Suloiset muistot

                                     Kummitätini Nasun ensimmäinen kortti minulle.


Tämän viikon olen ollut valmiudessa hoitamaan, leikkimään ja keskustelemaan tulevan isosiskon kanssa. Siksi ajatukseni ovat liikkuneet lasten syntymään liittyvissä monissa suloisissa muistoissa.

Ensimmäiset hyvin tietoiset ja tarkat muistot minulla on pääsiäiseltä vuonna 1958. Ajoin pyörällä aurinkoisella pihalla Munkkiniemen Tammitiellä kun isä tuli parvekkeelle ja huusi, että meille on syntynyt pikkuveli. Jatkoin pihapyöräilyä tyytyväisellä mielellä, mutta mietin perheemme uutta kokoonpano. Tähän asti minä ja vähän yli vuoden minua nuorempi sisko olimme lapset ja sitten oli äiti ja isä. Nyt meitä olisi isän, äidin ja lasten lisäksi pikkuveli.

Kun nuorimmainen veljeni syntyi, olin jo varhaiskypsä teinipoika. Veli syntyi jouluaattona niin kuin isänisänsä ja sai tietysti perintönä tämän nimen: Oskari. En oikein saa mieleeni mitä ja miten söimme tuona jouluna kun äiti oli poissa. Oliko hän tehnyt kaiken valmiiksi vai paistoiko isä koko joulun pihvejä? Aina kun äiti ei ollut laittamassa ruokaa, isä paistoi pihvejä. Se oli ainoa ruoka, jota hän osasi valmistaa.

Häämatkallamme Tallinnaan matkakassa hupeni kovin kevyeksi, koska olin ostanut tuoreelle langolleni hänen tilaamiaan kuubalaisia sikareita. Ymmärtämättömänä ostin valuuttabaarista koko kalliin laatikon. Kuljimme paljon kesäkuisen vihreissä puistoissa ja katselimme leikkiviä lapsia. Siihen ei tarvittu rahaa. Näin puistoissa pellavapäisiä virolaispoikia, jotka kaikki näyttivät minusta Paavoilta. Päätimme, että jos joskus saamme pojan, panemme Paavon hänen nimekseen. Asia oli ystävien tiedossa, joten esikoisen saaman ensimmäisen sähkeen teksti oli lyhyt ja hauska: "Päivää Paavo".

Tyttären syntymän jälkeisenä päivänä lähdin esikoisen kanssa kauniina elokuisena sunnuntaina Kaivopuiston konserttiin. Jossain vaiheessa lavalta kuulutettiin, että Lepakkoa on lähdetty valtaamaan. Tajusin kovin kirkkaasti siinä nurmikolla, että valtaus ei ole enää minun juttuni, sillä olen kahden lapsen isä.

Kuopuksen syntymää edeltäneen päivän vietimme retkellä aurinkoisessa Suomenlinnassa, jossa sireenit kukkivat. Lapsen syntymä oli hyvin lähellä ja ajattelin, että aurinkoisen kesäkuun lapsesta tulee aurinkoinen ihminen. Ja näin kävikin, vaikka välissä on ollut monenlaisia vaiheita.

Vanhin lapsenlapsistamme syntyi vajaat kymmenen vuotta sitten. Sovimme, että menemme katsomaan häntä Kätilöopistolle varhain iltapäivällä. Lähdin ministeriöstä kesken kokouksen. Kuiskasin vierelläni istuneelle virkatoverille syyn. Hän onnitteli ja totesi jotain olennaista: "Ja illalla menet sitten ensi kertaa maate mummon kanssa." Mummon kanssa on eletty ja noin kolmen vuoden välein olemme menneet yhdessä katsomaan Kätilöopistolle uutta suloista sukulaista.

Latte-papat ja tiskaaja-isä

                             Tiskaaja-isä poikansa kanssa Kauppatorilla kesällä 1977.

Luin viikolla Hesarista laajan jutun Uumajan onnellisista koti-isistä. Kävin Uumajassa viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten, mutta näen usein Tukholmassa tyytyväisiä latte-pappoja kahviloissa aamiaisella lapsen kanssa ja työntämässä rattaita kohti dagista. Tiedän, että mikään ei tee miehelle niin hyvää kuin hoitaa lastaan pienenä.

