Toimita talosi

Ostin kirjamessuilta yhden kirjan pelkästään oivallisen nimen takia: Toimita talosi - Muistijälkiä. Helena Anhava on kirjoittanut sen yli kahdeksankymmenvuotiaana. Anhavan varhaisista vuosikymmenistä luin mielelläni, mutta kun hän pääsi minulle läheisille 1960- ja 1970-luvuille, muistelu ei puhutellut. Muistijäljissä oli niin paljon mielensä pahoittamista, milloin huonosti käyttäytyvien ihmisten takia, milloin 1960-luvun vasemmistoradikaalien takia, taistolaisista puhumattakaan.

Helena Anhavan isä oli käyttänyt usein ilmaisua "Toimita talosi", joka on Toisesta kuningasten kirjasta. Minustakin se on äärimmäisen tärkeä elämänohje. Olen viime vuodet toimittanut kahden lapsettoman lähisukulaiseni taloja. Heillä riitti tärkeitä ja mielenkiintoisia projekteja ja voimaa niiden toteuttamiseen yli kahdeksankymmenvuotiaiksi, mutta sitten voimat loppuivat ja talo jäi toimittamatta. Sisarusteni kanssa olemme joutuneet vuokraamaan erillisen varastotilan, jotta työ ei veisi voimia kerralla.

Minulla on kerrottavana yksi hyvä kokemus talon toimittamisesta sekä annettavana yksi tärkeä neuvo kaikille kohti elämän ehtoopäiviä kulkeville. Kun jäin eläkkeelle ministeriöstä, siivosin huoneeni täydellisesti. Liian usein olen vaihtaessani virastoa, virkaa tai virkahuonetta joutunut kohtaamaan edellisen huoneenhaltijan paperit, mapit ja kirjat. Tällainen kollega on ollut joko ymmärtämätön tai laiska, sillä työtehtävät, papereiden järjestämisen logiikat ja tarvittava kirjallisuus eivät ole kahdella virkamiehellä koskaan samanlaisia.

Minulta jäi virkahuoneeseen kynien, klemmareiden ja vastaavien lisäksi vain valtioneuvoston puhelinluettelo ja korkeakoululainsäädännön sisältävä teos. Siivousurakan jälkeen kuljin kevyellä ja iloisella mielellä ministeriöstä Rauhankatua pitkin kohti raitiovaunupysäkkiä.

Tärkeä neuvoni on tämä: ryhdy raivaamaan vinttiä ja kaappeja heti kun jäät eläkkeelle! Koskaan ei ole liian aikaista ryhtyä talon toimittamiseen! Jos muistojen sortteeraaminen ja tuhoaminen tuntuu raskaalta ja ikävältä, se on puhdasta tervanjuontia seuraavalle sukupolvelle. On turha kuvitella, että jokaiseen perhepiiriin syntyy väistämättä ennemmin tai myöhemmin entusiastisesti suvun aarteisiin suhtautuva jälkeläinen.

En usko lopullisiin käteviin säilytysmuotoihin. Aluksi tallensin tekstejäni lerppuihin, sitten korppuihin, romppuihin ja tikkuihin ja nyt pilveen. Kohta ne varmaan siirretään jollekin planeetalle. Olen siirtänyt vanhempieni häissä kuvatun kaitafilmin ensin VHS-kasetille, sitten DVD-levylle ja nyt se on siirrettävä pilveen kuin DVD-laitteista luovutaan.

Huolellisestikaan järjestettyä arkistoa ei kannata jättää lapsille, vain hyvin toimitetut muistot elävät. Olen viime vuosina katsellut eniten kolmea äitini kokoamaa albumia elämästäni 1950-luvulla; kuvien alle äiti on kirjoittanut mustekynällä lyhyet tekstit. Lisäksi katselen säännöllisesti enoni kunnostamaa ja henkilötiedoin täydentämää kaunista nahkakantista albumia isoisäni lapsuudenperheestä 1800-luvun lopulla Viipurissa.

------------

Jään pitkähkölle joulutauolle ja ryhdyn taas kirjallisiin töihin joskus tammikuun puolivälissä. Blogikirjoituksiani on luettu marras-joulukuussa 2013 yli 800 kertaa, mikä on mielestäni mainio juttu; en kirjoita vain itselleni.

Toivotan rauhaisaa Joulua kaikille blogin lukijoille!

