Elämäni lihavana ihmisenä

Me 1960-luvun koulupojat olimme yleensä laihoja. Kansakoulussa syötiin sentään lämmin ateria päivällä, mutta oppikoulussa oli toisin. Aamulla huitaisin kotona suuhun leivän tai pari ja ruokatunnilla koulussa söin eväsleipiä tai parhaimmillaan lihapiirakan puolikkaan maidon kera. Lämpimän aterian aika oli vasta kello viisi kotona. Ihmettelen mistä me saimme energian koko päivää varten.

Varhaisteininä olisin halunnut kehittää lihaksia ja ostinkin ohjekirjan, mutta en koskaan tarttunut puntteihin. Sitten luin psykologian oppikirjasta Kretschmerin typologiasta, jonka mukaan pyknikot ovat ulospäinsuuntautuneita, ystävällisiä, iloisia ja humoristisia ihmisiä. Tahdoin sellaiseksi. Äiti ehdotti kerman nauttamista massan kasvattamiseksi, mutta minä ajattelin, että myös viiniä ja olutta juomalla voisin tulla pyöreämmäksi.

Nämä konstit eivät tehonneet ja unohdin kropan muokkaamisen. Minäkuvani oli vakaa: pitkä ja laiha kiharatukka. Aika varhain tosin tajusin, että joudun luopumaan vaaleasta kiharasta tukastani. Kaikki sukulaismiehet sekä isän että äidin puolelta olivat kaljuja, siksi tiesin tulevan kohtaloni.

Pysyin pitkään hyvin laihana, vaikka pidin ruoasta. Vaimoni on kertonut, että hän ihmetteli tutustuessamme miksi otan paljon pienempiä annoksia kuin hänen veljensä. En kuitenkaan näykkinyt ruokaa suuhuni niin kuin nuoruudenystäväni Hande kun tulimme syömään lukusalista Dommalla. Hänelle lounaan syöminen oli jokapäiväinen välttämätön suoritus, minulle virkistävä ilo.

Laihuudesta ei ollut minulle koskaan varsinaista haittaa. Mitä nyt vaimoni täti tokaisi kun olimme ensivierailulla hänen luonaan:" Otit sitten tuollaisen laihan pojan!"

Vasta joskus lähestyessäni viittäkymmentä aloin miehistyä. Suuri muutos tapahtui kahdeksan vuotta sitten sairauden jälkitilan ja tupakoinnin lopettamisen seurauksena: kukkakepistä tuli täysi pullukka. Kerran Italiassa vaatekaupan rouva osasi puhua minulle kauniisti kun kutsuin itseäni lihavaksi: "Ei herra, te ette ole lihava vaan iso mies". Suomessa ihmisillä ei ole tällaisia keskustelutaitoja; olen yksinkertaisesti lihava ihminen.

Ymmärrän paikkani vaatekaupassa: olen D-mies, joka tarvitsee kaikki tarjolla olevat X:t tai suurimman mahdollisen numerokoon. Tällaisille miehille ei yleensä valmisteta kauniita ja muodikkaita vaatteita, sillä lihavat ihmiset tarvitsevat vain käytännöllisiä vaatteita.

Olen huomannut, että pään minäkuva ei aina oikein pysy kropan tahdissa. Kun saan ystävällisen taputuksen olalle tai katseen ja hymyn ahtaalla käytävällä, joilla viestitetään "mitäs me lihavat", en ole heti mukana. Laihan ja pitkän ihmisen minäkuva on juurtunut niin syvälle.

Terveydenhuollossa on piinallisinta. Lääkärit ja hoitajat alkavat aina puhua lihavuuden vaaroista ja laihduttamisen välttämättömyydestä aivan kuin en olisi koskaan ennen kuullut tällaisista asioista ja saanut ammattitaitoista ohjausta. He eivät näe edessään potilasta, joka tulee puhumaan vaivasta tai sairaudesta, vaan lihavan ihmisen. Jotta tulisin vastaanoton jälkeen paremmalle tuulelle, muistelen ministeriön kuppilan peruskaskua. Työterveyshoitajallamme, jonka kehossa ei ollut grammaakaan ylimääräistä rasvaa, oli tapana määräaikaistarkastuksilla kannustaa talon runsaita rouvia kysymyksellä: "Pitäisikö meidän ryhtyä laihduttamaan?"

Tiedän kuitenkin että miehen elämässä on edessä vielä yksi vaihe edellyttäen että minulle on suotu vuosia. Siinä 75-vuoden iässä alkaa laihtuminen, ruoka ei maistu ja vanhat housut alkavat valua alas vyötäröltä. Onneksi siihen on vielä aikaa.