1970-luvun puolivälissä äitiysloma kesti puoli vuotta. Vaimoni äitiysloma päättyi kesän alussa ja esikoiselle oli luvattu paikka päiväkodin vauvalassa elokuussa. Minä olin vielä opiskelija, mutta vaimoni valmis erikoisairaanhoitaja. Minun paperinarulihakseni ja tekninen kömpelyyteni tekivät mahdottomaksi lyhytaikaiset miesten työt satamassa tai rakennuksilla, joista olisi saanut kunnolla rahaa. Vaimo meni työhön ja minä jäin koti-isäksi.

Olin hyvin tyytyväinen, sillä mistä olisin voinut saada parempaa kesäseuraa kuin esikoispoikani. En oikein löytänyt paikkaani Kulosaaren - josta olimme saaneet hyvän vuokra-asunnon - lapsia ulkoiluttavien rouvien keskuudessa, joten lähdimme oikeastaan päivittäin seikkailemaan kaupungille. Esittelin ylpeänä poikaani tutuille, ja olimme selvästi vauhdissa hänen kanssaan keskustassa. Seikkailun jälkeen nukuimme molemmat kotona päiväunet, ja olimme näin virkeinä vastaanottamassa perheen äitiä töistä.

Kerrostalossamme karsastettiin uutta lapsiperhettä. Vanhat rouvat katsoivat, että talomme on muuttunut slummiksi kun ulkona kuivatetaan vaippoja. Lisäksi naruja ei heidän mielestään saanut jättää kuivaustelineeseen kun kävin hakemassa pyykin nopeasti kesäsateen tieltä. Tädit heittivät narut puskaan, koska pyykkitelineet olisivat kuluneet liikaa kiristettyjen narujen vuoksi.

Pienistä pyykkiongelmista huolimatta muistelen alkukesää onnen ja läheisyyden aikana. Heinäkuussa törmäsimme aikamoiseen rahattomuuteen, jonka olisi voinut vielä kestää kaksistaan, mutta ei oikein lapsen kanssa. Siihen aikaan ei oltu vielä keksitty erilaisia joustavia tapoja taikoa käteistä ja pelata muovikorteilla. Meillä oli kyllä tili Elannossa ja Stockmannilla, mutta tarvitsimme nopeasti käteistä ja tilille rahaa laskunmaksuun.

Sain vinkin, että ravintola Kappeliin otetaan ilta- ja yötiskaajia, joiden palkanmaksuväli oli sopivasti viikko. Vapauden aika päättyi, kun hoidin päivät lasta ja tiskasin illat puoleenyöhön Kappelissa. Minulla oli suloiset muistot tiskaajan kesistä Gotlannissa iloisessa nuorten porukassa. Kappelin tiskiin näytti hakeutuvan tilapäistöiden tekijöitä, usein alkoholisoituneita vajaatyökykyisiä ihmisiä, joita ei enää näkynyt palkkapäivän jälkeen. Tarjoilijat katsoivat meitä pitkin nenänvartta ja tuskin puhuivat minulle ja tiskaajakollegoilleni.

Muutaman tiskausviikon jälkeen aloitimme uuden ihanan arjen: poika meni harmaaseen matalaan päiväkotiin, minä lähdin Domukselle tekemään gradua ja vaimo töihin Hesperiaan. Olimme palkkarahoillani ostaneet esikoiselle kengät päiväkodin aloittamista varten. Ensimmäisen päivän jälkeen ne olivat kuluneet, sillä hän eteni päiväkodin betonipohjaisella ulkopihalla niin, että kengät raapiutuivat.

Autot ja Jeesus

Muutimme takaisin Helsinkiin vuonna 1956 kahden Tukholman-vuoden jälkeen. Isä oli saanut Munkkiniemen seurakunnasta nuorisopapin ja Munkkivuoren uuden kaupunginosan piiripapin tehtävän. Asetuimme asumaan uuteen kerrostaloon Tammitien ja Riihitien kulmassa. Tuohon aikaan varsin vauraatkin perheet asuivat kerrostalojen suurimmissa asunnoissa; vasta 1960-luvulla alkoi siirtyminen moderneihin omakotitaloihin perinteisten kaupunginosien ulkopuolelle. Pihalla oli vilkasta, sillä kaikissa perheissä oli paljon lapsia.

Asuntomme oli hyvä ja elämä mukavaa, mutta apupapin lapset kärsivät yhdestä ongelmasta hyvinvoivassa kaupunginosassa. Meillä ei ollut autoa eikä televisiota, sillä isän palkka ei ollut kovin korkea. Autokysymys näyttäytyi meille ajankohtaan nähden poikkeuksellisessa valossa, sillä minun parhaan kaverini perheessä oli Opel Kapitän ja siskon ystävän perheessä Mercedes Benz. Lisäksi naapuritalossa asui Vehon toimitusjohtaja, joten Riihitiellä näki koko ajan Mercedes Benzin uusimpia malleja.

