Minä en ole mustasukkainen punaisesta nojatuolista: omat lapset leikkivät ja hyppivät sen päällä ja nyt lastenlapset tekevät samaa. Annan myös vieraiden istua sillä ja silloin menen itse istumaan vanhalle puusohvalle.
Nojatuoli tuli meille kiertoteitä isovanhempien kodista. Äitini kertoi lukeneensa koko nuoruutensa kirjoja tässä nojatuolissa. Nojatuoli kulki pitkään enoni mukana eri maissa, ja kun sain sen, se oli päällystetty pehmeällä nahalla. Kolme lastani pomppivat päällysteen rikki. Koska nojatuoli oli rakas, kunnostutimme ja päällystytimme sen punaisella plyysillä.
Edellisessä kodissamme nojatuoli oli nuorimman poikani turvapaikka. Hän jakoi huoneen kuusi vuotta vanhemman veljensä kanssa, mutta iltapäiviksi hän valtasi nojatuolin ja katsoi taivaskanavia. Hän oppi näin englannin kielen ja kuvakerronnan; nuorimmaisesta tuli myöhemmin elokuvaaja joka filmaa eri puolilla maailmaa.
Nojatuoli oli samaan aikaan kodin arvokkain paikka. Siinä on otettu valokuva kun appiukko täyttää seitsemänkymmentä, kun esikoinen tulee ylioppilaaksi ja kun vaimo saa Helsinki-mitalin palveltuaan nuhteettomasti kaupunkia kolmenkymmenen vuoden ajan.
Punainen nojatuoli soveltuu myös punaviinin seurustelujuontiin viikkonloppuna kun katsomme hyvää elokuvaa. Se on monella lailla turvallinen pesä omassa kodissa, etenkin silloin kun maailma on kolhinut tai vaatinut liikaa.
Enoni muutti elämänsä kahdeksi viimeiseksi vuodeksi palvelutaloon. Vaikka hän oli tarkkaan miettinyt mukaan otettavat huonekalut, hän ei ymmärtänyt jättää tilaa nojatuolille. Tätä hän katui loppuun asti: "Mitä virkaa elämällä on, jos ei voi istua nojatuolisssa ja lukea kirjaa?" Tätä virhettä en tule tekemään, sillä kun kirjoitan hoitotestamentin, panen siihen maininnan nojatuolista. Lapset, jotka ovat saaneet pomppia nojatuolilla, huolehtikoot siitä, että punainen nojatuoli on käytössäni niin kauan kun voin asua omien huonekalujeni keskellä.
(Teksti on alunperin kirjoitettu KSL:n Mac-kurssilla tehtyä digitaalista kuvakertomusta varten.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti