Risto lähti meistä ensimmäisenä

                Risto, Pumppe, Titi ja Jussi kesätapaamisessa vuonna 2004.

Vuonna 1968 Helsingin teininuorison elokuvakerhon hallitukseen tuli kolme uutta jäsentä: Risto, Jussi ja minä. Risto ja Jussi olivat jo pyörittäneet omaa pientä elokuvakerhoa koulussaan Tehtaanpuiston yhteiskoulussa ja he siirtyivät nyt isompiin ympyröihin. Minut pyysi mukaan vanhempi koulutoveri, lähinnä kai siksi että HETEK:n hallituksessa oli aina ollut Norssin poikia. Tuskin hallituspaikasta luopuva koulutoverini edes tiesi, että minusta oli kehittynyt 1960-luvun lopun Helsingin loistavassa elokuvatarjonnassa nuori elokuvaentusiasti.

Melko pian meistä kolmesta muodostui hallituksen ydinjoukko, joka pyöritti käytännössä HETEK:n toimintaa. Risto toimi rahastonhoitaja, Jussi toiminnanjohtajana ja minä puheenjohtajana. Lievää tehtävien mukaista työnjakoa meillä oli niin, että Jussilla oli paljon kuljetustehtäviä, koska hän omisti paloautonpunaisen pienen Neckarin. Risto hoiti rahat ja minä puhuin tarvittaessa näytäntöjen alussa. Meidän suuri yhteinen missiomme oli saada Helsingin teinit katsomaan hienoja ja kiinnostavia elokuvia ja kasvattaa heistä elokuvan ystäviä. Tämä oli jakamaton tehtävämme, josta olimme hyvin innostuneita.

Päivät kuluivat rattoisasti elokuvan parissa. Kokosimme, kirjoitimme ja monistimme tekstejä näytöksiin, raahasimme elokuvalaatikoita Bio Rexiin ja Bio Bostoniin, hoidimme näytösten järjestelyt sekä jaoimme jäsenkortit ja vastaanotimme jäsenmaksut koulujen asiamiesten kautta. Meillä oli pieni HETEK:n toimisto - oikeastaan kämppä - Vironkadulla. Ei ollut mitenkään hullumpaa olla jo nuorena miehenä oman toimiston avaimen haltija.

Tärkein ja mieluisin tehtävämme oli kuitenkin näytäntökauden ohjelman suunnittelu ja esitettävien elokuvien valinta. Tähän käytimme paljon aikaa ja myös kahvia, tupakkaa ja olutta kului. Prosessi oli oikeastaan käynnissä koko ajan ja me kolme virittyneinä miettimään valintoja.

Meistä kenestäkään ei tullut ammattimaista elokuvamiestä. Jussi tosin aloitti kamerataiteen opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta hänestä tuli antikvaarinen kirjakauppias. Risto opiskeli matematiikkaa ja päätyi vakuutusalalle. Hän perusti vakuutusalan IT-ratkaisuja tarjoavan firman, josta kasvoi vähitellen Suomen ja Baltian maiden suurin vakuutusalan IT-talo. Minusta tuli kyllä opetusministeriön virkamies, mutta hoidin koulutuspolitiikkaan liittyviä kysymyksiä, en kulttuuriasioita.

Joskus vuosituhannen vaihteessa aloimme taas tavata säännöllisemmin kun lapset olivat kasvaneet aikuisiksi eikä työelämä enää puristanut joka kohdasta. Järjestimme iloisia kesätapaamisia rouvien kanssa, mutta muuna aikana kokoontumisten syyt liittyivät enemmän tai vähemmän elokuvaan. Erään kesätapaamisen aikana me pojat kävimme kovaäänisesti läpi myöhään yöhön asti elokuvakerholiikkeen surkastumista, elokuvan liikealan tyhmyyttä ja ymmärtämättömyyttä tämän vauhdittajana jne. Aamulla eräs rouvista totesi lakonisesti poikien taas kerran muistelleen "Tali-Ihantalan taisteluja". Kun näin oli, päätimme perustaa HETEK:n perinneyhdistyksen.