Kaksi kutsua

Sain tänä syksynä kaksi kutsua. Ensimmäinen tuli kauniissa kuoressa ja siinä toivotettiin minut tervetulleeksi Itiksen Stockmannin uusien tilojen avajaisjuhlaan. Olin ymmälläni, sillä en ole ymmärtänyt kuuluvani Itä-Helsingin silmäätekeviin.

Olen kyllä itähelsinkiläistynyt viime vuosina vauhdilla: olen siirtynyt Yrjönkadun uimahallin herraseurasta Vuosaaren uimahalliin, käyn kaikissa Fliku 82:n näytöksissä ja pankkikonttorini olen vaihtanut Kolmen sepän konttorista Itäkeskukseen. Tästä huolimatta en tunne kuuluvani seudun parempiin ihmisiin, eihän minua ole pyydetty edes rotareihin tai leijoniin. En ilmoittautunut juhlatilaisuuteen myöskään sen takia, että kutsussa edellytettiin tumman puvun käyttöä. Sen käytön olen nykyään rajoittanut vain hautajaisiin.

Myöhemmin kuitenkin tajusin kutsun todellisen syyn: olen ensin tuhlannut liikaa Hulluilla päivillä Itiksessä ja sitten vielä ostanut Kirjamessuilta aivan liikaa kirjoja Stockan kortilla. Tietoisuus kutsun syystä aiheutti minulle häpeää. Halusin elää toisin ja ryhtyä säästäväiseksi ja tarkaksi eläkeläiseksi.

Herttoniemen Megahertsissä avattiin uusi Tokmanni. Henkilökohtaista kutsua en saanut; kutsu tuli muun mainospostin ohessa. Siinä ei ollut minkäänlaisia pukeutumisvaatimuksia ja lisäksi tuhannelle ensimmäiselle ilmoitettiin annettavan muoviämpäri täynnä talon tuotteita. Siis juuri oikea paikka tarkalle eläkemiehelle.

Kuljetin vaimoni kudontakurssille työväenopistoon ennen avajaisia, jonka takia en ehtinyt paikalle aivan aukaisemisaikaan. Megahertsin autotallissa oli runsaasti tilaa; Tokmannin avajaisiin ei ilmeisesti ole tapana tulla autolla. Itse liikkeessä oli valtava tungos ja keräsin koriin hautakynttilöitä ja henkareita jotain ostaakseni. Jonotin sitten vielä kassalle ja luulin että siellä annetaan maksuttomat muoviämpärit. Niitä jaettiin kuitenkin erillisessä pisteessä.

Kaiken jonottamisen ja tunkemisen jälkeen tarjosin jakopisteessa kauppakuittiani, mutta jakelija ihmetteli: "Missä on teidän avajaiskuponkinne, joita annettiin tuhannelle ensimmäiselle?" En siis ollut ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt tulla hyvissä ajoin ennen avaamista jonottamaan ämpärikuponkia.

Kaikki tämä osoittaa, että minun kannattaa ottaa etäisyyttä kauppaliikkeisiin. Olen päättänyt satsata niiden sijasta kursseihin, myös ajatellen myöhemmin alkavaa syvää vanhuutta. En näet usko silloin selviäväni hoitolaitosten henkilökunnan kanssa osaamillani kielillä: äidinkielellä, toisella kotimaisella, nuoruuden saksalla ja työvuosien pakkoenglannilla. Siksi olen ryhtynyt vahvistamaan alkeisvenäjääni ja aloittanut nollasta espanjan kielen opinnot.

Lisäksi haluan vahvistaa ja automatisoida taitojani tietotekniikassa, sillä olen vakuuttunut että jatkossa kaikkia vanhusten tarvitsemia laitteita sängystä mittareihin ohjataan vaativilla hipaisulaitteilla ja koko ohjausprosessista on otettava itse täysi vastuu.

Punainen nojatuoli - oma tila

Jokainen tarvitsee oman tilan. Oikeastaan me tarvitsemme oman huoneen, mutta minun on pakko tyytyä punaiseen nojatuoliin. Nojatuolilla voin lukea, katsoa televisiota, torkkua ja antaa ajatusten kulkea vapaasti.

Minä en ole mustasukkainen punaisesta nojatuolista: omat lapset leikkivät ja hyppivät sen päällä ja nyt lastenlapset tekevät samaa. Annan myös vieraiden istua sillä ja silloin menen itse istumaan vanhalle puusohvalle.

Nojatuoli tuli meille kiertoteitä isovanhempien kodista. Äitini kertoi lukeneensa koko nuoruutensa kirjoja tässä nojatuolissa. Nojatuoli kulki pitkään enoni mukana eri maissa, ja kun sain sen, se oli päällystetty pehmeällä nahalla. Kolme lastani pomppivat päällysteen rikki. Koska nojatuoli oli rakas, kunnostutimme ja päällystytimme sen punaisella plyysillä.

Edellisessä kodissamme nojatuoli oli nuorimman poikani turvapaikka. Hän jakoi huoneen kuusi vuotta vanhemman veljensä kanssa, mutta iltapäiviksi hän valtasi nojatuolin ja katsoi taivaskanavia. Hän oppi näin englannin kielen ja kuvakerronnan; nuorimmaisesta tuli myöhemmin elokuvaaja joka filmaa eri puolilla maailmaa.

Nojatuoli oli samaan aikaan kodin arvokkain paikka. Siinä on otettu valokuva kun appiukko täyttää seitsemänkymmentä, kun esikoinen tulee ylioppilaaksi ja kun vaimo saa Helsinki-mitalin palveltuaan nuhteettomasti kaupunkia kolmenkymmenen vuoden ajan.

Punainen nojatuoli soveltuu myös punaviinin seurustelujuontiin viikkonloppuna kun katsomme hyvää elokuvaa. Se on monella lailla turvallinen pesä omassa kodissa, etenkin silloin kun maailma on kolhinut tai vaatinut liikaa.

Enoni muutti elämänsä kahdeksi viimeiseksi vuodeksi palvelutaloon. Vaikka hän oli tarkkaan miettinyt mukaan otettavat huonekalut, hän ei ymmärtänyt jättää tilaa nojatuolille. Tätä hän katui loppuun asti: "Mitä virkaa elämällä on, jos ei voi istua nojatuolisssa ja lukea kirjaa?" Tätä virhettä en tule tekemään, sillä kun kirjoitan hoitotestamentin, panen siihen maininnan nojatuolista. Lapset, jotka ovat saaneet pomppia nojatuolilla, huolehtikoot siitä, että punainen nojatuoli on käytössäni niin kauan kun voin asua omien huonekalujeni keskellä.

(Teksti on alunperin kirjoitettu KSL:n Mac-kurssilla tehtyä digitaalista kuvakertomusta varten.)

Luokkatoverit

Syyskuun alussa vuonna 1963 kolmekymmentä poikaa seisoo rivissä kivisen lyseon ensimmäisen kerroksen aulassa Ratakadun varrella. Aulasta alkaa pitkä marssi yläkerran juhlasaliin, jossa aloitetaan koulupäivät joka aamu virrellä ja aamuhartaudella. Vuosi vuodelta matka lyhenee, sillä luokka on aina kesän jälkeen lähempänä juhlasalia; kahdeksannella opiskelemme juhlasalin vieressä.

Jo toisesta luokasta alkaen poikia alkaa tulla ja mennä, luokalle jääviä on aina. Monet häipyvät koulusta kokonaan, sillä 1960-luvun oppikoululla ei ole peruskoulun tapaan kykyä tukea ja kannustaa oppilaita silloin kun kaikki muu paitsi koulutyö kiinnostaa. Poikakoulu on heille tyly opinahjo, ja myös varsin pienestä rikkeestä osoitetaan ovea.

Minä viihdyn koulussa, sillä se on elävä sosiaalinen näyttämö, jossa tapaan mielenkiintoisia poikia, erikoisia opettajia ja vuosittain vaihtuvia auskultantteja. Joskus oppitunneilla on puuduttavaa, mutta sen korvaavat luokka- ja koululehtien teko, kulttuuritapahtumat sekä jatkuva suunsoitto väli- ja ruokatunneilla. Oikeastaan vielä jännittävämpää on koulurakennuksen ulkopuolella, sillä sitä ympäröi rosoinen Rööperi. Vähitellen oma reviirini laajenee kattamaan koko keskustan sekä sen kahvilat ja leffateatterit.

Opin koulussa kirjoittamaan, pitämään puheita ja väittelemään. Pidän historiasta ja äidinkielestä sekä vapaaehtoisen puhekasvatuksen tunneista. Poikakoulussa kaipaamme tyttöjä, mutta heidän sijaansa voimme kuitenkin ihailla kauniita piirustuksen auskultantteja, joiden huomion kiinnittämiseksi kannattaa yrittää näyttäytyä taiteellisesti suuntautuneena nuorena miehenä.

