Papin poika

Kirjoitin ensimmäisen kerran pitkän kertomuksen isästäni ja elämästäni papin poikana viisitoista vuotta sitten. Päätin kirjoituksen tarinaan 1980-luvun alkupuolelta, jolloin itse olin kolmekymppinen ja isän kuolemasta oli kulunut jo muutamia vuosia.

Istuin pitkää iltaa ravintola Kosmoksessa, jossa vaihdoin muutaman sanan naapuripöydän tuttavan kanssa. Hän istui yhdessä vanhemman herrasmiehen kanssa, joka halusi myös keskustella kanssani. Vanhempi mies kertoi tunteneensa isäni nuorena lääketieteen ylioppilaana ja että isä oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Kuuntelin hänen tarinaansa isäni kohtaamisesta jo aika tottuneesti.

Sitten mies kertoi jotain minun kannaltani olennaisempaa. Hän sanoi olevansa lestadiolaisen papin poika pohjoisesta. Aina kun hän matkustaa kotiseudulle, hän on yhä papin poika, ei kohta kuusikymmenvuotias lääketieteen professori. Kosmoksen pöydässä opin, että tulen aina olemaan papin poika. Sillä niin kauan kuin elän, elää Helsingissä ihmisiä jotka ovat tunteneet isäni.

Vuosikymmenten aikana olen tullut tietämään mitä isästä halutaan kertoa. Minulle saatetaan kyllä puhua isän elämänmakuisista saarnoista tai tv- ja radioesiintymisistä, mutta yleensä palataan pieniin keskusteluihin. Seurakuntapappi kohtaa ihmisiä elämän taitekohdissa: kun lapsi on syntynyt, avioliitto solmitaan tai äiti kuolee. Jos pappi näissä ainutkertaisissa tilanteissa osaa sanoa jotain joka jää mieleen, se pysyy siellä läpi elämän. Mutta yhtä lailla raitiovaunu-, pankki- ja katukohtaamiset ovat tärkeitä, jos näissä ohikiitävissä hetkissä välittyy lämpö ja optimismi.

Isäni oli jännittävä sekoitus voimallista kristillisen ilosanoman julistajaa ja suoraviivaista Stadin kundia. Tämä yhdistelmä oli outo sodanjälkeisten vuosikymmenten aika kaavamaisessa ja jäykässä asenne- ja mielipideilmastossa. Arvolla ja asemalla ei ollut väliä; kaikki ihmiset olivat kiinnostavia eikä heitä kannattanut asettaa lokeroihin.

Ihmisten oli helppo kohdata kirkkoherransa Munkkiniemen puistotiellä; kaikki tunsivat hänet ja hän tunsi useimmat. Vihreässä Loden-takissa ja salkku kädessä hän kulki kotoa kirkkoherranvirastoon ja sieltä kirkolle. Ja matkalla oli aina ihmisiä, joiden kanssa oli tarpeen vaihtaa muutama sana.

Kirkko ja Kaupunki -lehdessä julkaistiin heti isän kuolinpäivän jälkeen sattumalta kuva Munkkiniemen kirkosta, jossa on meneillään lapsikirkko. Kuva isästä lasten keskellä toi minulle lohtua, erityisesti koska omaan perheeseeni oli kaksi kuukautta aikaisemmin syntynyt esikoispoika.


-----------


Tämä on viimeinen neljän kirjoituksen sarjasta, jonka olen kirjoittanut isästäni Erkki Arhinmäestä (1925-77). Ensi tiistaina tulee kuluneeksi 90 vuotta hänen syntymästään.

Samalla ilmoitan, että siirrän blogini telakalle ainakin kahdeksi kuukaudeksi, koska minua kehotettu priorisoimaan ruumiiinkulttuuria kirjallisten töiden sijaan. Arvioin tammi-helmikuun taitteessa pystynkö yhdistämään kohtuullisella tavalla ruumiilliset ja henkiset pyrinnöt.

Siksi toivotan kaikille lukijoilleni hyvää joulunaikaa ja uutta vuotta!

Kaikki isäni sodat

Kirkkoherra, Suomi-Vietnam-Seuran puheenjohtaja Erkki Arhinmäki Hakaniemen metrotyömaalla vastaanottamassa "Puutyötehdas Vietnamiin" -kampanjaan kerättyjä varoja.


Isäni ikäluokka - vuonna 1925 syntyneet - oli viimeinen joka näkökulmasta riippuen joutui tai ehti laajassa mitassa rintamalle. Ikäluokan pojat joutuivat lisäksi jatkamaan armeijassa vielä sodan päätyttyä saadakseen suoritettua asevelvollisuuden loppuun. Tämä jälkivelvollisuus ei ollut varmaankaan kovin innostava, ei ainakaan isälleni, koska heti rauhan tultua ei voitu järjestää reserviupseerikoulutusta.

Innokkaana sotilaspoikajohtajana sekä heimoaatteen ja suuren Suomen elähdyttämänä isäni lähti ensimmäisen kerran vapaaehtoisena armeijaan jo vuonna 1941. Kun armeijan johto havaitsi, miten paljon sotilastehtävissä oli lapsia, nämä alle 18-vuotiaat kotiutettiin, heidän joukossaan isäni.

Vuonna 1943 nämä pojat jo kelpasivat, ja isäni pääsi jälleen vapaaehtoisena Itä-Karjalaan. Siellä hänen tehtävänään oli järjestää ja johtaa poikatyötä Soutjärvellä. Soutjärveltä hän kävi kutsunnoissa Helsingissä ja uuden poikatyövaiheen jälkeen hänet komennettiin koulutettavaksi. Keväällä 1944 isä siirtyi rintamalle, jossa toimi kivääriryhmän ryhmänjohtajana ja kirjurialiupseerina. Kantakortin mukaan rintamakelpoisuus on ollut hyvä ja hänellä on ollut sotilaslääkärin mukaan "200 %:n näkökyky".

Mitään dramaattisia kertomuksia sodan vuosilta isäni ei minulle kertonut. Elämä 1950- ja 1960-luvuilla oli niin täynnä uuden rakentamista, että ei ollut tarvetta palata vanhoihin asioihin kuin kertomalla korkeintaan pieniä sattumuksia sotavuosilta. Isän asenne armeijaan ei ollut torjuva, pikemmin päinvastoin. Hän kävi ylimääräisen reserviupseerikurssin 1950-luvun alkupuolella perheellisenä miehenä ja lähti aina mielellään kertausharjoituksiin.

1970-luvun alussa isälleni tuli aivan uudenlainen pyyntö: häntä kysyttiin perustettavan Suomi-Vietnam-Seuran johtotehtäviin. Seuran tarkoituksena oli järjestää Vietnamin solidaarisuustyötä. Isä oli opittu 1960-luvulla tuntemaan avarakatseisena, edistysmielisenä sekä yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneena pappismiehenä, siksi kai pyyntö esitettiin hänelle.

Isä mietti asiaa tarkkaan. Hänen mielestään USA oli tehnyt Vietnamiin jonkinlaiseksi demokratian puolustukseksi naamioidun häikäilemättömän hyökkäyksen, joka vaati todellista kannaottoa. Lisäksi hän katsoi, että rauhantyö ja kansainvälinen solidaarisuus kuuluvat olennaisina osina kristilliseen vakaumukseen. Hän tiesi kyllä, että lähtemällä mukaan tulisi leimatuksi. Mutta jos hän ei uskalla lähteä mukaan, kuka sitten uskaltaa.

Kun isä oli tehnyt päätöksensä, hän lähti täydellä voimalla toimintaan. Ensin Vietnam-seuran varapuheenjohtajaksi ja sitten kirjailija Paavo Rintalan jälkeen vuonna 1973 seuran puheenjohtajaksi ja sitä kautta suomalaisen Vietnam-liikkeen kärkihahmoksi. Joukkokokouksissa puhui ja mielenosoitusmarsseilla kulki nyt myös näkyvä kirkonmies.

