Isoisän nenäliina

Elokuussa 1995 muutin vanhimman poikani kanssa puoleksi vuodeksi vanhaan kotikaupunkiini Tukholmaan. Poikani opiskeli sosiologiaa Tukholman yliopistossa ja minä olin töissä Ruotsin opetusministeriössä täydentääkseni virkamiesvalmennustani. Opiskelija saattoi lähteä laivalla pitkiksi viikonlopuiksi kotiin Helsinkiin, mutta minä pysyin myös kaikki viikonloput Tukholmassa. Harrastin halpoja huveja, sillä perheen kahden keittiön elämä tuli kalliiksi eikä Pohjoismaiden ministerineuvoston apuraha kattanut kuin minimin lisämenoista.

Syyskuisena sunnuntaina puoli Tukholmaa vaelsi Strandvägeniä kohti puistokonserttia, jossa Alice Babs lauloi. Syyskuu oli kääntynyt intiaanikesäksi, ja aurinko paistoi niin voimakkaasti, että pelkäsin kaljuni palavan. Onneksi taskussani oli äidin lapsuusohjeen mukaisesti puhdas kangasnenäliina, josta solmin päähineen. Se varmisti minulle turvallisen ruotsalaisen sunnuntaionnen: puisto oli vihreä, aurinko paistoi, ihmiset hymyilivät ja keinuivat svengaavan jazzin tahdissa.

Nykyisellä elämänkokemuksellani en unohda koskaan lippalakkia kotiin aurinkoisena päivänä. Kangasnenäliina on silti tarpeen monessa. Ison ja lihavan miehen otsalla valuu usein kuumina päivinä hikikarpaloita, jotka on pyyhittävä nenäliinalla. Lisäksi joudun nykyään aika usein tekemään nenäliinaan solmun, joka muistuttaa minua kaupassa vaimon pyytämästä ostoksesta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käyttänyt nenäliinaa eniten lastenlasten nenien pyyhkimisessä. Mikään muu ei ole lapsen nenälle yhtä pehmeä ja hellä kuin isoisän puhdas ja silitetty puuvillanenäliina. Perhepiirissä tiedetään tämä, ja nuhanenäinen lapsi ohjataan aina isoisän luokse.

Olen hyvissä ajoin ryhtynyt pohtimaan elämäni tärkeitä asioita ja esineitä hoitotestamenttia silmällä pitäen. Listan kärjessä on ilman muuta toivomus, että kaikissa olosuhteissa minulla on käytössä riittävästi silitettyjä kangasnenäliinoja. Listan kakkonen perustuu myös elämänkokemukseen.

Olin lapsettoman ja lähes 90-vuotiaaksi eläneen enoni luottohenkilö ja asiainhoitaja. Kun hän kaatui viimeisen kerran ja joutui sairaalaan, kävin säännöllisesti hänen luonaan osastolla. Muutamassa päivässä hänelle oli kasvanut parransänki, mikä ei kerta kaikkiaan sopinut vanhanajan herrasmiehelle. Kun parranajo ei näyttänyt kuuluvan hoitorutiineihin, ryhdyin omalla koneellani enoni itseoppineeksi parturi-parranajajaksi. Näin enoni pääsi tästä maailmasta siistissä ja moitteettomassa kunnossa.

Toivon siis, että minulle hommataan hoitokotiin hyvä ja tarkka parranajokone. Ja että partani ajetaan säännöllisesti, jos en itse enää siihen kykene. En myöskään pane pahakseni, jos leukaani hierotaan parranajon jälkeen ripaus Kölninvettä (nro 4711).