Koti hitas-talossa Länsi-Pasilassa

Lähdin vanhimman poikani kanssa viime lauantaina suoraan Kirjamessuilta vanhan kotitalomme 30-vuotisjuhlaan. Hän oli siellä pyydettynä juhlapuhujana. Punatiilinen talo näytti hyvältä ja puut olivat kasvaneet sekä pihalla että Maistraatintorilla. Juhlassa tapasin monia vanhoja naapureita ja kohtaamiset olivat rennon iloisia. Entisessä  asunnossamme nyt asuva koulutyttö tuli kertomaan minulle huoneensa patterin välistä löytyneestä pienestä mustasta laatikosta. Harmi ettei hän ollut löytänyt laatikosta aarretta.

Paavo puhui hauskasti ja muisteli erityisesti niitä aikoja, jolloin talo valmistui. Taloon muutettiin rappu kerrallaan ja meidän B-rappumme valmistui joulukuussa 1984. Länsi-Pasilaa rakennettiin vielä täydellä voimalla, ja talomme ympärillä oli jännittäviä työmaita, joissa erityisesti koulupojat seikkailivat.

Pasila on lasteni kotikaupunginosa ja he sanovat aina olevansa sieltä kotoisin. Lapset kävivät koulunsa omalla alueella: Länsi-Pasilan sivukoulussa, Eläintarhan peruskoulussa ja Alppilan yläasteella ja lukiossa. Vaikka minä en ole asunut missään muualla niin kauan kuin Maistraatinkatu 5:ssä - yhteensä kaksikymmentäkaksi vuotta -, en ole lasteni tavoin pasilalainen. Minä olen kotoisin Munkkiniemestä ja kun olen käynyt oppikoulun Ratakadulla, tuli keskustan Nissenin kahviloista toinen olohuoneeni 1960-luvulla.

Perheemme yhteisen elämän suurin lottovoitto oli päästä ostajiksi Länsi-Pasilan hitas-taloon. Talosta oli jäänyt myymättä muutama suuri asunto ja kaupunki valitsi meidät monien hakijoiden joukosta ostajiksi. Valinnan ratkaisivat suuri perhekoko (viisihenkinen lapsiperhe), vaatimattomat tulot (isä pikkuvirkamies ja äiti sairaanhoitaja) ja taisin saada lisäpisteen syntyperäisestä helsinkiläisyydestäni. Hitas-asunto ja aravalaina olivat meille ainoa mahdollisuus saada tilava perheasunto. Ja pääsimme vielä kantakaupungin tuntumaan, Keskuspuiston viereen ja 50 metrin päähän raitiovaunupysäkistä.

Muutto tilavaan ja pysyvään asuntoon oli kaikille perheessä mieluinen asia. Saimme hankittua parin vuoden kuluttua vielä käytetyn kolmiovisen farmariauton, vaaleansinisen Opel Kadettin. Se palveli meitä vuosituhannen loppuun asti. Sillä pääsimme lomamatkoille Pohjois-Karjalaan, Ahvenanmaalle ja Ruotsiin. Tuntui että meillä oli kaikki aineellinen mitä perhe voi tarvita.

Vuodet kuluivat ja elämä vakiintui Pasilassa. Talon väki alkoi vaihtua. Omat lapsemmekin muuttivat kukin vuorollaan kotoa. Saimme vaimon kanssa heidän lähdettyään omat työhuoneet, joita emme todellisuudessa tarvinneet. Ne muuttuivat enemmän ja enemmän varastoiksi. Mutta mitään varsinaista aikomusta meillä ei ollut muuttaa pois.

Sitten tarmokas tyttäremme aloitti houkuttelun. Hänen mielestään meidän kannattaisi asua lähellä lastenlapsia, jotka tuovat iloa. Hän kertoi että Herttoniemenrannassa on hyviä merenranta-asuntoja ("eikö isä ole aina pitänyt merestä"). Jouduin lopulta valitsemaan meren ja raitiovaunun välillä. Päädyin siihen että vanhana on hauskempi katsoa merta kuin raitiovaunuja.

Hitas-järjestelmä määräsi vanhan asuntomme myyntihinnan, mutta me saimme valita ostajan. Ostajia tarjoutui paljon. Me valitsimme ostajan samoin perustein kuin kaupunki oli valinnut aikoinaan meidät. Valitsimme lapsiperheen, joka oli jo asettunut kaupunginosaan, mutta jolla oli suuri pysyvän asunnon tarve eikä varmaankaan mahdollisuutta ostaa asuntoa kovan rahan talosta.

Me puolestaan ostimme Herttoniemenrannasta asunnon, joka oli pyöreästi kolmanneksen pienempi, mutta vastaavasti kolmanneksen kalliimpi kuin  Länsi-Pasilan hitas-asuntomme. 

Cinema veriten pieni helmi

Ystäväni Risto ja Jussi H. järjestivät suurenmoisen yllätyksen ensimmäisen pienen kirjani julkkareissa 2000-luvun alussa. He olivat saaneet käsiinsä siihen asti vain ranskalaisissa tutkijapiireissä esitetyn kolmen minuutin mittaisen lyhytelokuvan, jonka tekijöistä ei ollut tietoa. Elokuvan esittely oli yhtä jännittävä, kiinnostava ja yllättävä kuin tämä 1960-luvun lopulla Helsingissä kuvattu pieni helmi. Koska uskon Joulupukkiin, uskoin myös HETEK-tovereideni tarinaan elokuvan taustasta. On helppoa eikä edes kiusallista myöntää, että lyhytelokuva jätti varjoonsa esikoisteokseni.

Jussi H. kertoi saamastaan kirjeestä, jonka mukaan lyhytelokuva oli saavuttanut kulttimaineen Ranskan tutkijapiireissä Cinema verite -tyylisuunnan puhdasverisenä edustajana. Kirjeen lähettänyt ohjelmistosuunnittelija Pirkko Kukkonen-Delacroix arvelee lyhytfilmin päätyneen Ranskaan materiaalin vaihdossa Helsingin taideteollisen korkeakoulun kanssa. Elokuvalle oli annettu nimi "Tyyliniekka" päähenkilön korostuneen elegantin habituksen johdosta.

Kirjeen mukana oli lähetetty Jean-Paul Resnais:n artikkeli lyhytelokuvasta. Risto oli tehnyt artikkelista raakakäännöksen, jonka hän luki julkkareissani. Artikkelissa Resnais kertoo, että kolmen minuutin mittainen elokuva on mullistanut hänen käsityksensä elokuvataiteen olemuksesta ja sen hyödyntämättömästä potentiaalista. Hän kertoo nähneensä elokuvan lukemattomia kertoja ja että siitä on muodostunut hänelle eräänlainen addiktio.

Elokuva edustaa tutkijoiden mukaan Cinema verite -koulukuntaa, jonka tavoitteena on esittää maailma sellaisenaan minimoiden elokuvan tekijöiden vaikutus lopputulokseen. "Tyyliniekassa" periaate on viety absoluuttiseen maksimiinsa: elokuvalla ei näytä olevan käsikirjoitusta eikä ohjaajaa ja kuvaus on toteutettu antamalla kameran ikään kuin itse löytää kohteensa. Tästä huolimatta tuloksena on eheä kokonaisuus, joka hämmästyttää viisaudellaan ja kauneudellaan. Tuntuu kuin totuuselokuvan metodi olisi tässä tuottanut tuloksen, jota teorian tasolla on aina toivottu, mutta joka on muilta jäänyt saavuttamatta.

"Tyyliniekan" ensiesitys Suomessa oli todellinen succès. Me Joulupukkiin uskovat saatoimme nauttia täysillä ihmeellisestä tarinasta ja syvällisestä lyhytelokuvasta. Kriittiset ja rationaaliset katsojat puolestaan näkivät elävää kuvaa 1960-luvun Helsingistä ja sen kaduilla liikkuvista nuorukaisista. Kaikille oli kuitenkin selvää, että tekijäryhmä oli hakenut vaikutteet työhönsä Pariisista.


Olin tänään Kampin metroasemalla kun Jussi H. soitti minulle. Hän kertoi löytäneensä entisen antikvaarisen kirjakauppansa jälkeen jääneistä laatikoista filmin, joka oli osoittautunut kaikki rajat rikkovaksi ja ensivaikutelman perusteella häikäiseväksi elokuvaksi. Hän pyysi minut mukaan selvittämään elokuvan taustaa, tekijöitä ja näyttelijöitä. En epäröinyt hetkeäkään lähteä mukaan projektiin, jolle hän oli jo hankkinut rahoituksen.

Luulen että syksyni on saanut uuden käänteen. "Tyyliniekka" on tuottanut minulle ja lähipiirini elokuvaentusiasteille niin paljon iloa, että Jussin ehdottamaan projektiin on syytä osallistua jos jälleen on löydettävissä elokuvataiteen uusi pieni ihme.

Viimeinen matsi Stadikalla

Isä-poika -suhteeseen liittyy aina kipeitä kohtia. Minulla ne koskevat ennen muuta urheilua. Isäni ei vienyt minua koskaan Eltsun ajoihin, Pallokentälle eikä Stadikalle. Hän ei suostunut myöskään siihen, että olisimme veikanneet yhdessä englantilaisia jalkapallojoukkueita. Pappisisäni toisti usein vakiotokaisuaan: "Urheilu on kansan syöpä!"

Luulen että isäni jyrkkä kanta liittyi urheilumaailman ja -johtajien tosikkomaisuuteen, ei niinkään tervehenkiseen elämään. Pääsin isäni kanssa jo varhaisista vuosista lähtien pitkille vaelluksille ja maskotiksi partioleireille. Isä pelasi säännöllisesti lentopalloa - lajia jonka seurakunnat olivat tuoneet Helsinkiin. Minäkin katselin lapsuuteni kesät Johanneksen seurakunnan kesäkodissa Kivisaaressa kun Johanneksen Poikien edustusjoukkueen miehet harjoittelivat lentopallokentällä. Ja pääsin pelailemaan samalle kentälle rippikouluvaiheessa.

Koska isä ei lähtenyt Stadikalle, minä menin katsomaan yksin sinne kuinka suursuosikkini Kaitsu Pahlman pelasi ja teki maaleja. Joskus pääsin matseihin pallopojaksi oman joukkueeni poikien kanssa. Lapsuudenystäväni Ilen innostamana liityin myös HKV:n jäseneksi ja harjoittelimme talvella Stadikan sisätiloissa. Ilestä tuli valovoimainen juoksija ja urheilija, minusta ei. Näin kuitenkin treenien yhteydessä seuramme tähtiä: Rainer Steniuksen ja Parta-Pekka Juutilaisen.

Urheilijaa minusta ei koskaan tullut. Vaikka pääsin kaikissa lajeissa luokan joukkueeseen, olin HKV:ssä ja Pallo-Pojissa täydellinen keskinkertaisuus, jos sitäkään. Minulta puuttui kaikki räjähtävyys, röyhkeys ja kilpailuhenkisyys, joita tarvitaan urheilussa. Siksi siirryin varhain keskustaan Nissenin kahviloihin juomaan kahvia, polttamaan tupakkaa ja keskustelemaan.

Vanhin poikani tuntee hyvin isäsuhteeni traumat ja nostalgisen suhteeni Stadioniin. Hän kutsui minut katsomaan kanssaan vanhan Stadikan viimeistä matsia Suomi - Pohjois-Irlanti. Meillä oli loistavat paikat: pääsin ensimmäistä kertaa katkarapukatsomoon - minkä termin opin poikani kavereilta, jotka kulkivat samaa matkaa Stadikalle, tosin pohjoiskaarteeseen.

Ennen matsia juttelin Stadikan vierastiloissa kahden ikätoverini kanssa, jotka ovat minun laillani Helsingin olympiavuoden poikia. Kaupungin Rauramo on kotoisin lapsuuteni kaupunginosasta Munkkiniemestä ja Palloliiton Alaja on puolestaan koulutoverini Norssista. Mitä pojista on tullut? He olivat samanlaisia isokokoisia äijänköriläitä kuin minä, tosin heillä oli aika lailla leveämmät hartiat kuin minulla. He varmaan aloittivat systemaattisen treenauksen silloin kun minä siirryin aloittelevaksi kulttuuriradikaaliksi kahviloihin. Heillä oli myös römeä ääni ja rempseä puhetapa, ilmeisesti urheilujohtajilla on sellainen.

Iloitsin kutsusta matsiin ja siitä että poikani ymmärsi ettei koskaan ole liian myöhäistä vapauttaa vanhaa isää lapsuuden traumasta. Hyviltä paikoilta on hienoa katsoa jalkapalloa, joskin itse ottelu oli hengetön. Pohjois-Irlanti oli jo varmistanut paikan jatkoon ja Suomi puolestaan pudonnut. Minusta oli kuitenkin mukavaa, että peli päättyi tasan ja Suomi piristyi toisella puoliajalla.

Odotan nyt jännityksellä uutta uljasta Stadionia. Ehkä voisimme mennä kolmen neljän vuoden kuluttua avajaismatsiin uudella kokoonpanolla: kolmen sukupolven isä-poika-tytär -ryhmänä.

Isoisän nenäliina

Elokuussa 1995 muutin vanhimman poikani kanssa puoleksi vuodeksi vanhaan kotikaupunkiini Tukholmaan. Poikani opiskeli sosiologiaa Tukholman yliopistossa ja minä olin töissä Ruotsin opetusministeriössä täydentääkseni virkamiesvalmennustani. Opiskelija saattoi lähteä laivalla pitkiksi viikonlopuiksi kotiin Helsinkiin, mutta minä pysyin myös kaikki viikonloput Tukholmassa. Harrastin halpoja huveja, sillä perheen kahden keittiön elämä tuli kalliiksi eikä Pohjoismaiden ministerineuvoston apuraha kattanut kuin minimin lisämenoista.

Syyskuisena sunnuntaina puoli Tukholmaa vaelsi Strandvägeniä kohti puistokonserttia, jossa Alice Babs lauloi. Syyskuu oli kääntynyt intiaanikesäksi, ja aurinko paistoi niin voimakkaasti, että pelkäsin kaljuni palavan. Onneksi taskussani oli äidin lapsuusohjeen mukaisesti puhdas kangasnenäliina, josta solmin päähineen. Se varmisti minulle turvallisen ruotsalaisen sunnuntaionnen: puisto oli vihreä, aurinko paistoi, ihmiset hymyilivät ja keinuivat svengaavan jazzin tahdissa.

Nykyisellä elämänkokemuksellani en unohda koskaan lippalakkia kotiin aurinkoisena päivänä. Kangasnenäliina on silti tarpeen monessa. Ison ja lihavan miehen otsalla valuu usein kuumina päivinä hikikarpaloita, jotka on pyyhittävä nenäliinalla. Lisäksi joudun nykyään aika usein tekemään nenäliinaan solmun, joka muistuttaa minua kaupassa vaimon pyytämästä ostoksesta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käyttänyt nenäliinaa eniten lastenlasten nenien pyyhkimisessä. Mikään muu ei ole lapsen nenälle yhtä pehmeä ja hellä kuin isoisän puhdas ja silitetty puuvillanenäliina. Perhepiirissä tiedetään tämä, ja nuhanenäinen lapsi ohjataan aina isoisän luokse.

Olen hyvissä ajoin ryhtynyt pohtimaan elämäni tärkeitä asioita ja esineitä hoitotestamenttia silmällä pitäen. Listan kärjessä on ilman muuta toivomus, että kaikissa olosuhteissa minulla on käytössä riittävästi silitettyjä kangasnenäliinoja. Listan kakkonen perustuu myös elämänkokemukseen.

Olin lapsettoman ja lähes 90-vuotiaaksi eläneen enoni luottohenkilö ja asiainhoitaja. Kun hän kaatui viimeisen kerran ja joutui sairaalaan, kävin säännöllisesti hänen luonaan osastolla. Muutamassa päivässä hänelle oli kasvanut parransänki, mikä ei kerta kaikkiaan sopinut vanhanajan herrasmiehelle. Kun parranajo ei näyttänyt kuuluvan hoitorutiineihin, ryhdyin omalla koneellani enoni itseoppineeksi parturi-parranajajaksi. Näin enoni pääsi tästä maailmasta siistissä ja moitteettomassa kunnossa.

Toivon siis, että minulle hommataan hoitokotiin hyvä ja tarkka parranajokone. Ja että partani ajetaan säännöllisesti, jos en itse enää siihen kykene. En myöskään pane pahakseni, jos leukaani hierotaan parranajon jälkeen ripaus Kölninvettä (nro 4711).

Virkakielto ja armahdus

Minusta tuli vasemmistolainen keskikoulun ylimmillä luokilla. Yhteiskunnallinen tietoisuuteni vahvistui kun lukion ensimmäisellä luokalla perustin kahden koulutoverini kanssa luku- ja keskustelupiirin, jossa tarkastelimme Suomen ja maailman polttavia ongelmia. Tempauduin täysillä mukaan Teiniliiton toimintaan ja jatkoin aineyhdistysaktiivina yliopistolla.

Varsinaiset poliittiset ansioni ovat vähäiset. Perustin ystäväni kanssa juuri ennen muuttoa kotoa SDNL:n paikallisosaston lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunginosaan. Lisäksi käynnistin yliopisto-opintojeni alussa ASS:n kieltenopiskelijoiden alaosaston. Näkyvää roolia tai asemaa minulla ei ollut koskaan  poliittisissa nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä, mitä nyt muutaman kerran puhuin joukkokokouksissa ja liikuin Porthaniassa megafonin kanssa innostamassa opiskelijoita luentolakkoon.

Osasin varautua valmistautumisen jälkeen siihen, että taustastani on haittaa työmarkkinoilla. Sain ensimmäisen pitkäaikaisen työpaikkani 1970-luvun lopulla. Onneksi tämän kunnallisen järjestön päättäjät olivat maakuntien miehiä, joiden tuntuma helsinkiläisiin vasemmistoradikaaleihin oli vähäinen tai olematon. En kuitenkaan viihtynyt työpaikassa ja hain aktiivisesti muualle. Poliittinen taustani tuli jatkuvasti vastaan. Monesti saatoin vain aavistaa asian, mutta useita kertoja ei ollut epäilystäkään, että työpaikan saanti katkesi nuoruuden synteihin. Kaikki eivät osanneet peitellä tai häivyttää todellista valinnan estettä.

Otsikon virkakielto-käsite ei ole tietenkään täsmällisesti ottaen oikea; minä olin koko ajan töissä ja saatoin jopa päästä uusiin tehtäviin 1980-luvulla. Ehkä pitäisi puhua poliittisista syistä vaikeutetusta pääsystä virkoihin, toimiin ja tehtäviin. Kun näin oli, yritin poistaa mahdollisia pätevyyteen liittyviä esteitä. Suoritin lisäopintoja yliopistossa, vahvistin kielitaitoani ja kävin kirjoittajakoulutuksessa.

Minusta tuli valtion vakinainen virkamies onnellisen sattuman kautta. Kun koulutusalan keskusvirastot yhdistettiin 1990-luvun alussa, ilmoitettiin, että ketään ei irtisanota. Toimin yhdistämisen aikaan ammattikasvatushallituksessa vailla pysyvää virkaa ns. momenttilaisena. Opetushallituksen perustamisen yhteydessä kaivettiin esiin naftaliinista vanha täyttämättä ollut ylitarkastajan virka, johon minut siirrettiin.

Pian tämän jälkeen pääsin - tosin määräaikaisesti - sinne minne olin tähdännytkin: ministeriöön. Siellä tarvittiin ammatillisen koulutuksen tuntijaa, mutta myös hyvää puheluonnosten kirjoittajaa. Puhe- ja tekstiluonnosten kirjoittaminen on tärkeä ja pysyvä tuotannonhaara ministeriössä, ja sopivista luonnosten kirjoittajista on jatkuva pula. Puheluonnokseni kelpasivat mainiosti kokoomuslaiselle poliittiselle johdolle, sillä olin alan kouliintunut käsityöläinen. Lisäksi lapsuus- ja nuoruusvuodet Munkkiniemessä olivat antaneet minulle syvällisen porvarillisen arvomaailman tuntemuksen, mikä helpotti oikean sävyn rakentamista tekstipohjiin.

Määräaikaisuuteni osoittautui hyvin pitkäkestoiseksi. Vaikka ensimmäinen osastopäällikköni käytti kaikki hallinnolliset taitonsa ja näki paljon vaivaa vakinaistamisekseni, mikään ei onnistunut. Arvatenkin poliittiselle johdolle oli kuiskuteltu taustastani, mikä kerta toisensa jälkeen esti vakinaistamiseni. Pysyin lopulta seitsemän pitkää vuotta määräaikaisena virkamiehenä ministeriössä. Kiitos virkamiesesimiesteni en joutunut palaamaan maitojunalla Kruununhaasta takaisin Hakaniemen virastotaloon.

Vasta 1990-luvun lopussa ja kahdenkymmenen ahkeran työvuoden jälkeen sain armahduksen. Nuori, mutta pitkään toimintaani läheltä seurannut ministeri ei nähnyt estettä nimittämiselleni valtioneuvoston vakinaiseksi virkamieheksi ja neuvoksen virkaan. Hän pystyi arvioimaan toimintaani ministeriössä, ei vain nuoruuden syntejäni. Kun nimitystieto oli tullut Tasavallan Presidentin esittelystä, lähdimme muutaman virkatoverin kanssa nimitysoluelle Pataässään. Pitkäaikainen esimieheni ja työtoverini kiteytti tunnot osuvasti: " Minut on nimitetty aina poliiittisten ansioitteni johdosta, mutta sinut Juha on nimitetty poliittisista ansioistasi huolimatta." Hän oli lahjakas, taitava ja huiman ahkera virkamies, mutta myös entinen ensimmäisen polven sosiaalidemokraattinen poliittinen sihteeri.