Lähetin ammatti

                    Kartonkiroskikset täyttyvät nopeasti myös Kruunuvuorenrannassa.

Sain ensimmäisen lähetin toimen kesällä 1963 Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa. Kokouksen lähettikeskus oli sijoitettu Helsingin yliopiston Porhanian luentosali P III:een ja sitä johti pastori Matti Hakkarainen. Pääsin siis suoraan hyvin kansainvälisiin tehtäviin, vaikka kielitaitoni oli vaatimaton ennen oppikoulun aloittamista syksyllä. Osasin vain jonkun verran ruotsia lapsuusvuosista johtuen. Kaikki sujui kuitenkin mainiosti ja näin ihmisiä, jotka olivat tulleet eri puolilta maailmaa, myös kaukaa Afrikasta.

1960-luku oli kultainen vuosikymmen helsinkiläispojille, jotka halusivat lähetin paikan. Minulla ei ollut koskaan minkäänlaista vaikeutta päästä joululomiksi näihin urbaaneihin ja kiinnostaviin tehtäviin. Pari joululomaa työskentelin Uudenmaankadulla Otavassa ja vein kustantamon joululahjapaketteja arvokkaisiin koteihin kaupungin keskustassa. Sen jälkeen hakeuduin luokkatoverini Uugen kanssa joululähetiksi Raken myymälään Erottajalla. Istuimme parin muun pojan kanssa liikkeessä valmiina lähtemään heti keikalle, kun komento annettiin.

Ainakin yhden joulun tein työtä lähellä kotia Talous-Osakekaupan myymälässä Munkkiniemen puistotiellä. Kannoin kasseissa munkkiniemeläisten ruokatilauksia koteihin. Talous-Osakekaupan työsuhteen huippu oli, kun sain kantaa vielä silloin hyviä vuosia eläneen iskelmälaulajatar Laila Kinnusen vierellä hänen kauppakassejaan kotiin.

Oli vain luonnollinen jatko uralleni, että opiskeluvuosina 1970-luvulla hakeuduin kesätyöpaikkaan Suomen Pankkiin, jossa hoidin korkeimman tason lähettitehtäviä. Työskentelin vahtimestarin nimikkeellä, mutta tehtäväkokonaisuuden olennainen osa oli asiointi kaupungilla ja joskus johtokunnan jäsenten kirjeiden toimittaminen tärkeille henkilöille. Yleensä vakinainen virastomestari ajoi autoa, ja minä puolestani toimitin tehtävän perillä. Lähikohteisiin - esimerkiksi Pörssitalolle tai kauppa- ja teollisuusministeriöön - saatoin kävellä ja viedä tai hakea asiakirjoja, joita kuljetin salkussa. Pankki edellytti hyvin korrektia pukeutumista, onneksi minulla oli sininen klubitakki ja harmaat housut, joita saatoin käyttää työasuna.

Pitkään kuvittelin, että nykyajan nuoret miehet ovat menettäneet mahdollisuuden lähetin mielenkiintoisiin tehtäviin ja kasvaa niiden avulla kaupungin tuntemukseen. Olen kuitenkin voinut havaita, että Kruunuvuorenrannassa rapussamme liikkuvat naapureiden lisäksi lähinnä ruokakuljetuksia tuovat kauppojen kuskit sekä pizzerioiden ja Woltin lähetit. Lähetit eivät kuitenkaan ole nuoria koulupoikia, vaan aika usein maahanmuuttajataustaisia miehiä.

Ilmiö heijastuu jätehuoltoon. Kartonkiroskikset pursuvat kauppojen pahvilaatikoita ja pizzalähettien käyttämiä laatikoita. Asukkaat saavat säännöllisesti sekä virallisia tiedotteita että toisten asukkaiden kirjoittamia fb-postauksia, joissa annetaan hyvää tarkoittavia ohjeita pahvilaatikoiden litistämisestä.