Luokan pojat kokoontuvat kuusikymppisinä koulun ensimmäisen kerroksen luokkaan. Mukaan on kutsuttu kaikki jotka ovat olleet luokalla lyhyemmän tai pitemmän ajan; matrikkeli- ja vuosikertomustutkimukset sekä intensiivinen muistelutyö osoittavat, että luokalla on opiskellut yli viisikymmentä poikaa. Kättelen tulijat, koska olen valmisteluryhmän puolesta kirjoittanut kutsukirjeet ja pidän avauspuheenvuoron. Yksi etupulpettien pojista sanoo sukunimensä kätellessään, koska on luullut minua tilaisuudessa puhuvaksi opettajaksi. En tietysti enää ole pitkä ja laiha kiharatukka takariviltä, mutta ehkä hänellä on myös huono kasvomuisto.

Syömme koulutilaisuuden jälkeen italialaisessa ravintolassa Annankadulla. Vaikka minulla on paljon lämpimiä mielikuvia luokan pojista, huomaan että monen kanssa on aika vähän yhteisiä muistoja tai luontevaa puhuttavaa. Tilaisuuden jälkeen tajuan, että tuskin kaikkien kesken oli puhuttavaa edes kouluaikana. Pojat ovat läheisiä muistoissa kahdeksan samassa luokkahuoneessa vietetyn vuoden vuoksi, ei välttämättä yhteisen tekemisen tai puhumisen  takia.

Yksi toisensa jälkeen me pojat jäämme eläkkeelle. Yhä useammin joudumme myös vastaanottamaan suru-uutisen: joku luokkatovereista on kuollut. Ne joita elämä on kolhinut kovimmin, näyttävät lähtevän ensimmäisinä. Luokkatoverin kuolema pakottaa muistelemaan surullisena yhteisiä hetkiä ja keskusteluja, pieniäkin. Surun lisäksi mielen valtaa haikeus, sillä niin paljon on peruuttamasti takana.

Nyt seuraamme lastenlasten koulunkäyntiä, kuulemme heidän luokkatovereistaan ja ihailemme heidän saavutuksiaan. Tyttärentytär on piirtänyt minulle kartan siitä miten he istuvat luokassa ja kertonut miten he menevät riviin. Koulun juhliin me isovanhemmat emme mahdu, mutta ainakin minä pääsin tyttärentyttären koulun kevätnäyttelyyn katsomaan hienoja taideteoksia ja tervehtimään hänen opettajaansa.

Tarjouslounas

Vaimolleni tuli Herttoniemenrannan Opus Business Parkin Amican tarjous, josta emme voineet kieltäytyä. Kaksi eläkeläistä saa lähetetyllä tarjouskupongilla lounaan yhden hinnalla ja lisäksi kassalla annetaan eläkeläiskortilla Amica-kortti, johon lounasleimoja keräämällä saa yhden maksuttoman aterian.

Olen oppinut että eläkeläisen kannattaa tarttua vakavalla mielellä tarjouskuponkeihin. Eri selvitykset osoittavat, että kulutuskeskeiseen elämään tottuneet ja eläkkeelle siirtyneet suurten ikäluokkien jäsenet eivät tahdo hyväksyä tulojen laskua vaan jatkavat kulutusta työvuosien malliin. Jotta en ajaudu luottokortti- ja velkakierteeseen, pyrin käyttämään maksimaalisesti kuponkeja.

Tartuimme siis tarjoukseen ripeästi. Sanoin heti vaimolle, että lounas Business Parkissa on raikas vaihtoehto reippaille ja dynaamisille eläkeläisille, joita palvelutalojen vanhuslounaat eivät puhuttele.

Työpaikkaruokala oli ilmava ja opastaulut selkeitä; ruuan nouto sujui kommelluksitta ja oikeassa järjestyksessä. Pidin erityisenä plussana, että kunkin pääruuan lisukkeet olivat sen ympärillä. Näin löysin vaivatta ja kysymättä purjoperunasoseen ja sitruunakastikkeen, jotka kuuluivat mantelikalaan.

Ensimmäisenä havaitsimme ruokasalissa istuvien varhaisessa keski-iässä olevien henkilöiden suuren määrän. Kun on ollut parikin vuotta eläkkeellä, alkaa luulla että kaikki ihmiset ovat joko yli kuusikymmenvuotiaita tai sitten pikkulapsia. Kun menee päivällä joogaan, uimahalliin, kudontakerhoon, kielikurssille tai kuntosalille, tapaa vain ikätovereita.  Iltaisin ja viikonloppuisin vieraisilla käyvät ovat puolestaan leikki-ikäisiä.

Toinen havainto koski kielten puhumista. Ruokajonossa puhuttiin kovaan ääneen englantia ja vieressämme ruokaili kaksi venäjää puhuvaa nuorehkoa naista. Työelämä näyttää kansainvälistyneen. Onneksi emme joutuneet sanomaan mitään kohteliasta näillä kahdella kielellä.

Ruoka oli maukasta ja salaattia saimme runsaasti. Pöytäkeskustelussa päätimme valita henkilöstöravintolan kantapaikaksi, jota voimme käyttää sekä kaksin että yksin. Joinakin päivinä ravintola voi helpottaa elämäämme, eikä meidän tarvitse käydä pitkiä ja vaativia neuvotteluja siitä, miten kalenterit sovitetaan yhteen ruoka-aikaa varten sekä mitä silloin syödään ja onko se riittävän terveellistä. Jälkimmäiset asiathan Amican koulutettu henkilökunta on miettinyt puolestamme. Tarjouslounas oli siis kaikkiaan virkistävä kokemus.

Poistuessamme katsoin alakerran infotaulusta talossa sijaitsevia firmoja, joita näytti olevan lomaosakkeita myyvästä yrityksestä arkkitehtitoimistoon. Havaitsin myös kannaltani mielenkiintoisen yrityksen: Seniorivälitys. Ajattelin kävellä suoraan sisään tarjoamaan palvelujani, mutta vaimo toppuutteli. Hän tiesi, että ministeriössä erikoisalani oli ollut puheluonnosten kirjoittaminen vaalikausittain vaihtuvilla nimimerkeillä, eikä hän arvellut sellaisella olevan kysyntää Business Parkissa.

Sturmanskie Gagarin

Polttarini järjestetään alkukesästä 1975 Vanhan Kellarin kabinetissa. Oikeustieteen ylioppilas H. toivottaa onnea pitkälle avioliittomatkalle ja päättää puheensa Juri Gagarinin sanoihin, jotka tämä lausui avaruusraketin lähtiessä maan kamaralta: Pojehali! Miksi ystäväni ja ilmaisujen mestari H. lainaa juuri Gagarinia? Totta kai Gagarin on korkealla neuvostoikonostaasissa, mutta yhtä lailla Juri on meidän kaikkien 1950-luvun alun poikien ikuinen myyttinen sankari.

Avaruus ja sen valloitus täyttää mieleni kansakouluvuosina. Avaruudessa lentää ensin miehittämätön Sputnik, sitten Laika-koira ja lopulta ensimmäinen ihminen Juri Gagarin 12.4.1961. Näen sirkuksen Sputnikin ja Laika-koiran Moskovan suuren sirkuksen esityksessä Messuhallissa vuonna 1960, ja tämä tekee suuren ja innostavan vaikutuksen. Olen varma, että minun elämäni liittyy tiiviisti avaruuslaitteisiin ja että omana elinaikanani moni lentää avaruuteen, ehkä minäkin.

Jo ennen kansakoulun alkamista annan lausunnon Nuori Kirkko-lehdelle tulevaisuudensuunnitelmistani. Minusta ei tulekaan pappia tai pelastusupseeria vaan avaruuslaitteiden ihmemies. Joudun lieviin ristiriitoihin kosmonautti Gagarinin kanssa, sillä hän sanoo ettei Jumalaa ole olemassa, koska ei nähnyt tätä avaruudessa. Puhun asiasta pappisisäni kanssa radion iltahartaudessa ja pikkupojan uskonvarmuudella torjun kosmonautin argumentin. Tämä ei kuitenkaan vähennä ihailuani miestä kohtaan, joka on ensimmäisenä lentänyt avaruudessa.

Oppikouluvuosina avaruusinnostus hiipuu, sillä eteen tulee niin paljon kiinnostavaa. Monet luokkatoverit seuraavat tarkasti Yhdysvaltojen astronautteja ja heidän lentojaan, mutta minuun ne eivät enää tee suurta vaikutusta. Edes kävely kuussa ei saa aikaan samanlaista värinää kuin Sputnik Messuhallissa.

Keski-iässä huomaan, että poikavuosien itsestään selvä ajatus avaruusajan lopullisesta alkamisesta ei ole toteutunut, vaikka kehitys on kehittynyt muutoin pitkin askelin. Kaikki puhuvat mobiililaitteista, digitaalisesta maailmasta ja somesta, eikä juuri kukaan suunnittele avaruusmatkoja.

Näen tänä syksynä lomalennolla Finnairin kuvastossa Sturmanskien retrokellon, joka on valmistettu jäljitellen muotoilultaan Gagarinin avaruuslentoa varten suunniteltua erikoisvalmisteista kelloa. Kellon mallinimi on luonnollisesti Gagarin. Minun on tilattava välttämättä sellainen, lapsen on saatava lelunsa.

Vaimo sanoo, että kun palaan yöllä vessasta pimeään makuuhuoneeseen, minusta näkyvät vain uuden kellon fosforiset viisarit. Olen vihdoinkin päässyt tekemisiin avaruuslaitteiden kanssa ja minusta on selvästi tullut oman elämäni Gagarin.

Miehenkuvia

Kuvassa Wäinö Aaltosen veistos Alkuvoimaa (1915).


Katseet suunnataan nykyään yhä useammin miehen kehoon; ei vain kauniiden poikien vaan kaikenikäisten miesten. Nuoret miehet treenaavat kroppaansa niin, että alaston ylävartalo toimii kesän festivaaleilla hyvännäköisenä paitana.

Onneksi nuoruudessani oli helpompaa, sillä vain hikisille voimistelija- ja painonnostajapojille kehittyi muodokas ylävartalo. Me intellektuaalisesti suuntautuneet nuoret istuimme kahviloissa ja poltimme tupakkaa, eikä minunkaan pitkä ruipelo kroppani ollut mikään häpeä. Tyylikkyys saavutettiin lähtemällä Ruotsiin kesätöihin ja ostamalla sieltä aidot jenkkifarmarit ja hyvälaatuinen värikäs paita.

Arvioiva katse kohdistetaan tänään myös keski-ikäisiin miehiin. Luin keväällä erään uuden ajan johtajan syntymäpäivähaastattelun, jossa luonnehdittiin miehen ominaisuuksia. Jutussa kerrottiin johtajan hoksottimista, ajatuksenjuoksusta, keskittymiskyvystä ja kilpailuvietistä, mutta toimittaja korosti myös hänen pitkää hoikkaa urheilijanvartaloaan.

Kun olin keski-ikäinen, ei maltillisesta tukevoitumisesta ollut mitään haittaa johtotehtävissä, pikemmin päinvastoin. Päälliköksi ei valittu miestä, joka oli kukkakeppi ja siksi täysin epäuskottava henkilö johtamaan muita.

Saavutin täyden pyöreyden vasta eläkevuosinani. Nyt minulla on vatsa, jota voin rummuttaa lastenlasten iloksi kun kerron heille hurjia juttuja. Posti tuo minulle runsaasti eläkeläisille tarkoitettuja mainoksia. Niissä eläkeläismiehet ovat aina jäntevän urheilullisia ja heillä on hyvin leikattu harmaa tuuhea tukka ja parransänki. Minä en kaljuna ole edes pään osalta heidän näköisensä. Onko minusta tullut luuseri elämäni viimeiseksi neljännekseksi?

Olen kuitenkin löytänyt oivan harrastuksen, johon toivotetaan tervetulleiksi myös kankeat, kremppaiset ja ylipainoiset miehet. Harrastukseni on äijäjooga, jossa ei kilpailla suoritusten puhtaudessa ja vaativuudessa vaan kaikki tehdään niin että se sopii omalle kropalle. Loppuvenetyksessä on lupa torkahtaa eikä edes kuorsaaminen sen aikana ole kiellettyä.

Mennyt maailma

Isoisä jää eläkkeelle ministeriöstä jokseenkin samaan aikaan 1950-luvun puolivälissä kuin me muutamme takaisin Helsinkiin kahden Tukholman-vuoden jälkeen. Hän rakastaa lapsia ja hänellä on nyt paljon aikaa minulle ja siskolle. Isovanhemmat asuvat suuressa, tummassa ja minusta kolkossa asunnossa Töölönkatu 34:ssä. Omassa kodissa uudessa talossa Munkkiniemessä on paljon valoisampaa. En vietä aterioiden lisäksi paljoakaan aikaa heillä kotona, sillä isoisä haluaa aina lähteä kanssani kaupungille toimittamaan asioita tai museoon tai ihan vain kävelemään.

Isoisän puvuissa on liivi ja niissä kaksi pientä mutta hyvin tarpeellista taskua. Toisessa on pieni nukke, joka tuo onnea, ja toisessa puolestaan pieni pillerirasia, josta hän ottaa joskus pillerin kielen alle. Luulen niiden olevan pastilleja ja pyydän sellaista itselleni, mutta isoisä kertoo pillereiden olevan dynamiittia ja että ne on tarkoitettu vain vanhoille miehille. Kotoa hän ottaa myös kävelykepin, jollaisia isoisät käyttävät.

Isoisällä on paljon tarinoita Helsingistä ja Viipurista, ja minä kuuntelen niitä mielelläni. Yhteisillä retkillä on aina kohde: museo, Kaivopuiston salaiset portaat, Kahvila Tuuliviiri tai vain rakennus joka minun on hyvä tuntea. Toimimme aina rauhallisesti ja jos isoisä tapaa jonkun tutun, pitää minun kätellä kohteliaasti.

Töölönkadulla on Aallon vaatturiliike, jossa isoisä teettää pukunsa. Hän ottaa minut mukaan sovituksiin ja minusta vaatturiliikkeessä on hyvin kiinnostavaa. Koettelen kankaita ja yritän ymmärtää miten puku syntyy.

Kesäisin isovanhemmat asuvat pari viikkoa täysihoidossa kartanossa Hauholla. Kun perheeni on kesänvietossa samalla seudulla, teemme vierailuita heidän luokseen. Tässä täysihoitolassa asuu vain vanhoja ihmisiä ja siellä tulee olla meluamatta ja käyttäytyä muutenkin sievästi.

Isovanhemmat ostavat ensimmäisen oman asuntonsa  vasta eläkepäivillä. Kun he muuttavat Kulosaareen uuteen matalaan kerrostaloon, emme enää lähde kaupungille seikkailemaan vaan kävelemme rantoja pitkin tai keskustelemme olohuoneessa. Hän lukee minulle Tuhannen ja yhden yön tarinoita; kirjassa on upeita kuvia joita suojaa silkkipaperi. Hänellä on myös ranskankielisiä kirjoja, joita hän lukee. Äiti on kertonut, että hän opiskelee sitkeästi ranskaa, mutta ei kuitenkaan opi sitä koskaan kunnolla niin kuin hänen kielellisesti lahjakas isosiskonsa, joka pyytää vielä melkein 90-vuotiaana ranskankielisiä dekkareita sairaalaan.

Isoisä puhuu kaikesta siitä mitä tapahtui lapsuudessa ja nuoruudessa. Rakastan kun hän kertoo mahonkisesta veneestä Viipurista, poikien kiusanteosta venäjän tunneilla Ressussa, kasakoista Suurtorilla, tsaarin kuvan polttamisesta, matkasta ihmeelliseen Pietariin ja hurjista Tornbergin veljeksistä. Ministeriövuosista hän ei kerro mitään, mutta toivon uudelleen ja uudelleen tarinaa virkamatkasta Iislantiin - niin kuin isoisä sanoo - ja merellä noússeesta valtavasta myrskystä.

Isoisä kuolee viimeisenä keskikouluvuotenani, isoäiti paljon myöhemmin. Isoisän tarinat lähtevät pitkään kiertoon, samoin tummansävyiset huonekalut ja vanhat kirjat. Minäkään en puhu lastenlapsille koskaan ministeriöstä, ehkä kuitenkin voin kertoa virkamatkasta Grönlantiin. Kun olen joskus ehdottanut kävelykepin käyttöä, vaimoni on torjunut sen jyrkästi; minun ei pidä leikkiä vanhaa ukkoa. Varani eivät ole koskaan riittäneet puvun teettämiseen vaatturilla, mutta en toisaalta käytä nykyään kokopukua kuin hautajaisissa ja käräjäoikeuden istunnoissa lautamiehenä, koska annetun ohjeen mukaan "lautamiehen pukeutumisen tulee olla tuomarin tehtävän mukainen".