Perinneyhdistyksen nimissä oli luontevaa järjestää yhteisiä leffakäyntejä ja opintomatkoja.Viimeinen suuri ponnistus oli HETEK:n perinneyhdistyksen järjestämä erikoisnäytös joulukuussa 2012. Paikalle saapui viitisenkymmentä HETEK:n aktiivia ja ystävää 1960-luvun lopulta ja 1970-luvun alkupuolelta. Etkot pidettiin Andorran Dubrovnik-salissa ja jatkot Corona-baarissa. Pääelokuvana esitettiin KAVA:ssa Orionissa Alain Resnaisin Sota on loppunut.

Ennen juhannusta Risto soitti ja kertoi yllättäen havaitusta peruuttamattomasta sairaudesta. Ehdimme molemmat, Jussi ja minä, käydä tapaamassa Ristoa Meilahdessa. Hän kuoli elokuussa Terhokodissa Helsingissä. Riston hautajaiset pidettiin eilen.

Elämäni lihavana ihmisenä

Me 1960-luvun koulupojat olimme yleensä laihoja. Kansakoulussa syötiin sentään lämmin ateria päivällä, mutta oppikoulussa oli toisin. Aamulla huitaisin kotona suuhun leivän tai pari ja ruokatunnilla koulussa söin eväsleipiä tai parhaimmillaan lihapiirakan puolikkaan maidon kera. Lämpimän aterian aika oli vasta kello viisi kotona. Ihmettelen mistä me saimme energian koko päivää varten.

Varhaisteininä olisin halunnut kehittää lihaksia ja ostinkin ohjekirjan, mutta en koskaan tarttunut puntteihin. Sitten luin psykologian oppikirjasta Kretschmerin typologiasta, jonka mukaan pyknikot ovat ulospäinsuuntautuneita, ystävällisiä, iloisia ja humoristisia ihmisiä. Tahdoin sellaiseksi. Äiti ehdotti kerman nauttamista massan kasvattamiseksi, mutta minä ajattelin, että myös viiniä ja olutta juomalla voisin tulla pyöreämmäksi.

Nämä konstit eivät tehonneet ja unohdin kropan muokkaamisen. Minäkuvani oli vakaa: pitkä ja laiha kiharatukka. Aika varhain tosin tajusin, että joudun luopumaan vaaleasta kiharasta tukastani. Kaikki sukulaismiehet sekä isän että äidin puolelta olivat kaljuja, siksi tiesin tulevan kohtaloni.

Pysyin pitkään hyvin laihana, vaikka pidin ruoasta. Vaimoni on kertonut, että hän ihmetteli tutustuessamme miksi otan paljon pienempiä annoksia kuin hänen veljensä. En kuitenkaan näykkinyt ruokaa suuhuni niin kuin nuoruudenystäväni Hande kun tulimme syömään lukusalista Dommalla. Hänelle lounaan syöminen oli jokapäiväinen välttämätön suoritus, minulle virkistävä ilo.

Laihuudesta ei ollut minulle koskaan varsinaista haittaa. Mitä nyt vaimoni täti tokaisi kun olimme ensivierailulla hänen luonaan:" Otit sitten tuollaisen laihan pojan!"

Vasta joskus lähestyessäni viittäkymmentä aloin miehistyä. Suuri muutos tapahtui kahdeksan vuotta sitten sairauden jälkitilan ja tupakoinnin lopettamisen seurauksena: kukkakepistä tuli täysi pullukka. Kerran Italiassa vaatekaupan rouva osasi puhua minulle kauniisti kun kutsuin itseäni lihavaksi: "Ei herra, te ette ole lihava vaan iso mies". Suomessa ihmisillä ei ole tällaisia keskustelutaitoja; olen yksinkertaisesti lihava ihminen.