En olisi vajaat kuusikymmentä vuotta sitten osannut ikinä ajatella, että lähettialalla tehdään elämäni ehtoopuolella miljardiluokan jättikauppoja. Voittajia tässä kuumassa liiketoiminnassa eivät tietenkään ole ammattitaitoiset lähetit vaan aivan muut. Siksi saattoi olla järkevää, että jätin lähetin ammatin ja ryhdyin virkamieheksi.

 

Pienet ympyrät

          Vuoden 2021 Puupalkinnon voittaja Hopealaakson päiväkoti Kruunuvuorenrannassa.

Pikkupoikana maailma laajeni vähitellen. Ensimmäisenä Munkkiniemestä muistan talomme edessä olleen rakentamattoman montun, kartanon puiston ja Tammitien mäen, jossa isot pojat laskivat mäkiautolla. Sitten maailma avautui Riihitietä pitkin leikkikouluun, kirkolle ja urheilukentälle sekä puistotien toiselle puolelle Bio Ritan lastennäytöksiin ja Valion baariin jätskille. Ja vähitellen koko Munkkiniemi oli omaa aluetta, mutta kaupungille lähdettiin vanhempien kanssa raitiovaunulla.

Oppikoulun aloitus Norssissa keskustassa muutti elämää paljon. Olin siihen asti pyörinyt isän apupoikana kun hän hoiti asioita kaupungilla tai lähtenyt äidin kanssa vaateostoksille Stockalle. Nyt liikuin koulun takia joka päivä yksin keskustassa. Kun sitten ystävystyin Rööperissä asuneen luokkatoverini Jaskan kanssa, alkoivat yhteiset seikkailumme ja koko keskustan valloitus. Meidän maailmaksemme tulivat puistot, kahvilat ja elokuvateatterit.

Varsinainen nuoruus toi paljon lisää: kesätyöt Ruotsissa ja Saksassa, seminaarit ja liittokokoukset eri puolilla Suomea ja lopulta nuoruuden suuren matkan Pariisiin ja Budapestiin. Koulu kuitenkin juurrutti minut Helsingin keskustaan. Minulle tuli aina levollinen mieli kun lähdin kulkemaan kaupungin katuja. Esikoispojastani tuli samanlainen kaupunkiseikkailija kuin mitä olimme olleet Jaskan kanssa. Muistan 11-vuotiaan pojan itsevarman toteamuksen yhteisellä kaupunkireissulla: "Anna mä valitsen reitin, mä osaan valita parhaan, koska liikun niin laajalla sektorilla."

Mutta mitä tapahtuu sektorille vuosikymmenten aikana. Olen havainnut itsessäni uusia ja outoja piirteitä. Kun ympyrät laajenivat ensin vuosikymmenien ajan, ne tuntuvat nyt koko ajan pienenevän. En syytä uutta kaupunginosaani Kruunuvuorenrantaa, enkä oikeastaan itseänikään, sillä sellainen on kai elämän kulku.

Ennen pidin itsestäänselvyytenä, että helsinkiläinen tuntee raitiovaunuverkon kuin taskunsa. Nyt tuntuu, että linjojen reitit ja numerot vaihtuvat rytmillä, joka ei sovi ikääntyneelle ihmiselle. Katson nöyrästi reittikarttaa. Arvelen, että en koskaan tule tuntemaan ketään, joka asuisi Kalasataman tornitaloissa. Jos ennen seikkailin uusissa kaupunginosissa, annan nyt niiden nousta omassa tahdissaan.

Tutkin pieniä asioita lähikortteleissa Kruunuvuorenrannassa: jalkakäytävien asfaltoinnin valmistumista talojen luona, liikuntapuiston kaivinkoneita ja uusien katujen rakentamista kohti Kruunusiltoja.  Käyn kyllä kaupassa Herttoniemessä, vesijumpassa Vuosaaressa ja kirjastossa Roihuvuoressa, mutta sektori supistuu.

Uudessa taloyhtiössä asuminen vaatii paljon. Isännöitsijä vaihtuu ja on luotava uudet tunnukset ja opeteltava uuden toimiston sivujen logiikka. Taloyhtiön digitaalinen sihteeri lähettää päivä toisensa jälkeen uudistuneita käytäntöjä koskevia asiakirjoja. Yhteiskäyttötilojen, siis saunan, pesulan ja kerhohuoneen, varaukset siirretään mobiiliin ja sisään pääsee vain henkilökohtaisella koodilla, ei enää lätkällä tai ns. emännänavaimella. On siis keskityttävä entistä paljon enemmän lähiympäristön hallintaan.

Joskus tuntuu, että on turvallisinta istahtaa punaiseen nojatuoliin ja lukea romaania. Ja antaa tunnuslukujen ja salasanojen levätä kirjoituspöydän laatikossa, koska kirjan avaaminen ei edellytä käyttäjätunnusta eikä salasanaa.

Minun uusi liikuntapuistoni

                     Kruunuvuorenrannan liikuntapuiston esirakentaminen on käynnissä.

Lapsuuteni Munkkiniemen urheilukentän laidalla oli puinen pukukoppi, niin kuin niin monilla Helsingin urheilukentillä. Talvisin pukukoppi lämmitettiin kamiinalla, jonka haju täydentyi kun sen äärellä kuivattiin märkiä lapasia ja villasukkia. Mikään ei kuitenkaan estänyt luistelun iloa 1950- ja 60-luvuilla, sillä ainakin muistikuvien mukaan talvella paukkui aina pureva pakkanen.

Kesällä puolestaan katselin kun Munkkiniemen suuret koripalloilijat Jorma Pilkevaara ja Lasse Karell pelasivat muiden isojen poikien kanssa. Kun minä olin kasvanut koripalloilijan mittaiseksi, kävin poikakoulua keskustassa ja maailma oli viekottanut minut Munkkiniemen urheilukentältä. Minun maailmani täyttyi kahviloista, elokuvista ja folk-musiikista.

Katselin joskus Helsingin uimarannoilla ja uimastadionilla kuinka miehet nostivat puntteja. Huomasin heti että en kuulunut näiden miesten ja nuorukaisten joukkoon. Pelkät yritykset kevyillä painoilla olisivat olleet naurettavia. Jos on ruumiinrakenteeltaan kukkakeppi, on hyvä ymmärtää rajoituksensa. Kevyt koripallon heittely amatöörien kanssa vielä menetteli, mutta ei minkäänlainen voimailu.

Olen huomannut viime vuosina, että kaupunki on alkanut rakentaa eri puolille kaupunkia uusia ulkoliikuntapaikkoja. Olen nähnyt päiväkävelyillä Herttoniemenrannan rantatiellä kuinka nuoret miehet ja naiset nostavat puisia painoja ja tekevät liikkeitä telineissä. Olen joskus roikkunut telineessä oikoakseni selkääni, mutta en ole yrittänyt vetää leukoja. Koulun hikijumpalla ja pakollisilla telinetempuilla on uskomattoman pitkä varjo: ei enää ikinä.

Olen keväästä asti seurannut kun Kruunuvuorenrannan uutta liikuntapuistoa rakennetaan. Ensin alueelta kuljetettiin rekoilla pois säiliöt, toki säiliöt olivat paljon pienempiä kuin rannan öljysäiliöt. Kuljetusoperaatiosta rekoilla muodostui jännittävä näky kaupunginosan asukkaille. Sen jälkeen kaivinkoneet alkoivat vaihtaa maapohjaa ja nyt rakennetaan uutta perustaa tulevalle liikuntapuistolle.

Meille on luvattu paljon: leikkipaikka, liikuntavälineitä nuorille ja aikuisille, petankki, padelia, futiskenttä, skeittiparkki ja koriskenttä. Uusi liikuntapaikka tuntuu olevan karkkikauppa kaikille liikunnan ystäville. Mutta miten minä pääsen eroon estoistani ja ennakkoluuloistani?