Isä lisäsi automurhettani kertomalla, että jos olisimme asuneet vielä kolmannen vuoden Tukholmassa, hän olisi hankkinut kaksipaikkaisen Messerschmittin. Minun oli täysin mahdotonta käsittää miksi emme jääneet sinne, vaikka olisimme saaneet auton. Eräässä suhteessa meillä oli rentoa kotona, sillä saimme aina jäädä kuuntelemaan ja keskustelemaan kun meillä oli aikuisia kylässä. Kirkolla, kerhoissa ja kotona meille syntyi varhainen, mutta vankka uskonnollinen vakaumus.

Eräs pihatoverimme muistutti meitä perheemme puutteista. Hän valisti, että jos isämme olisi opiskellut insinööriksi, meilläkin olisi televisio ja auto. Me annoimme takaisin samalla mitalla siskon kanssa ja huusimme pihalla hänelle: "Rahaa rahaa huutaa maailman lapset. Teillä on auto ja telkkari, mutta meillä on Jeesus." Sen jälkeen emme enää saaneet hyvää tarkoittavia neuvoja.

Vaikea autokysymys jäi unohduksiin ja saimme television uuteen virka-asuntoon Munkkivuoressa, kun isästä oli tullut kirkkoherra. Kovin paljon en enää autoja miettinyt, enkä tuntenut myöhemmin minkäänlaista tarvetta suorittaa ajokorttia täytettyäni 18 vuotta. Nuoruusvuosien runsas elokuvien katselu kuitenkin vakiinnutti autohaaveeni: jos rikastun, ostan elegantin Citroenin Ison Kissan. Perheen kasvaessa muutin haavettani astetta käytännöllisemmäksi ja unelmoin isosta Volvon farmarista, myös siksi että elokuvissa jenkkiläiset älyköt ajoivat sellaisella. Nämä olivat haaveita, jotka eivät todellakaan mahtuneet pikkuvirkamiehen perheen talouden realiteetteihin.

Kun aikanaan tuli välttämättömäksi hankkia viisihenkiselle perheelle kulkuneuvo lomamatkoja ja urheiluharjoituksia varten, päädyin kaikiksi työvuosiksi käytännöllisiin ja järkeviin saksalaisiin alemman keskiluokan farmarimalleihin. Vasta eläkkeellä ryhdyin irrottelemaan ja hankin pienen, mutta persoonallisen Citroen Picasson. Valitettavasti jouduin pian havaitsemaan, että se on liian pieni perhepiirin ja taistelevan työväenliikkeen kuljetustarpeiden kannalta. Nyt minulla on taas alemman keskiluokan farmari, tosin ranskalainen Renault.

Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä käsitellä lapsuuden traumoja ja elämän täyttymättömiä haaveita. Sveitsiläinen yritys on alkanut markkinoida 1950-luvun pojille - siis nykyisille papparaisille - alkuperäisen kaltaisia Dinky Toys -pikkuautoja, joita minäkin keräsin Munkkiniemessä. Niissä mittasuhteet ovat kohdallaan ja kaikki on tehty huolella. Club Dinky Toys toimii kirjakerhon tapaan ja pelkästään kerhon rintamerkki on niin hieno, että äkkiä katsottuna voisi luulla minun kuuluvan johonkin eksklusiiviseen herrainklubiin. Olen kertonut vaimolle, että kerään pikkuautokokoelman maalle kesämökkimme nuoren vuokraemännän ja -isännän alle kouluikäisen pojan vierailuja silmällä pitäen.

30 vuotta kertomuksia

Helsingin Sanomien NYT-liite julkaisi tämän kuvan vuonna 2002, kun se esitteli ensimmäisen kirjani Kirjoituksia virkamiehen elämästä. Puolet tuon kokoomateoksen teksteistä oli julkaistu ammattikasvatushallituksen ja opetushallituksen lehtien pakinoina vuosina 1985-1992. Hakaniemen virastotalo on tässä kuvassa vielä aito ja alkuperäinen. Kuva: Ville Juurikkala


Vuoden 1985 alussa siirryin valtion virkamieheksi pitkän kunnallisen palvelun jälkeen. Sain ammattikasvatushallituksessa hoidettavakseni valtakunnallisen viestintäkampanjan, jolla pyrittiin tekemään ammatillista koulutusta tunnetuksi. Pääsin viraston pieneen työhuoneeseen loputtoman pitkän käytävän varrelle; interiööri oli kaikin osin harmaansävyinen. Huoneen väriläiskänä toimi vanha Billnäsin ruskea kirjoituspöytä, jonka sain käyttööni, koska hallinnollisen toimiston rouvien sukkahousut menivät rikki osuessaan pöydän sisäreunaan.

Tavakseni muodostui iltapäivän myöhäisinä tunteina kulkea käytävän päähän tiedotussihteerin huoneeseen, jossa pohdin hänen kanssaan molempia osapuolia kiinnostavia kysymyksiä. Jos hänellä oli kiire, vierailu oli lyhyt, mutta jos hänellä ei ollut päälle kaatuvaa, saatoimme päästä pitkälle pohdinnoissa. Eräänä iltapäivänä ryhdyin ääneen hahmottelemaan henkilöstölehteen sopivaa palstaa pikkuvirkamiehelle. Heti seuraavana päivänä tiedotussihteeri sai viraston ruskeassa sisäpostikuoressa pakinan, jonka oli kirjoittanut nimimerkki von Witzlebenin ystävä. Nimimerkin nappasin kouluvuosiltani.

Ensimmäisessä pakinassa kuvataan alter egoni tietä virastotaloon, kun hän hakee paikkaansa elämässä. Itse talosta kerrotaan näin: "Eräällä yöllisellä retkellä ajauduin Pitkän Sillan toiselle puolelle. Ja mitä näin: talo kuin minuus jota olin etsinyt. Kaikki järjestyksessä, ikkunat ja saumat kohdallaan, muotojen pelkistynyt kauneus. Ja koko elämän rikkaus ympärillä."

Tiedotussihteeri siirtyi ulkoasiainministeriöön ja minäkin eräiden mutkien kautta lopulta opetusministeriöön, mutta sain jatkaa nimimerkin suojassa kirjoittavana pakinoitsijana seitsemän vuotta. Pidin pakinoitsijan työstä: tuntemattomana kirjoittajana saatoin liikkua vapaammin ajassa ja paikassa sekä yhdistellä asioita absurdimmin kuin omalla nimellä. Sitten virastotaloon tuli uusi johto ja rytminvaihdos, jolloin hieman nuhraantunut pikkuvirkamieshahmoni ei enää sopinut dynaamiseen julkikuvaan.

Kun kirjoittaminen oli tullut osaksi luontoa, etsin uusia kanavia. Kirjoitin matkakirjeitä opetusministeriön henkilöstölehteen, nuoruuskuvauksen Kaupunginmuseon kirjaan ja sain Hesarin autosivuilla läpi juttuni autonvaihdosta. Se täytti koko sivun ja minulle maksettiin kerrankin kunnon korvaus. Monien pitkien ja työteliäiden virkavuosien jälkeen aloin kuitenkin olla niin täynnä hallintopäätöksiä, koulutuspoliittisia muistioita ja ministereiden puheluonnoksia, että päätin siirtyä vuorotteluvapaalle nähdäkseni osaanko vielä kirjoittaa lyhyitä kertomuksia.

Runsaassa puolessa vuodessa kirjoitin 35 tuokiokuvaa Helsingistä ja julkaisin pienen pehmeäkantisen kirjan nimeltään Chez Mariuksen spagetti. Ristin genren "raitiovaunu- ja metrokirjallisuudeksi", koska kertomukset olivat muutaman pysäkinvälin mittaisia. Myöhemmin ylipitkällä sairaslomalla kirjoitin vielä toisen samanlaisen kirjan Ruotsista, mutta sitten tajusin ajan ja kirjamarkkinoiden muuttuneen. Pienen pehmeäkantisen on demand -kirjan myyntihinta kirjakaupassa muodostui aivan liian kalliiksi, Akateeminen otti kirjojani myyntiin äärettömän vastentahtoisesti ja ihmiset metrossa ja raitsikassa silmäilivät kännykkää, tablettia tai Metro-lehteä. Artisti maksaa -kulttuuri sopi muutenkin huonosti eläkevuosina laihtuneelle kukkarolleni.

Ryhdyin blogistiksi, sillä se on sekä halpaa että nykyaikaista. Olen pitänyt yllä reipasta tahtia ja kirjoittanut loma-aikoja lukuun ottamatta blogin viikossa. Se on terveellistä, sillä vaimoni tapaan en ole innostunut ristikoiden tekemisestä ja kuitenkin pääni toimintakyky vaatii jonkinlaisia kirjallisia harjoituksia.