Baby terveysasemalla

Olen aina ollut varsin terveystietoinen. Taustallani on tähän suuri vaikutus: olen sairaanhoitajan tyttärenpoika, poika ja puoliso sekä mielenterveyshoitajan veli. Kun lisäksi tomumajani on ollut hauras, olen joutunut tutustumaan käytännössä lääketieteen eri haaroihin. Kodin perintönä olen pyrkinyt ahkerasti ennakoimaan terveydellisiä riskitekijöitä, tosin siinä aina onnistumatta.

Kaikki meni mainiosti niin kauan kuin olin ensin YTHS:n ja sitten työterveyshuollon piirissä. Kun olen isäni puolelta selvästi riskitaustan omaava henkilö, lääkärit ottivat vakavasti huoleni ja minut tutkittiin ja hoidettiin kunnolla. Ja jos oli tarpeen, sain lähetteen erikoissairaanhoitoon, joka on Suomessa julkisella sektorilla hyvää ja korkeatasoista.

Kun jouduin jättämään työterveyshuollon eläkkeelle siirtymisen vuoksi, pyrin toimimaan hyvin ja huolellisesti. Kokosin terveystietoni ja lausuntoni portfolioksi ja hakeuduin oman alueeni terveysasemalle lääkärin vastaanotolle. Ensimmäinen vastaanottokokemus oli myönteinen: kävimme tilanteeni asianmukaisesti läpi ja lääkäri piti portfoliotani esimerkillisenä. Lääkäri kertoi uudesta mahdollisuudesta valita mieleinen terveysasema. Tällainen shoppailu ei kiinnostanut minua, sillä minusta lapset tarvitsevat lähikoulun ja kuntalaiset oman lähiterveysaseman.

Tähän syksyyn asti yhteistyö terveysaseman kanssa on sujunut kohtuullisesti. Lääkärit ovat toki vaihtuneet ja omalääkärijärjestelmä on tästä johtuen ollut kannaltani näennäinen. Laboratoriokokeisiin olen päässyt säännöllisesti ja joidenkin arvojen seuraamista on pidetty tärkeänä. Käytin aikaisemmin matalan kynnyksen Terveyspysäkkiä Itiksen kauppakeskuksessa. Siellä mitattiin verenpaine ja sokeriarvot sekä annettiin hyviä ohjeita. Mutta kaupunki lopetti - varmaan säästösyistä - tämän eläkeläisille ja työelämän ulkopuolella oleville ihmisille hyvin sopineen toiminnan. Kun kaupunki lakkautti Terveyspysäkin, ostin Lidl:stä edullisen verenpainemittarin ja ryhdyin lukemaan terveysohjeita netistä.

Kun ns. omalääkärini oli poistunut jo aikaa sitten terveysaseman henkilöstövahvuudesta, soitin terveyshoitajalle, jotta pääsisin laboratoriokokeisiin. Minut määrättiinkin niihin ja myös lääkärin vastaanotolle. Reipaspuheinen lääkäri aloitti mielenkiintoisesti: "Näissä ympyröissä olette baby, oletteko edes eläkkeellä?" Kerroin jääneeni keväällä vanhuuseläkkeelle ja jo sitä ennen neurologisen sairauden jälkitilan vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Hän kertoi, että nykyään ei ole ole aikaa tehdä mitään terveydentilan yleiskontrolleja. Lääkäri sanoi, että voisin kertoa uimahallin saunassa muillekin miehille, että terveysasemalle ei kannata tulla mihinkään määräaikaistarkastuksiin, vain jos on konkreettinen sairaus. Hän määräsi minut seuraavan kerran labroihin kolmen vuoden kuluttua ja kehotti tarvittaessa hakeutumaan terveydenhoitajien vetämiin ryhmiin.

Missä on babyn paikka kunnallisessa perusterveydenhoidossa? Olen alkanut miettiä vaihtoehtoa. Musiikkitalon parkkilappujen takapuolella olen havainnut yksityisen terveysaseman etusetelin terveyden vuositarkastukseen. Stockmannin kanta-asiakaskortilla saa huomattavan alennuksen erään toisen yksityisen terveysaseman terveyttä edistävään ohjelmaan. Ehkä baby-boy voi etsiä terveyden etuseteleitä ja kanta-asiakastarjouksia vielä vuosikymmenen tai pari. Vasta sen jälkeen voi alkaa aikamiehen elämä, johon kuuluu odottaminen kunnallisen terveysaseman aulassa.

Huono käytös

Minun lapsuuteni oli onnekas, sillä ympärilläni olleet aikuiset olivat lähes poikkeuksetta ystävällisiä, kohteliaita ja kilttejä. Vanhempieni ystävät edustivat sellaista kristillistä ja liberaalia kulttuuria, jossa lasten mielipiteistä oltiin kiinnostuneita ja heidän kanssaan keskusteltiin paljon. Opin myös tapoja liikkuessani isoisän kanssa, joka oli sekä herrasmies että lasten suuri ystävä. Ihailin häntä ja halusin kasvaa samanlaiseksi ystävälliseksi ja hyvin käyttäytyväksi ihmiseksi.

Totta kai koti- ja lähitaloissa asui äkäisiä ja pahansuopia ihmisiä, mutta me lapset opimme nopeasti välttämään kohtaamiset heidän kanssaan. Puliukot tuntuivat aluksi pelottavilta, mutta aika äkkiä huomasimme etteivät he ole vaarallisia. He kulkivat viinakaupasta Riihitietä pitkin kohti merenrannan korkeaa kaislikkoa. Kotonakin sanottiin, että puliukot ovat herkkiä ihmisiä, jotka eivät ole kestäneet kovaa maailmaa.


Ensimmäisen kerran jouduin tekemisiin huonon käytöksen kanssa kansakoulun kolmannella ja neljännellä luokalla. Laulunopettaja sai helposti raivokohtauksia. Hän sanoi että ei voi mitään niille, koska hänellä on niin kiivas luonne. Oman luokkamme opettaja ei edes selitellyt mitään vaan oli suorastaan julma hitaasti oppiville pojille. Opettaja luki säännöllisin väliajoin luokan ranking-listan oppikouluun pyrkimistä silmällä pitäen ja nöyryytti eri tavoin listalla viimeisinä olleita poikia.

Kun siirryin työelämään, huomasin että olisi ollut hyödyllistä oppia lapsuudessa edes ripaus kovuutta, joka olisi suojannut kolhuilta. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla oli tavallista, että virastojen päällikkövirkamiehet - pienet ja suuret - saattoivat käyttäytyä täysin sopimattomasti: räyhätä, komentaa ja nöyryyttää. Monesti näillä öykkäreillä oli liehittelijöitä, jotka todistivat näiden henkilöiden olevan persoonallisuuksia. Itse en koskaan joutunut kenenkään tällaisen suuren persoonan hampaisiin, mutta kärsin pelkästään huonon käytöksen näkemisestä ja kuulemisesta.

Olen ollut iloinen, että lainsäädäntö ja kulttuuri on pakottanut ihmiset käyttäytymään edes kutakuinkin kohtuullisesti. Röyhkeys, omahyväisyys ja ilkeämielisyys tuskin loppuvat koskaan, mutta on hyvä että edes avoin räyhääminen ei ole suvaittavaa.

Olen läpi elämäni yrittänyt noudattaa lapsuuden ihannetta: hyvää ja ystävällistä käytöstä. Yleensä se on kannattanut, mutta ei suinkaan aina. Olen aika ajoin ottanut kiltteyttäni ja velvollisuudentunnosta hoitaakseni tehtäviä, joista minun olisi pitänyt pysyä kaukana. Ja pysyä myös kaukana ihmisistä, jotka ovat röyhkeitä, piittaamattomia ja itsekeskeisiä.

Minusta tuntuu, että kaipaan vielä kurssitusta. Mistä löytäisin liian kilteille ja ystävällisille ikäihmisille tarkoitetun tottelemattomuus- ja tylyyskoulutuksen? 











 

Kiitolaukkaa Terijoen Kuokkalan hiekkarannalla

Minä hujahdin pitkäksi varhain ja ääneni tummui samaan aikaan. Isäni katseli minua ja sanoi: "Sinun ikäisenäsi minä ratsastin kiitolaukkaa Terijoen Kuokkalan hiekkarannalla". Ymmärsin että hän tarkoitti minun kasvaneen isoksi pojaksi, mutta kuva isästä kiitämässä poikana hevosen selässä meren rannalla Kuokkalassa jäi pysyvästi mieleeni.

Isä muisteli harvoin lapsuuttaan, vaikka oli armoitettu puhuja ja tarinoiden kertoja. Ehkä kaikki lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollut kovin mukavaa muisteltavaa. Vanhempien avioliitto ei ollut onnellinen ja päättyi eroon kohta sotien jälkeen. Ilmeisesti pojasta ei myöskään huolehdittu erityisen hyvin. Perheen tuttava oli nuhdellut tallimestari-isoisääni Kauppatorilla, koska tämä oli tullut sinne poikansa kanssa, jolla ei ollut kenkiä jaloissaan. Vanhemmat unohtivat myös ilmoittaa isäni kotia lähellä olleeseen Ressuun, jonne useat oppikouluun jatkaneet luokkatoveripojat menivät. Hänet otettiin jälkijunassa Helsingin V Yhteiskouluun - ehkä onneksi, sillä kuvittelen opettajien olleen siellä ymmärtäväisempiä vilkasta ja energistä isääni kohtaan kuin poikalyseon opettajat olisivat olleet. Isäni luonnehti minulle kerran lapsuudenperhettään sarkastiseen sävyyn sanoen, että isällä oli hevoset ja äidillä Åkermanska, paras ystävätär. Mutta Kuokkalan kesäleireillä kaikki oli toisin.

Vuodesta 1933 lähtien Kampissa sijainneen Keskustallin aktiiviratsastajat lähtivät isoisäni johdolla kuukaudeksi kesäleirille Kuokkalaan. Ensimmäisellä kerralla mukana oli kahdeksan hevosta ja kaksikymmentä ratsastajaa. Myöhempinä kesinä ratsastajien joukko kasvoi neljäänkymmeneen. Ranta tarjosi oivan tilaisuuden laukkaratsastuksiin ja hevosten uittamiseen meressä. Leiriläiset tekivät ratsastusretkiä eri suuntiin, uivat ja ottivat aurinkoa rannalla.

En tiedä missä isäni asui Kuokkalassa. En myöskään oliko isoäiti mukana vai oliko isäni vain isoisän ja siskon kanssa matkassa. Isän kesät 1930-luvulla kuluivat kuitenkin huolettomasti avojaloin rannassa ja hevosen selässä. Lisäksi Kuokkala vilisi ihmisiä ja isälläni riitti paljon tarkkailtavaa. Luulen että Kuokkalasta tuli hänelle kesäinen mansikkapaikka. Heti kun Terijoki aukeni suomalaisten lomanvietolle 1970-luvun alussa, isä lähti sinne lomalle äitini ja nuorempien veljieni kanssa.

Kun vaimoni kuulee viime keväänä tri Anna Kortelaisen johtaman retkikunnan matkasta  Karjalankannakselle, haluan ilman muuta että osallistumme matkalle. Erityisesti koska ohjelmaan sisältyy vierailu Kuokkalassa. Vaikka kaikki matkalla on erittäin kiinnostavaa, odotan koko ajan pääsyä Kuokkalan hiekkarannalle. Ennen sinne lähtöä yövymme Terijoella ja kävelemme tummassa illassa rannalle. Laiturilta katsomme meren yli Kronstadtin valoja.

Bussi pysähtyy Kuokkalassa lähelle Tito ja Ina Collianderin entistä pientä huvilaa, josta kävelemme rannalle. Siellä on paljon suuria kiviä ja minun on vaikeaa hahmottaa miten tällaisella rannalla voi ratsastaa kiitolaukkaa. Olen pettynyt. Olenko voinut kuvitella kaiken väärin yli viidenkymmenen vuoden ajan?

Lähdemme kulkemaan rantaa pitkin kohti neuvostoaikaista hotellia, jossa on tarkoitus syödä lounas. Pienen kävelyn ja niemenkärjen jälkeen näen esteettömän ja loputtoman pitkälle ulottuvan hiekkarannan, jossa isäni on ratsastanut kiitolaukkaa 1930-luvun kesinä. Olen heti aivan varma, ranta on juuri tämä. Onneksi olemme puoli tuntia etuajassa, ja minä voin katsella rauhassa Kuokkalan maisemaa.

Syömme lounaan rantahotelli Repinskajassa. Ruokasalin seinään on kiinnitetty suurin kohokirjaimin englanninkielisiä sanoja, mutta muutoin vallitsee neuvostotunnelma. Suuren baaritiskin takana on vaikuttava pullorivistö jaloja juomia, mutta baarimikon mukaan olutta on tulossa vasta huomenna. Hotellin aulassa on kuvia hotellin henkilökunnasta menneinä vuosina. Katselen valokuvaa hotellin entisestä johtajasta. Piippua polttavan pulskan tumman miehen katse on surumielinen ja tuo mieleen parhaat päivänsä nähneen kiertävän teatteriseurueen johtajan. En ymmärrä miksi näin on. Johtaja on kuitenkin voinut vuosien ajan tarjota neuvostokansalaisille vain parasta: kesäviikkoja Terijoen Kuokkalan hiekkarannalla.

Grand Tour

Keväällä 1970 olemme ystäväni Riston kanssa varmoja: on meidän aikamme lähteä kesällä nuoruuden Suurelle Matkalle. Pariisi on itsestään selvästi ensimmäinen pääkohde. Sen vetovoima on vain kasvanut kun olemme koko 1960-luvun loppupuolen katsoneet Ranskan uuden aallon elokuvia ja seuranneet vuoden 1968 opiskelijakapinaa. Lisäksi Riston vanhempi veli on aikoinaan asunut siellä myös meille sopivassa hotellissa Montparnassessa.

Matkan toinen pääkohde valikoituu enemmän sattumalta. Isäni lupaa järjestää meille majapaikan Budapestin keskustasta tutun luterilaisen varapiispan isosta kaupunkiasunnosta. Kevään mittaan teemme perushankintoja ja ostamme opiskelijalennot Kööpenhaminasta Pariisiin ja Wienistä Helsinkiin. Hankimme yhteisesti paksun Euroopan karttakirjan, koska meidän on suunniteltava huolella hyvät liftausreitit muita matkoja varten. Kevään kahvilaistunnot ovat poikkeuksellisen hauskoja, koska suunnittelemme jatkuvasti matkaa.

Teemme heinäkuun lopulle töitä vanhassa työpaikassani Gotlannin Toftagårdenissa. Risto on isännän apuna rakennustöissä, mutta minä teen työtä niin kuin ennenkin täysihoitolan keittiön tiskissä. Toftagårdenin palkanmaksumenettely on erikoinen: työkauden aikana emäntä antaa förskottia tarpeiden mukaan ja töiden päättyessä annetaan aika epämääräisen kirjanpidon mukaan loppupalkka. Aina ennen olen ollut tyytyväinen loppupalkkaan, mutta nyt se tuntuu laihalta. Mutta koskaan ennen en ole ollut lähdössä kuukauden reissulle Eurooppaan.

Matkustamme Gotlannista varhaisella aamulaivalla mannermaalle Oskarshamniin. Risto on pakannut matkavarusteet merimiessäkkiin; minulla on musta matkakassi, jonka voi pitkien hihnojen vuoksi heittää selkään. Saamme nopeasti pitkän kyydin Skåneen mieheltä, jonka kanssa joudun höpöttämään aivan liikaa. Meillä on sovittu työnjako: minä hoidan seurustelun ruotsiksi ja saksaksi, Risto puolestaan englanniksi.

Malmöstä matkustamme laivalla Kööpenhaminaan, jonne saavumme kaksi vuorokautta liian aikaisin. Nukumme ensimmäisen yön puiston puskassa ja jo aamulla on kiertolaisen olo. Menemme aamupäivällä non stop -leffaan jatkamaan unia ja iltapäivällä Tuborgin tehtaaseen tutustumiskierrokselle. Toinen yö sujuu mukavammin, koska Strogetillä tapaamamme tuttu töölöläispoika neuvoo tien keskustan SAS:n toimistotalon 7. kerrokseen, jonka käytävällä voi nukkua rauhassa kunhan häipyy ennen siivoojien tuloa.

Pariisin Orlyn lentokentällä ystäväni Freddy on meitä vastassa. Hän saa asua piirustuksenopettajansa yksiössä kaupungissa ja on jo kotiutunut sinne. Löydämme hotellimme ja saamme huoneen 6. kerroksesta. Vessa on käytävällä eikä huoneessa ole edes lavuaaria, mutta voimme käydä peseytymässä uimahallissa. Aamuisin menemme yhteen Montparnassen suurista katukahviloista syömään aamiaisen, jonka vakioksi muuttuu ihmeellisen ihana yhdistelmä: cafe au lait ja ranskalainen hodari. Yleensä se on myös päivän ainoa lämmin ateria, sillä kyllähän me pystymme elämään nälkäisinä, jos vain punaviiniä ja patonkia riittää.

Kuljemme katuja ja Seinen rantoja, ajelemme eri puolille kaupunkia metrolla ja välillä käymme vierailulla Freddyn ja muiden Pariisiin tulleiden ystävien luona. Risto ostaa kirpputorilta armeijan ylijäämähousut, joissa on reisitaskut. Ne lähetämme postissa hänelle kotiin Mannerheimintielle. Runsaassa viikossa matkakassa on huvennut melkoisesti, vaikka olemme olleet enimmäkseen syömättä ja käyneet vain katsomassa ensi-iltaan tulleen Woodstock-elokuvan. Lähetän pikakirjeen isälleni ja toivon pientä rahalähetystä Wienin poste restanteen.

Pariisista lähdemme pitkälle liftimatkalle kohti Wieniä ja Budapestia. Pääsemme kahden tumman pitkän nuoren miehen kanssa vauhdilla liikkeelle. Pelkään ensimmäistä kertaa autossa. Nuoret miehet ajavat huimaa vauhtia ja tekevät käsittämättömiä ohituksia kolmikaistaisella tiellä, jonka kolmas kaista on tarkoitettu kummankin suunnan ohituksia varten. Välillä matkanteko kuitenkin jumiutuu pahan kerran. Löydämme majapaikkoja Jugendherbergeistä ja vastaavista, mutta joskus joudumme nukkumaan vuorotellen olutravintolan pimeässä nurkassa pää pöydällä. Kohtaamme usein reittimme varrella matkalaukun kanssa liftaavan argentiinalaisen, joka haluaisi kolmanneksi kimppaamme. Torjumme ehdotuksen, koska kolmen pojan on käytännössä mahdotonta saada kyytiä.

Väsyneinä, märkinä ja aika rahattomina saavumme Wieniin. Poste restantessa ei ole rahalähetystä, mutta tieto että sellainen on tulossa Budapestiin. Unkarissa emme liftaa vaan matkustamme Budapestiin junalla. Siellä loppuu nälkä, koska meitä odottaa rahalähetys ja kaupungin kuppiloiden halvat hinnat. Nyt voimme syödä kaksi tai jopa kolme lämmintä ateriaa päivässä.

Varapiispa ottaa meidät ystävällisesti vastaan; hän tosin nauraa kovasti Riston hyvin pitkälle tukalle. Hän lähtee itse kesänviettoon mökille Balaton-järvelle, mutta hänen opiskelevat poikansa jäävät kaupunkiin. Päivät kiertelemme kaupunkia ja kaikki illat keskustelemme poikien kanssa asunnolla. Polttelemme unkarilaisia Symphony-tupakoita, juomme kevyesti ja kuuntelemme maan suosituimman rock-yhtyeen Omegan levyjä. Elämä Budapestissa on leppoisaa ja iltakeskustelut mielenkiintoisia.

Paluumatka Wieniin muuttuu seikkailumatkailuksi. Junassa lyöttäydymme yhteen suomalaisen pojan kanssa. Tarkoituksemme on vaihtaa junaa rajalla, mutta jäämmekin pienen rajapaikkakunnan juhliin. Juomme runsaasti viiniä ja saamme loistavan idean matkustaa Itävallan puolella junassa maksamatta. Minä lymyän öisen matkan junan vessassa ja Risto vielä vaarallisemmin. Aamuyön nukumme Wienissä katusyvennyksessä. Mutta kotiin Helsinkiin pääsemme onnellisesti.

Yhteinen kuukausi kahdessa suurkaupungissa ja Euroopan teillä tuo minun ja Riston ystävyyteen sellaista läheisyyttä ja lämpöä, joka pysyy kaikki vuosikymmenet. Syksyllä 2014 matkustan vaimon kanssa ranskalaisten ystäviemme luokse Champagnen maakuntaan. Kotimatkalla jäämme vajaaksi viikoksi Pariisiin. Haluan tehdä retken Montparnasseen. Kahvilat ovat paikallaan, mutta hotelli on purettu ja sen paikalle on rakennettu uusi talo. Vastapäisessä talossa näyttää olevan hyvä ravintola ja menemme sinne syömään lounaan pitkän kaavan mukaan. Minä juon luonaalla enemmän punaviiniä kuin turistimatkoille on tarpeen ja lähetän kännykällä tervehdyksen Ristolle.