Olen alustavasti suunnitellut lajivalikoimaa. Ranskalaisissa elokuvissa minun kaltaiseni ukot pelaavat usein puistoissa petankkia, voisinko siis löytää paikkani ukkojen petankkiryhmästä. Voisin myöhäisen aamiaisen jälkeen valua pelaamaan petankkia, puhua toisten miesten kanssa ja palata sitten ansaitulle lounaalle.

Viikonloppuisin voisin istua sekä meren rannalla että seurata liikuntapuistossa juniorien jalkapallo-otteluita. Ja nyt ilman minkäänlaisia kuljetus- tai muita huoltovelvollisuuksia.

Kattosauna

                             Talomme kattosauna 7. kerroksessa.

Minä olen ollut aina leuto ja innoton saunoja. Lapsuudenperheelläni ei ollut koskaan kesämökkiä järven tai meren rannalla, huvilasta puhumattakaan. Omat urbaanit lapseni eivät viihtyneet maalla, ja vasta heidän kasvettuaan aikuisiksi meillä oli vuokralla yli kaksikymmentä vuotta kaunis, mutta saunaton mummonmökki pellon laidalla ruotsinkielisellä Länsi-Uudellamaalla. En siis tiedä juuri mitään maalaissaunoista ja niiden rutiineista.

Snappertunan vuokramökillä peseydyimme kekseliäässä pihasuihkussa. Peseytyminen pihasuihkussa oli hauskaa lämpiminä ja aurinkoisina kesinä, mutta kylminä ja sateisina kesinä pesu oli suoritettava nopeasti, jos ei nyt suorastaan hampaat kalisten niin ainakin värjötellen. 

Minun saunojani ovat olleet helsinkiläisten kerrostalojen kellari- tai pohjakerrosten ahtaat ja koruttomat talosaunat. Kun isän johdolla marssimme Munkkivuoressa saunavuorollemme, odotin hyviä löylyjä enemmän makkaraa, jonka isä lämmitti makkarapussissa saunan kiukaalla. Pehmeä makkara ja kotona tarkasti jaettu limsa olivat lauantai-illan kohokohtia.

Kävin opiskeluaikoina Yrjönkadun uimahallissa ja uintireissuilla kuuntelin saunassa miesten juttuja. Melko usein joku heitti miehekkäästi ja reippaasti löylyä, ja minä poistuin vähin äänin. Vaikka nykyäänkin käyn vähintään kerran viikossa Vuosaaren uimahallissa, en ole oppinut höpöttelemään niitä näitä saunan lauteilla, annan edelleen muiden miesten puhua.

Kun kävin omien lasteni kanssa kerrostalomme saunassa, saunominen oli enemmän lasten peseytymisen organisointia kuin saunasta nautiskelua. Lauantai-illan levollisuus laskeutui vasta, kun limsa oli saatu jaettua ja koko perhe asettui katsomaan television viihdeohjelmia.

Kun muutimme 2000-luvulla lapsiperheen asunnosta pienempään, mutta uusien ihanteiden mukaisesti suunniteltuun asuntoon, siellä ei ollut enää talosaunaa, vaan oma sauna jokaisessa asunnossa. En olisi erityisesti sellaista halunnut, mutta ei siitä tietysti haittaakaan ollut. Ikävä kyllä saunasta muodostui vuosien mittaan ylimääräinen välivarasto, jonka käyttö saunana vaati järjestelyjä.

En jäänyt kaipaamaan asuntokohtaista saunaa muuttaessamme Kruunuvuorenrantaan. Kehitys oli taas kehittynyt: taloyhtiön sauna ei ollut enää ahdas ja valoton kellarisauna, vaan avara saunaosasto terasseineen talon katolla. Vaikka en vieläkään ole kunnon saunoja vaan peseytyjä, pidän avoimista näkymistä ja hyvälaatuisista tiloista. Mutta niin kuin ennenkin, minulle mieluisimpia ovat saunan jälkeiset ikiaikaiset rutiinit: Lauantain toivotut levyt, saunajuoma, jota ei tarvitse enää jakaa kenenkään kanssa, ja kaksikymmentä vaille kahdeksan alkava brittiläinen poliisisarja.