Pienet ympyrät

          Vuoden 2021 Puupalkinnon voittaja Hopealaakson päiväkoti Kruunuvuorenrannassa.

Pikkupoikana maailma laajeni vähitellen. Ensimmäisenä Munkkiniemestä muistan talomme edessä olleen rakentamattoman montun, kartanon puiston ja Tammitien mäen, jossa isot pojat laskivat mäkiautolla. Sitten maailma avautui Riihitietä pitkin leikkikouluun, kirkolle ja urheilukentälle sekä puistotien toiselle puolelle Bio Ritan lastennäytöksiin ja Valion baariin jätskille. Ja vähitellen koko Munkkiniemi oli omaa aluetta, mutta kaupungille lähdettiin vanhempien kanssa raitiovaunulla.

Oppikoulun aloitus Norssissa keskustassa muutti elämää paljon. Olin siihen asti pyörinyt isän apupoikana kun hän hoiti asioita kaupungilla tai lähtenyt äidin kanssa vaateostoksille Stockalle. Nyt liikuin koulun takia joka päivä yksin keskustassa. Kun sitten ystävystyin Rööperissä asuneen luokkatoverini Jaskan kanssa, alkoivat yhteiset seikkailumme ja koko keskustan valloitus. Meidän maailmaksemme tulivat puistot, kahvilat ja elokuvateatterit.

Varsinainen nuoruus toi paljon lisää: kesätyöt Ruotsissa ja Saksassa, seminaarit ja liittokokoukset eri puolilla Suomea ja lopulta nuoruuden suuren matkan Pariisiin ja Budapestiin. Koulu kuitenkin juurrutti minut Helsingin keskustaan. Minulle tuli aina levollinen mieli kun lähdin kulkemaan kaupungin katuja. Esikoispojastani tuli samanlainen kaupunkiseikkailija kuin mitä olimme olleet Jaskan kanssa. Muistan 11-vuotiaan pojan itsevarman toteamuksen yhteisellä kaupunkireissulla: "Anna mä valitsen reitin, mä osaan valita parhaan, koska liikun niin laajalla sektorilla."

Mutta mitä tapahtuu sektorille vuosikymmenten aikana. Olen havainnut itsessäni uusia ja outoja piirteitä. Kun ympyrät laajenivat ensin vuosikymmenien ajan, ne tuntuvat nyt koko ajan pienenevän. En syytä uutta kaupunginosaani Kruunuvuorenrantaa, enkä oikeastaan itseänikään, sillä sellainen on kai elämän kulku.

Ennen pidin itsestäänselvyytenä, että helsinkiläinen tuntee raitiovaunuverkon kuin taskunsa. Nyt tuntuu, että linjojen reitit ja numerot vaihtuvat rytmillä, joka ei sovi ikääntyneelle ihmiselle. Katson nöyrästi reittikarttaa. Arvelen, että en koskaan tule tuntemaan ketään, joka asuisi Kalasataman tornitaloissa. Jos ennen seikkailin uusissa kaupunginosissa, annan nyt niiden nousta omassa tahdissaan.

Tutkin pieniä asioita lähikortteleissa Kruunuvuorenrannassa: jalkakäytävien asfaltoinnin valmistumista talojen luona, liikuntapuiston kaivinkoneita ja uusien katujen rakentamista kohti Kruunusiltoja.  Käyn kyllä kaupassa Herttoniemessä, vesijumpassa Vuosaaressa ja kirjastossa Roihuvuoressa, mutta sektori supistuu.

Uudessa taloyhtiössä asuminen vaatii paljon. Isännöitsijä vaihtuu ja on luotava uudet tunnukset ja opeteltava uuden toimiston sivujen logiikka. Taloyhtiön digitaalinen sihteeri lähettää päivä toisensa jälkeen uudistuneita käytäntöjä koskevia asiakirjoja. Yhteiskäyttötilojen, siis saunan, pesulan ja kerhohuoneen, varaukset siirretään mobiiliin ja sisään pääsee vain henkilökohtaisella koodilla, ei enää lätkällä tai ns. emännänavaimella. On siis keskityttävä entistä paljon enemmän lähiympäristön hallintaan.

Joskus tuntuu, että on turvallisinta istahtaa punaiseen nojatuoliin ja lukea romaania. Ja antaa tunnuslukujen ja salasanojen levätä kirjoituspöydän laatikossa, koska kirjan avaaminen ei edellytä käyttäjätunnusta eikä salasanaa.