Luulen että isäni jyrkkä kanta liittyi urheilumaailman ja -johtajien tosikkomaisuuteen, ei niinkään tervehenkiseen elämään. Pääsin isäni kanssa jo varhaisista vuosista lähtien pitkille vaelluksille ja maskotiksi partioleireille. Isä pelasi säännöllisesti lentopalloa - lajia jonka seurakunnat olivat tuoneet Helsinkiin. Minäkin katselin lapsuuteni kesät Johanneksen seurakunnan kesäkodissa Kivisaaressa kun Johanneksen Poikien edustusjoukkueen miehet harjoittelivat lentopallokentällä. Ja pääsin pelailemaan samalle kentälle rippikouluvaiheessa.
Koska isä ei lähtenyt Stadikalle, minä menin katsomaan yksin sinne kuinka suursuosikkini Kaitsu Pahlman pelasi ja teki maaleja. Joskus pääsin matseihin pallopojaksi oman joukkueeni poikien kanssa. Lapsuudenystäväni Ilen innostamana liityin myös HKV:n jäseneksi ja harjoittelimme talvella Stadikan sisätiloissa. Ilestä tuli valovoimainen juoksija ja urheilija, minusta ei. Näin kuitenkin treenien yhteydessä seuramme tähtiä: Rainer Steniuksen ja Parta-Pekka Juutilaisen.
Urheilijaa minusta ei koskaan tullut. Vaikka pääsin kaikissa lajeissa luokan joukkueeseen, olin HKV:ssä ja Pallo-Pojissa täydellinen keskinkertaisuus, jos sitäkään. Minulta puuttui kaikki räjähtävyys, röyhkeys ja kilpailuhenkisyys, joita tarvitaan urheilussa. Siksi siirryin varhain keskustaan Nissenin kahviloihin juomaan kahvia, polttamaan tupakkaa ja keskustelemaan.
Vanhin poikani tuntee hyvin isäsuhteeni traumat ja nostalgisen suhteeni Stadioniin. Hän kutsui minut katsomaan kanssaan vanhan Stadikan viimeistä matsia Suomi - Pohjois-Irlanti. Meillä oli loistavat paikat: pääsin ensimmäistä kertaa katkarapukatsomoon - minkä termin opin poikani kavereilta, jotka kulkivat samaa matkaa Stadikalle, tosin pohjoiskaarteeseen.
Ennen matsia juttelin Stadikan vierastiloissa kahden ikätoverini kanssa, jotka ovat minun laillani Helsingin olympiavuoden poikia. Kaupungin Rauramo on kotoisin lapsuuteni kaupunginosasta Munkkiniemestä ja Palloliiton Alaja on puolestaan koulutoverini Norssista. Mitä pojista on tullut? He olivat samanlaisia isokokoisia äijänköriläitä kuin minä, tosin heillä oli aika lailla leveämmät hartiat kuin minulla. He varmaan aloittivat systemaattisen treenauksen silloin kun minä siirryin aloittelevaksi kulttuuriradikaaliksi kahviloihin. Heillä oli myös römeä ääni ja rempseä puhetapa, ilmeisesti urheilujohtajilla on sellainen.
Iloitsin kutsusta matsiin ja siitä että poikani ymmärsi ettei koskaan ole liian myöhäistä vapauttaa vanhaa isää lapsuuden traumasta. Hyviltä paikoilta on hienoa katsoa jalkapalloa, joskin itse ottelu oli hengetön. Pohjois-Irlanti oli jo varmistanut paikan jatkoon ja Suomi puolestaan pudonnut. Minusta oli kuitenkin mukavaa, että peli päättyi tasan ja Suomi piristyi toisella puoliajalla.
Odotan nyt jännityksellä uutta uljasta Stadionia. Ehkä voisimme mennä kolmen neljän vuoden kuluttua avajaismatsiin uudella kokoonpanolla: kolmen sukupolven isä-poika-tytär -ryhmänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti