Viimeinen lapsuudenkotini oli Munkkiniemen puistotiellä kuvan vasemmanpuoleisessa tornitalossa. Tornitalot ovat eräänlaisia Munkkiniemen portteja. Kuva: Ville Maalin/HS.
Arvelen että Kruunuvuorenranta on viimeinen kaupunginosani. Ainakin tässä tarkoituksessa olemme muuttaneet pieneen, esteettömään ja karsittuun vanhuudenkotiin. Olen lisäksi vuoden aikana havainnut, että ympäristö on hieno. Jatkossa pääsemme vartissa lautalla tai raitsikalla keskustaan, mutta en vielä tiedä innostunko flaneeraamaan keskustan kaduilla niin kuin ennen vai olenko muuttunut kokonaan idässä ja saaristossa liikkuvaksi vanhaksi mieheksi.
Syntymäkotini sijaitsi Meritullinkatu kolmessatoista. Kahdesta ensimmäisestä vuodesta siellä en muista mitään; olen vain nähnyt valokuvia itsestäni leikkikehässä ja ulkoilemassa Säätytalon puistossa. Paljon myöhemmin Kruununhaka tuli minulle erityisen tutuksi, sillä palvelin kaksikymmentä viimeistä työvuottani opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehenä Meritullinkadulla.
Ensimmäiset tietoiset muistoni ovat Tukholmasta, jonne perheemme muutti kahdeksi vuodeksi, kun isä siirtyi Tukholman suomalaisen seurakunnan papiksi. Asuimme ensin Vanhassa kaupungissa ja sitten modernissa asunnossa Täbyssä, josta minulla on jo selviä muistikuvia pihasta, kaupasta, uimarannasta ja unkarilaisista naapureista. Tukholmasta tuli minulle toinen kaupunki Helsingin rinnalla, jossa vierailin lapsena ja varhaisteininä perheen kanssa joka kesä. Perhematkojen jälkeen alkoivat omat nuoruusvuosien seikkailuni siellä ja muualla Ruotsissa. Kun muut täydensivät virkamieskoulutustaan Brysselin kokemuksella, minä työskentelin yhden syksyn Tukholmassa Ruotsin opetusministeriössä.
Olen pitänyt aina itseäni munkkiniemeläispoikana, niin tärkeitä ovat lapsuus- ja kouluvuodet. Vaikka siirtyminen oppikouluun keskustassa muutti toveripiirini ja vei minut ensin Rööperin ja Töölön kaduille ja baareihin sekä myöhemmin lukiovuosina keskustan kahviloihin ja elokuvateattereihin, olen pysynyt munkkiniemeläispoikana. Olen myös papinpoika, ja tämä rooli kiinnitti minua lapsuusvuosista lähtien kaupunginosaan. Äiti jäi Munkkiniemeen isän varhaisen kuoleman jälkeen ja hän asui siellä elämänsä loppuun asti. Vaikka kukaan perheestä ei enää asu Munkkiniemessä, olen pitänyt tapanani muutaman kerran vuodessa lähteä kävelylle sinne katsomaan vanhoja kotitaloja ja paikkoja.
Asuin pari ensimmäistä opiskeluvuotta yksiössä Kurvin kulmassa Sörnäisissä. Maisema oli kivinen ja kolkko verrattuna vehreään Munkkiniemeen, mutta sijainti oli oiva spontaaneja iltayön istuntoja varten. Vielä 1970-luvun alussa seutu ei ollut täynnä nuoria ihmisiä niin kuin nykyään. Muistan pikemmin talon iäkkäät mammat ja papat, jotka kassi kädessä ja tossut jalassa kävivät ostoksilla ruokakaupassa.
Saimme pian avioliiton solmimisen jälkeen vuokra-asunnon Kulosaaresta, jossa kaikki lapsemme syntyivät. En koskaan kokenut olevani varsinainen kulosaarelainen, vaikka asuimme siellä melkein kymmenen vuotta. Perusasiat olivat kuitenkin kohdallaan: asiallinen asunto, hyvä päiväkoti ja muutama lapsiperhe naapurina. Rahaa oli aina vähän, mutta pyörille saatoimme tehdä retkiä lasten kanssa pitkin Helsingin rantoja.
Pitkäaikaisin kotimme sijaitsi Länsi-Pasilassa, josta ostimme asunnon 1980-luvun puolivälissä. Pasila oli lapsille mainio paikka kasvaa: palloilu- ja urheilukentät sekä Uimastadion vieressä, talolta vain kivenheitto Keskuspuistoon, koulut lähellä ja hyvät yhteydet kaikkialle. Ja raitiovaunupysäkki torin laidalla. Ei ihme että lapsista kasvoi täysiverisiä pasilalaisia. Ei meillä aikuisillakaan ollut mitään valittamista, mutta runsaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua perheasunto oli vain turhan iso kahden ihmisen taloudelle. Panimme hitas-asunnon kiertoon ja sinne muutti uusi tyytyväinen lapsiperhe.
Herttoniemenrannassa pääsin taas merenlahden äärelle niin kuin Munkkiniemessä. Kaikista ikkunoistamme näkyi merenlahti, Killingholma ja Tullisaari. Se tuntui ylelliseltä pitkän kuivan kauden jälkeen. Kun vielä viidensadan metrin säteellä sijaitsi viisi ravintolaa, kesätunnelma oli kovin eteläeurooppalainen. Neljäntoista vuoden kuluttua halusimme kuitenkin eteenpäin ja kohti uutta. Tavoitteena oli uusi entistä minimalistisempi ja käytännöllisempi asunto. Löysimme sellaisen Kruunuvuorenrannasta, joka on meren äärellä ja josta pääsee meren yli keskustaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti