi mieheksi.

Syntymäkotini sijaitsi Meritullinkatu kolmessatoista. Kahdesta ensimmäisestä vuodesta siellä en muista mitään; olen vain nähnyt valokuvia itsestäni leikkikehässä ja ulkoilemassa Säätytalon puistossa. Paljon myöhemmin Kruununhaka tuli minulle erityisen tutuksi, sillä palvelin kaksikymmentä viimeistä työvuottani opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehenä Meritullinkadulla.

Ensimmäiset tietoiset muistoni ovat Tukholmasta, jonne perheemme muutti kahdeksi vuodeksi, kun isä siirtyi Tukholman suomalaisen seurakunnan papiksi. Asuimme ensin Vanhassa kaupungissa ja sitten modernissa asunnossa Täbyssä, josta minulla on jo selviä muistikuvia pihasta, kaupasta, uimarannasta ja unkarilaisista naapureista. Tukholmasta tuli minulle toinen kaupunki Helsingin rinnalla, jossa vierailin lapsena ja varhaisteininä perheen kanssa joka kesä. Perhematkojen jälkeen alkoivat omat nuoruusvuosien seikkailuni siellä ja muualla Ruotsissa. Kun muut täydensivät virkamieskoulutustaan Brysselin kokemuksella, minä työskentelin yhden syksyn Tukholmassa Ruotsin opetusministeriössä.

Olen pitänyt aina itseäni munkkiniemeläispoikana, niin tärkeitä ovat lapsuus- ja kouluvuodet. Vaikka siirtyminen oppikouluun keskustassa muutti toveripiirini ja vei minut ensin Rööperin ja Töölön kaduille ja baareihin sekä myöhemmin lukiovuosina keskustan kahviloihin ja elokuvateattereihin, olen pysynyt munkkiniemeläispoikana. Olen myös papinpoika, ja tämä rooli kiinnitti minua lapsuusvuosista lähtien kaupunginosaan. Äiti jäi Munkkiniemeen isän varhaisen kuoleman jälkeen ja hän asui siellä elämänsä loppuun asti. Vaikka kukaan perheestä ei enää asu Munkkiniemessä, olen pitänyt tapanani muutaman kerran vuodessa lähteä kävelylle sinne katsomaan vanhoja kotitaloja ja paikkoja.

Asuin pari ensimmäistä opiskeluvuotta yksiössä Kurvin kulmassa Sörnäisissä. Maisema oli kivinen ja kolkko verrattuna vehreään Munkkiniemeen, mutta sijainti oli oiva spontaaneja iltayön istuntoja varten. Vielä 1970-luvun alussa seutu ei ollut täynnä nuoria ihmisiä niin kuin nykyään. Muistan pikemmin talon iäkkäät mammat ja papat, jotka kassi kädessä ja tossut jalassa kävivät ostoksilla ruokakaupassa.

Saimme pian avioliiton solmimisen jälkeen vuokra-asunnon Kulosaaresta, jossa kaikki lapsemme syntyivät. En koskaan kokenut olevani varsinainen kulosaarelainen, vaikka asuimme siellä melkein kymmenen vuotta. Perusasiat olivat kuitenkin kohdallaan: asiallinen asunto, hyvä päiväkoti ja muutama lapsiperhe naapurina. Rahaa oli aina vähän, mutta pyörille saatoimme tehdä retkiä lasten kanssa pitkin Helsingin rantoja.

Pitkäaikaisin kotimme sijaitsi Länsi-Pasilassa, josta ostimme asunnon 1980-luvun puolivälissä. Pasila oli lapsille mainio paikka kasvaa: palloilu- ja urheilukentät sekä Uimastadion vieressä, talolta vain kivenheitto Keskuspuistoon, koulut lähellä ja hyvät yhteydet kaikkialle. Ja raitiovaunupysäkki torin laidalla. Ei ihme että lapsista kasvoi täysiverisiä pasilalaisia. Ei meillä aikuisillakaan ollut mitään valittamista, mutta runsaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua perheasunto oli vain turhan iso kahden ihmisen taloudelle. Panimme hitas-asunnon kiertoon ja sinne muutti uusi tyytyväinen lapsiperhe.

Herttoniemenrannassa pääsin taas merenlahden äärelle niin kuin Munkkiniemessä. Kaikista ikkunoistamme näkyi merenlahti, Killingholma ja Tullisaari. Se tuntui ylelliseltä pitkän kuivan kauden jälkeen. Kun vielä viidensadan metrin säteellä sijaitsi viisi ravintolaa, kesätunnelma oli kovin eteläeurooppalainen. Neljäntoista vuoden kuluttua halusimme kuitenkin eteenpäin ja kohti uutta. Tavoitteena oli uusi entistä minimalistisempi ja käytännöllisempi asunto. Löysimme sellaisen Kruunuvuorenrannasta, joka on meren äärellä ja josta pääsee meren yli keskustaan.