Ymmärrän paikkani vaatekaupassa: olen D-mies, joka tarvitsee kaikki tarjolla olevat X:t tai suurimman mahdollisen numerokoon. Tällaisille miehille ei yleensä valmisteta kauniita ja muodikkaita vaatteita, sillä lihavat ihmiset tarvitsevat vain käytännöllisiä vaatteita.

Olen huomannut, että pään minäkuva ei aina oikein pysy kropan tahdissa. Kun saan ystävällisen taputuksen olalle tai katseen ja hymyn ahtaalla käytävällä, joilla viestitetään "mitäs me lihavat", en ole heti mukana. Laihan ja pitkän ihmisen minäkuva on juurtunut niin syvälle.

Terveydenhuollossa on piinallisinta. Lääkärit ja hoitajat alkavat aina puhua lihavuuden vaaroista ja laihduttamisen välttämättömyydestä aivan kuin en olisi koskaan ennen kuullut tällaisista asioista ja saanut ammattitaitoista ohjausta. He eivät näe edessään potilasta, joka tulee puhumaan vaivasta tai sairaudesta, vaan lihavan ihmisen. Jotta tulisin vastaanoton jälkeen paremmalle tuulelle, muistelen ministeriön kuppilan peruskaskua. Työterveyshoitajallamme, jonka kehossa ei ollut grammaakaan ylimääräistä rasvaa, oli tapana määräaikaistarkastuksilla kannustaa talon runsaita rouvia kysymyksellä: "Pitäisikö meidän ryhtyä laihduttamaan?"

Tiedän kuitenkin että miehen elämässä on edessä vielä yksi vaihe edellyttäen että minulle on suotu vuosia. Siinä 75-vuoden iässä alkaa laihtuminen, ruoka ei maistu ja vanhat housut alkavat valua alas vyötäröltä. Onneksi siihen on vielä aikaa.

Tummia muisteja

Työskentelin virkamiesurani parikymmentä viimeistä vuotta opetusministeriössä. Jotta pärjää valtioneuvoston virkamiehenä, ei saa olla kovin omantunnonarka eikä jyrkän periaatteellinen. Virkamiehen tehtävänä on esitellä päätöksiä ja harvoin käy niin, että päätös on täsmälleen valmistelijan mielen mukainen.  Päätökset ovat useimmiten kompromisseja, joissa on jouduttu ottamaan huomioon monenlaisia näkökohtia. Rahaa on aina riittämättömästi ja tahdin määrää viime kädessä poliittinen taho, ministeri avustajineen.

Keväällä 2007 toimin ministeriön organisaatiouudistuksen johdosta uusissa tehtävissä. Pöydälleni tuli siksi esiteltäväksi päätöksiä, jollaisten kanssa en aiemmin ollut joutunut tekemisiin.

Uusien asioiden joukossa oli mieluisa tehtävä esitellä muodolliset ministeriön päätökset, joilla tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnot myönnettiin Peter von Baghille ja Matti Klingelle. Minulla ei ollut osaa eikä arpaa valintaan, sillä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta oli valmistellut asian ja valinnut palkinnonsaajat. Mutta minusta oli niin hauskaa allekirjoittaa nämä asiakirjat, että iltapäivällä palkitsin itseni ministeriön kahvilassa pullalla. Saatoin olla täysin samaa mieltä neuvottelukunnan kanssa: nämä miehet ansaitsivat palkintonsa.

Kumpaakaan en ole tuntenut koskaan henkilökohtaisesti. Opiskeluvuosina luin Matti Klingen kiinnostavia esseitä hänen pienistä kirjoistaan. Myöhemmin hänen tiivistetyt kirjansa Suomen ja Itämeren alueen historiasta olivat suureksi hyödyksi, kun jouduin esittelemään Suomea ulkomaisille virkatovereille. Ja nyt vanhemmiten olen lukenut hänen muistelmiaan ja päiväkirjojaan.

Peter von Baghilla on ollut minuun suuri vaikutus. Vaikka 1960-luvun puolivälin tienoilla kuljin omaa tietäni elokuvan kiehtovaan maailmaan, oli Petteri - niin me kaikki häntä kutsuimme vaikka emme henkilökohtaisesti tunteneetkaan - ensimmäinen ja tärkein opettaja, elokuvan saarnamies. Ilman hänen puheitaan ja esittelyitään arkistossa sekä kirjojaan - erityisesti Elokuvan historiaa vuodelta 1975 - en olisi omaksunut käsitystä, että klassikot pitää nähdä ja elokuvasta pitää lukea kirjoja. Hän oli kuin nuorisopastori, jonka innostavien puheiden herättäminä halusimme tehdä elokuvan valistustyötä Helsingin teininuorison elokuvakerhossa.Vaikka virka ja perhe erottivat minut jokapäiväisestä elokuvaentusiasmista, säilyi Petteri elokuvien, kirjojen, lehtijuttujen, radion, television ja juontojen kautta tien näyttäjän elokuvan maailmassa.

Vanhemmiten olen lukenut kiinnostuneena nuoruuteni valovoimaisten hahmojen elämäkertoja. Matti Klinge kirjoittaa parhaillaan moniosaista omaelämäkertaansa. Peter von Bagh ehti saada ennen kuolemaansa valmiiksi kirjalliset muistelmansa, joilla on sama nimi kuin Pienellä elokuvalla 1950-luvun Oulusta: Muisteja. Elokuvasta pidin kovasti, kirjan suhteen olen varauksellisempi. Siinä missä Klinge kuvaa mitä suurimmalla yksityiskohtaisuudella kaikkia merkittäviä saavutuksiaan, von Bagh käyttää paljon energiaa matkan varrella törmäämiensä keskinkertaisuuksien mollaamiseen. Näitä typeriä keskinkertaisuuksia on erityisen paljon yliopistoissa, Ylessä ja virastoissa.

Von Bagh myöntää kirjassa taipumuksensa itsesääliin, katkeruuteen ja pitkiin vihoihin. Kun minulla itselläni on vain valoisia muistoja Petteristä, en tiedä kannattiko minun perehtyä hänen persoonansa  tummiin puoliin. Muisteja-kirjan lopulla kuitenkin unohdan kiusaantuneisuuteni ja ajattelen: antaa vanhan miehen marista. Tottahan se on: Yle ei ole enää sivistyslaitos, kustantamot julkaisevat dekkareita ja keittokirjoja eikä elokuvateatteissa näytetä kunnon elokuvia. Ja virastot ovat täynnä keskinkertaisuuksia. Ehkä itsekin kuuluin siihen joukkoon.

Midgårdsvägenin maahanmuuttajalapset

Minusta tuli maahanmuuttaja vuonna 1954, kun perheemme muutti Tukholmaan. Muutimme sinne  isän työn takia. Isällä ei ollut pulaa työstä Suomessa emmekä myöskään tavoitelleet parempaa elintasoa. Itse asiassa isä oli sopinut palkasta niin ymmärtämättömästi, että meillä oli jatkuva rahapula Ruotsin-vuosina.

Isää oli kehotettu pappisuran alkuvaiheessa hankkimaan kokemuksia kotikaupungin Helsingin ulkopuolelta. Maalaispapin elämä tuntui mahdottomalta, ja siksi isä keksi hakea Tukholman suomalaisen seurakunnan papiksi. Aluksi asuimme hyvin epäkäytännöllisessä asunnossa Vanhassa kaupungissa, mutta pääsimme pian moderniin kerrostaloon Täbyn kirkonkylään. Sieltä oli tosin pitkä junamatka keskustaan ja suomalaiselle kirkolle.

Saimme siskon kanssa heti hyviä leikkitovereita pihalla. Paras kaverimme oli saman rapun ja kerrostasanteen Ilona. Leikimme myös Bjarnen ja Karinin kanssa pihalla, jonne oli tuotu hieno leikkipuu ja hiekkalaatikko lapsia varten. Kolmipyöräisellä sai ajaa rauhassa pihassa, sillä siellä oli vain Bjarnen isän Ifa, jota hän korjasi aina koko pitkän sunnuntain.

Opimme siskon kanssa pihalla nopeasti ruotsin kielen. Luulimme, että se on lasten kieli, sillä kodeissa puhuttiin muita kieliä. Ilonan vanhemmat olivat unkarilaisia, Bjarnen isä tanskalainen ja vain Karinin molemmat vanhemmat olivat ruotsalaisia. Koska pidimme ruotsia lasten kielenä, puhuimme sitä myös keskenämme siskon kanssa.

Ilonan mammasta ja Fritz-isästä tuli vähitellen vanhempieni hyviä ystäviä. Aluksi Fritz-isä oli luullut isääni tarjoilijaksi, koska hän oli töissä myös viikonloppuisin ja oli arvellut popliinitakin alla liehunutta papinpuvun mustaa helmaa tarjoilijan pitkäksi esiliinaksi. Fritz-isällä oli vaikeuksia löytää työtä Ruotsista, vaikka hän oli suorittanut maatalousalan yliopistotutkinnon Unkarissa. Häntä kiusasi myös, että Ilonan mamma joutui tekemään työtä myyjättärenä Tempossa. Ilonan vanhemmat olivat paenneet Unkarista, koska he eivät halunneet elää kommunistisessa maassa.

Fritz-isä pääsi lopulta kurssille ja hänestä tuli keinosiementäjä. Kun isäni kysyi kurssin annista, Fritz-isä kertoi, että olisi oikeastaan voinut olla sen opettaja.  Molempien perheiden elämä Täbyssä vakiintui vähitellen, tosin oma äitini toivoi pikaista muuttoa takaisin Helsinkiin. Häntä varoiteltiin kuitenkin paluumuutosta. Tukholmalainen hieno lastenlääkäri oli huudahtanut äidilleni: "Miten te voitte viedä tämän ihanan tytön täältä Suomeen!"
 
Jo syksyllä 1956 minusta tuli paluumuuttaja. Jotta minun ja siskoni ruotsin kieli olisi säilynyt, aloitimme Munkkiniemen ruotsinkielisessä leikkikoulussa ja sunnuntaisin pyhäkoulussa. Leikkikoulun täti piti riikinruotsalaisesta ääntämyksestäni ja sanoi muille lapsille: "Kuunnelkaa miten kauniisti Juha ääntää." Minulla oli sekä suomenkieliset pihakaverit että leikkikoulun ruotsinkieliset pojat. Kuusivuotissynttäreitteni osanottajista melkein kaikki olivat ruotsinkielisiä. Sain äidiltä juhlan kunniaksi lupalapun, jonka mukaan saan tulla yksin kotiin leikkikoulusta. Tulin sen johdosta niin isoksi pojaksi, että en enää seuraavana syksynä suostunut menemään leikkikouluun, koska siellä oli niin lapsellista.

Jäin vuodeksi pihalle ja unohdin ruotsin kielen. Minusta - entisestä kauniisti ääntävästä Tukholman pojasta - tuli täysin suomenkielinen. Kun matkustimme vierailulle Sandvikeniin, jonne Ilonan perhe oli muuttanut, nolotti että en enää osannut ruotsia kuin alkeellisesti. Olisin mielelläni puhunut varhaisteininä Ilonan kanssa, jolla oli kaunis kihara tumma tukka ja suuret silmät.

Hukkaan ei kuitenkaan elämäni maahanmuuttajana ja puoli-suomenruotsalainena mennyt. Minusta tuli jo varhaisina kouluvuosina kesägotlantilainen ja Toftagårdenin tiskaaja. Ja vähitellen pysyvä ruotsin kielen, Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden ystävä, ehkä myös niiden hyvä tuntija. Ilonasta tuli hammaslääkäri ja hän asuu tietääkseni edelleen Gävlen ja Sandvikenin alueella.  Yhteyttä emme ole pitäneet varhaisteinivuosien jälkeen, mutta luulen että katselemme samoja lapsuuskuvia Midgårdsvägen 22:n pihasta ja Täbyn uimarannalta, sillä vain Ilonan isällä oli kamera.