Ymmärrystä ratkaisulle ei tullut juurikaan kavereilta - sotasukupolven miehiltä. Porvarillisessa Munkkiniemessä alettiin epäillä kirkkoherran isänmaallisuutta.  Monet virkaveljet paheksuivat ja arvostelivat isän toimintaa. Myös tuomiokapituli näytti kaapin paikan: lääninrovastiksi nimitettiin isääni vähemmän ääniä papiston äänestyksessä saanut ja kevyemmät virka-ansiot omaava pappismies, mutta varmasti oikeistolainen.

Mikään ei kuitenkaan muuttunut isän pappeudessa rauhanliikkeen vuosina: hän oli aina pappi missä liikkuikin. Kun Vietnamin sota vihdoin päättyi, isä matkusti sinne solidaarisuuslennolla kahdeksi viikoksi toukokuussa 1975. Koneessa kuljetettiin 14 000 kiloa lääkkeitä, jotka Suomi-Vietnam-Seura oli kerännyt. Isästä tunnelma Vietnamissa oli vapautunut ja iloinen. Hän kierteli tapansa mukaan myös kirkoissa ja katseli ihmisiä siellä. Iloa tuottivat täydet kristilliset kirkot ja kirkkorakennusten alkaneet korjaustyöt.

Rauhantyöhön alkoi tulla vähitellen mukaan kasvava joukko kristittyjä, erityisesti nuoremman polven teologeja ja aktiivisia seurakuntalaisia. Joulukuussa 1976 perustettiin Kristittyjen rauhantoimikunta, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana isäni ehti toimia kaksi kuukautta ennen kuolemaansa.

















 

Sotilasylioppilas

              Isäni Kalle Andersson sotilasylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1946


Kun isäni palaa rintama- ja asepalveluksen jälkeen kotiin rauhan Helsinkiin, on moni asia avoin. Kotona vallitsee ristiriitainen tunnelma ja vanhemmat eroavat muutaman vuoden kuluttua. Koulu on jäänyt kesken luokallejäämisten ja sotavuosien vuoksi; koko lukio on suorittamatta. Kiihkeiden teinivuosien unelmat suuresta Suomesta, aktiiviupseerin urasta ja poikatyön organisoinnista Itä-Karjalassa ovat kariutuneet.

Uutta suuntaa elämälle antaa sotavuosina syventynyt uskonnollinen vakaumus ja lopulta herätyksen kokemus sotilassairaalassa, jonne isäni on joutunut rintamalta sairastumisen vuoksi. Jo vuoden 1944 lopussa hän kirjoittaa ystävälleen, että aikoo lukea ylioppilaaksi ja sitten papiksi.

Isän ura ei kuitenkaan kulje luotisuoraan ja edessä on yksi lyhyt sivukoukkaus. Isä menee huolintafirman palvelukseen, jossa hän viihtyy ja menestyykin mainiosti. Työssä tarvitaan nopeutta, hoksaavuutta ja järjestelykykyä; niitä isälläni on vaikka muille jakaa. Eräänä iltana hän kuitenkin näkee puistossa kaksi entistä luokkatoveriaan onnellisina ylioppilaslakit päässä ja isä päättää palata vanhaan suunnitelmaan ja lukea ylioppilaaksi. Mieltä ilahduttaa kuitenkin huolintafirman työnjohtajan loppuarvio: "Andersson, olitte paras mies joka minulla on koskaan ollut".

Isä aloittaa raivokkaan opiskelun ja tenttii koko lukion puolessa vuodessa sekä läpäisee ylioppilaskirjoitukset. Epäilemättä huimaa suoritusta helpottaa koulun joustavuus tenteissä ja sotilasylioppilaskirjoitusten erityisjärjestelyt. Riittää että kokelas kirjoittaa kolme ainetta.

Isä on lähtöisin täysin epäkirkollisesta kodista. Kun hän kertoo kotona aikovansa ryhtyä opiskelemaan teologiaa, oudoksuu tallimestari-isä ratkaisua. Hän myös ärsyyntyy valinnasta, sillä voisihan poika opiskella ylioppilaana myös kunnon ammattiin, vaikka tuomariksi tai insinööriksi. Isä Oskar rauhoittuu vasta illalla ravintolassa, kun hän kuulee että myös eläinlääkintäeversti Talvitien poika aloittaa teologisessa. Ravintolaillan johtopäätös on: "Antaa poikien lukea mitä pojat haluavat".

Opintojen rahoittamiseksi isä hakeutuu Helsingin eteläisen seurakunnan poikatyöntekijäksi. Yliopiston rinnalla alkaa intensiivinen työ: isä pitää poikakirkkoja Agricolan kirkossa ja kulkee yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa järjestämässä pihakirkkoja Rööperissä, joissa lauletaan ja julistetaan. Hän perustaa yhdessä sotakavereiden kanssa poikia varten partiolippukunnan Korven Koukkaajat. Isältä sujuu mainiosti Herran sanan julistaminen pihoilla roskalaatikon päällä, luonnehtivathan jo Itä-Karjalan viihdytyskiertueen muut esiintyvät ikätoverit Kallea sotilaaksi, joka on "luistavahuulinen", "tarvittaessa kansankiihottaja" ja "puhuja Jumalan armosta".

Eteläisen seurakunnan kirkkoherrana toimii iäkäs teologian tohtori Paavo Virkkunen. Hän ohjaa, tukee ja keskustelee "poikiensa" kanssa, joihin kuuluu isäni lisäksi pari muuta teologian ylioppilasta. Hän auttaa poikia kaikin tavoin: lahjoittaa kirjoja, auttaa kansainvälisissä yhteyksissä ja jopa järjestää aikanaan Ruotsin-suhteillaan hyvää kangasta poikien papinpukuja varten. Kun isälläni on etäiset suhteet omiin vanhempiinsa, tulee Tohtori-sedästä ja Katri-tädistä - näin pojat kutsuvat Paavo Virkkusta ja hänen Katri-vaimoaan - ratkaisevan tärkeitä hahmoja isäni elämässä. Kiihkeyttä, voimaa ja sanavalmiutta on isälläni omasta takaa, mutta keskustelut Tohtori-sedän kanssa tuovat syvyyttä hänen uskonnolliseen elämäänsä ja alkavaan papin työhön.

Isä tapaa äitini kristillisessä opiskelijaliikkeessä. Äiti on jo valmistunut sairaanhoitajaksi ja isä saa opinnot päätökseen ja pappisvihkimyksen kesäkuun alussa 1951. Heidät vihitään kaksi viikkoa myöhemmin Johanneksen kirkossa. Minä synnyn seuraavana vuonna. 

Hevosen nimeen

Isänisäni Karl Oskar Andersson-Blondyx Kampin kentällä 1930-luvulla. Vasemmassa yläreunassa häämöttää vastavalmistunut eduskuntatalo ja kentän takana näkyy Maanviljelijöiden Maitokeskuksen talo.


Isänisäni nimi oli alunperin Karl Oskar Andersson. Hän kasvoi vaatimattomissa oloissa Myrskylässä, mutta tarmokkaana ja voimakkaana nuorukaisena hän pääsi Pernajaan liikuntakyvyttömän aatelismiehen palvelijaksi - tätini käytti tosin aina termiä lakeija. Siellä hän oppi paljon hevosista, ratsastamisesta sekä herrojen tavoista ja tyylistä.

Hänen mielestään Itä-Uudellamaalla joka toisen nimi oli Andersson, eikä isoisä halunnut olla mikään tavallinen Virtanen. Hän päätti ottaa sukunimen Blondyx; se oli hevosen nimi, jolla hän oli ratsastanut menestyksekkäästi. Myrskylän pappilassa sukunimenvaihto ymmärrettiin osin väärin ja nimeksi tuli todella komealta kalskahtava ja väliviivalla vahvistettu Andersson-Blondyx.

Isänisä tuli Helsinkiin 1910-luvun lopulla ja jäi asevelvollisuuden jälkeen armeijan palkkiovirkailijaksi hevosmiestaitojensa perusteella. Hän eteni Yleisesikunnan tallien päälliköksi ja tallimestariksi. 1920-luvun lopulla hän perusti eräiden ystäviensä kanssa Keskustalli Oy:n, joka toimi ratsastuskouluna ensin Kampissa ja sittemmin Ruskeasuolla. Hän koulutti monet ratsastajaikäpolvet, jotka tunsivat hänet Oskuna. Henrik Tikkanen kirjoittaa Minun Helsinkini -kirjassaan, että hevoset ymmärsivät Oskun käskyjä ratsastajia paremmin Kampin kentällä.

Isäni sai kasteessa nimen Karl Erik Bernhard Andersson-Blondyx. Kaksi ensimmäistä etunimeä ovat suvun vakiintuneen käytännön mukaisia. Sen sijaan "ylimääräinen" ja komealta kalskahtava kolmas etunimi on selvästi otettu Oskarin ensimmäisen isännän, vapaaherra Bernhard Indreniuksen mukaan. On helppo kuvitella, että mies joka ottaa sukunimensä jalon hevosen mukaan, antaa pojalleen nimen vapaaherran mukaan.

Isäni perheen kotikieli oli suomi; Kannakselta kotoisin ollut isänäitini ei juurikaan puhunut ruotsia. Isä ja hänen vuotta vanhempi sisarensa kävivät suomenkielisissä kouluissa. Isä ei käyttänyt käytännössä oikeastaan lainkaan komeaa, mutta hankalaa kokonaista nimeään. Hän oli koulussa, sodassa ja ystävien kesken aina yksinkertaisesti vain Kalle Andersson.

Vuonna 1948 sisarukset päättivät suomentaa nimensä, mutta eivät päässeet yksimielisyyteen sukunimestä. Isä päätti ottaa sukunimen Arhinmäki ja tätini puolestaan sukunimen Arekki. Samalla isäni suomensi kaksi ensimmäistä etunimeään Kalle Erkiksi ja ryhtyi käyttämään virallisena nimenään Erkki Arhinmäkeä. Näin isäni oli minun elämässäni ensin pastori ja sitten kirkkoherra Erkki Arhinmäki, mutta perheen, ystävien, seurakuntanuorten, oppilaiden ja partiolaisten keskuudessa Kalle.

Mutkikkaasta nimitaustastamme ei ole ollut oikeastaan koskaan mitään haittaa. Kun olin nuoruudessani paljon kesätöissä Ruotsissa,  huomasin että riikinruotsalaisten ystävieni keskuudessa vanha sukunimemme Andersson-Blondyx herätti suurta kunnioitusta. Päätin, että jos elämässä kaikki menee pieleen, muutan Ruotsiin maallikkosaarnaajaksi ja vaihdan nimeni Johan Erik Andersson-Blondyxiksi. Onneksi olen voinut päästä vanhuuseläkkeelle vakaan virkamieselämän päätteeksi ja pitää nykyisen nimeni.

Kun poikani Paavo valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi, helsinkiläinen konkaritoimittaja Jyrki Vesikansa kirjoitti pääkirjoituksen Iltalehteen. Andersson-Blondyx -sukunimen vuoksi Paavon taustaa ei voinut Vesikansan mukaan pitää kovin proletaarisena, mutta hän totesi myös Leninin olleen korkeaa lähtöä. Vesikansa tunsi siis hyvin Paavon taustan, mutta ei tiennyt että suvun varhainen nimi oli annettu hevosen nimen perusteella.


--------

Isäni Erkki Arhinmäen (1925-1977) syntymästä tulee joulukuun alussa kuluneeksi 90 vuotta. Kirjoitan hänestä pienen sarjan kertomuksia ennen joulutaukoa. Teen sen nyt, koska en tiedä onko minulla kymmenen vuoden kuluttua blogia ja/tai hyvää muistia. Tämä kirjoitus on ensimmäinen neljän kirjoituksen sarjassa.

 

Isoisän tehtävät

Isoisän kirjastoon kuului vanha, kaunis ja jännittävä kirja: Tuhannen ja yhden yön tarinat. Kirjassa oli hienoja monivärikuvia, joiden päältä oli ensin käännettävä pois suojaava silkkipaperinen välilehti. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvat kiehtoivat minua paljon enemmän kuin pyhäkoulun rainat tai isän kirkon sakastin seinälle ripustettu synkkä kuva Lutherista.

Vierailu isovanhempien luona kulki vakiintuneen kaavan mukaan. Kun tulin heille, isoisä odotti minua jo kävelylle. Kävelyn jälkeen söimme isoäidin valmistaman lounaan keittiössä ja sen päälle hän tarjoili isoisälle kahvin olohuoneeseen - ehkä isovanhemmat puhuivat vielä vanhasta muistista salista. Sitten isoisä luki minulle ääneen tai kertoi tarinoita.

Toivoin usein aika pelottavaa tarinaa Ali Babasta ja neljästäkymmenestä rosvosta, ja isoisä luki sen mielellään kerta toisensa jälkeen. Kun olin oppinut lukemaan, hänestä tuntui luonnollisemmalta kertoa omia tarinoita. Hän kertoi kouluvuosista Ressussa Venäjän vallan aikana, venematkoista kesäisellä Viipurinlahdella, ihmeellisen kauniista Pietarista sekä laivamatkoista ulkomaille.

Omien lastenlasten mielestä olen sinänsä hyvä lukija, mutta minulla on yksi paha vika: nukahdan aina ensimmäisenä. Sen takia isoäiti on minua parempi iltalukija. Mutta eihän minunkaan isoisäni lukenut minulle iltaisin sängyn vieressä niin kuin äitini.

Tänä syksynä sain hienon tehtävän. Herttoniemenrannan alakoulun 4 B:n luokan opettaja toivoi vanhempainillassa isoisiä lukemaan ääneen luokassa. Kun yhtään spontaania ilmoittautumista ei tullut, reipas tyttäreni ilmoitti että lukeminen sopii mainiosti Nellin isoisälle.

Viime perjantaina kävelin lievästi jännittyneenä koululle. Opettaja oli keskusteltuaan kirjastovirkailijan kanssa valinnut luettavaksi Kiplingin klassikkotarinoita viime vuosisadan alusta. Sain kirjan edellisenä päivänä ja päätin lukea kertomuksen siitä miten pieni norsu sai kärsänsä ja miten sen jälkeen kaikilla norsuilla on ollut pitkä kärsä.

Tunnelma luokassa oli rauhallisen rento. Koululaiset istuivat muutaman oppilaan ryhmissä, ja sovimme että he voivat piirtää lukuhetken aikana. Luin puolisen tuntia, ja kaikki kuuntelivat keskittyneesti. Lukuhetken jälkeen keskustelin oppilaiden kanssa kertomuksen sisällöstä ja kyselin millaisia kuvia he olivat piirtäneet. Useimmilla piirustus liittyi lukemaani Kiplingin kertomukseen.

Lähellä lukijantuoliani istui tumma- ja kiharatukkainen poika, joka oli muokannut kertomuksen sarjakuvaksi ja tiivistänyt ydinsisällön myös puhekupliin. Tunnin jälkeen Ben - kysyin tyttärentyttäreltä myöhemmin pojan nimen - tuli näyttämään minulle piirtämäänsä sarjakuvaa. Olin häikäistynyt: Ben oli osannut kiteyttää pitkän tarinan oivallisesti sarjakuvaksi ja laatia iskevät puhekuplat.

Pidän isoisän tehtävistä, koska opin paljon uutta. Kesällä toimin tyttärentyttären autonkuljettajana kun hän kävi Heurekassa tiedeleirillä. Opin automatkoilla tieteen uusista saavutuksista. Tyttärenpoika saattoi vielä viime vuonna pitää päiväkodista ylimääräisiä vapaapäiviä, näin voi tehdä vielä eskarissa. Näillä ylimääräisillä vapailla hänellä oli aikaa viedä minut 3D-elokuviin, jossa katselimme eläviä kuvia ihmeellisten lasien läpi. 

Koti hitas-talossa Länsi-Pasilassa

Lähdin vanhimman poikani kanssa viime lauantaina suoraan Kirjamessuilta vanhan kotitalomme 30-vuotisjuhlaan. Hän oli siellä pyydettynä juhlapuhujana. Punatiilinen talo näytti hyvältä ja puut olivat kasvaneet sekä pihalla että Maistraatintorilla. Juhlassa tapasin monia vanhoja naapureita ja kohtaamiset olivat rennon iloisia. Entisessä  asunnossamme nyt asuva koulutyttö tuli kertomaan minulle huoneensa patterin välistä löytyneestä pienestä mustasta laatikosta. Harmi ettei hän ollut löytänyt laatikosta aarretta.

Paavo puhui hauskasti ja muisteli erityisesti niitä aikoja, jolloin talo valmistui. Taloon muutettiin rappu kerrallaan ja meidän B-rappumme valmistui joulukuussa 1984. Länsi-Pasilaa rakennettiin vielä täydellä voimalla, ja talomme ympärillä oli jännittäviä työmaita, joissa erityisesti koulupojat seikkailivat.

Pasila on lasteni kotikaupunginosa ja he sanovat aina olevansa sieltä kotoisin. Lapset kävivät koulunsa omalla alueella: Länsi-Pasilan sivukoulussa, Eläintarhan peruskoulussa ja Alppilan yläasteella ja lukiossa. Vaikka minä en ole asunut missään muualla niin kauan kuin Maistraatinkatu 5:ssä - yhteensä kaksikymmentäkaksi vuotta -, en ole lasteni tavoin pasilalainen. Minä olen kotoisin Munkkiniemestä ja kun olen käynyt oppikoulun Ratakadulla, tuli keskustan Nissenin kahviloista toinen olohuoneeni 1960-luvulla.

Perheemme yhteisen elämän suurin lottovoitto oli päästä ostajiksi Länsi-Pasilan hitas-taloon. Talosta oli jäänyt myymättä muutama suuri asunto ja kaupunki valitsi meidät monien hakijoiden joukosta ostajiksi. Valinnan ratkaisivat suuri perhekoko (viisihenkinen lapsiperhe), vaatimattomat tulot (isä pikkuvirkamies ja äiti sairaanhoitaja) ja taisin saada lisäpisteen syntyperäisestä helsinkiläisyydestäni. Hitas-asunto ja aravalaina olivat meille ainoa mahdollisuus saada tilava perheasunto. Ja pääsimme vielä kantakaupungin tuntumaan, Keskuspuiston viereen ja 50 metrin päähän raitiovaunupysäkistä.

Muutto tilavaan ja pysyvään asuntoon oli kaikille perheessä mieluinen asia. Saimme hankittua parin vuoden kuluttua vielä käytetyn kolmiovisen farmariauton, vaaleansinisen Opel Kadettin. Se palveli meitä vuosituhannen loppuun asti. Sillä pääsimme lomamatkoille Pohjois-Karjalaan, Ahvenanmaalle ja Ruotsiin. Tuntui että meillä oli kaikki aineellinen mitä perhe voi tarvita.

Vuodet kuluivat ja elämä vakiintui Pasilassa. Talon väki alkoi vaihtua. Omat lapsemmekin muuttivat kukin vuorollaan kotoa. Saimme vaimon kanssa heidän lähdettyään omat työhuoneet, joita emme todellisuudessa tarvinneet. Ne muuttuivat enemmän ja enemmän varastoiksi. Mutta mitään varsinaista aikomusta meillä ei ollut muuttaa pois.

Sitten tarmokas tyttäremme aloitti houkuttelun. Hänen mielestään meidän kannattaisi asua lähellä lastenlapsia, jotka tuovat iloa. Hän kertoi että Herttoniemenrannassa on hyviä merenranta-asuntoja ("eikö isä ole aina pitänyt merestä"). Jouduin lopulta valitsemaan meren ja raitiovaunun välillä. Päädyin siihen että vanhana on hauskempi katsoa merta kuin raitiovaunuja.

Hitas-järjestelmä määräsi vanhan asuntomme myyntihinnan, mutta me saimme valita ostajan. Ostajia tarjoutui paljon. Me valitsimme ostajan samoin perustein kuin kaupunki oli valinnut aikoinaan meidät. Valitsimme lapsiperheen, joka oli jo asettunut kaupunginosaan, mutta jolla oli suuri pysyvän asunnon tarve eikä varmaankaan mahdollisuutta ostaa asuntoa kovan rahan talosta.

Me puolestaan ostimme Herttoniemenrannasta asunnon, joka oli pyöreästi kolmanneksen pienempi, mutta vastaavasti kolmanneksen kalliimpi kuin  Länsi-Pasilan hitas-asuntomme. 

Cinema veriten pieni helmi

Ystäväni Risto ja Jussi H. järjestivät suurenmoisen yllätyksen ensimmäisen pienen kirjani julkkareissa 2000-luvun alussa. He olivat saaneet käsiinsä siihen asti vain ranskalaisissa tutkijapiireissä esitetyn kolmen minuutin mittaisen lyhytelokuvan, jonka tekijöistä ei ollut tietoa. Elokuvan esittely oli yhtä jännittävä, kiinnostava ja yllättävä kuin tämä 1960-luvun lopulla Helsingissä kuvattu pieni helmi. Koska uskon Joulupukkiin, uskoin myös HETEK-tovereideni tarinaan elokuvan taustasta. On helppoa eikä edes kiusallista myöntää, että lyhytelokuva jätti varjoonsa esikoisteokseni.

Jussi H. kertoi saamastaan kirjeestä, jonka mukaan lyhytelokuva oli saavuttanut kulttimaineen Ranskan tutkijapiireissä Cinema verite -tyylisuunnan puhdasverisenä edustajana. Kirjeen lähettänyt ohjelmistosuunnittelija Pirkko Kukkonen-Delacroix arvelee lyhytfilmin päätyneen Ranskaan materiaalin vaihdossa Helsingin taideteollisen korkeakoulun kanssa. Elokuvalle oli annettu nimi "Tyyliniekka" päähenkilön korostuneen elegantin habituksen johdosta.

Kirjeen mukana oli lähetetty Jean-Paul Resnais:n artikkeli lyhytelokuvasta. Risto oli tehnyt artikkelista raakakäännöksen, jonka hän luki julkkareissani. Artikkelissa Resnais kertoo, että kolmen minuutin mittainen elokuva on mullistanut hänen käsityksensä elokuvataiteen olemuksesta ja sen hyödyntämättömästä potentiaalista. Hän kertoo nähneensä elokuvan lukemattomia kertoja ja että siitä on muodostunut hänelle eräänlainen addiktio.

Elokuva edustaa tutkijoiden mukaan Cinema verite -koulukuntaa, jonka tavoitteena on esittää maailma sellaisenaan minimoiden elokuvan tekijöiden vaikutus lopputulokseen. "Tyyliniekassa" periaate on viety absoluuttiseen maksimiinsa: elokuvalla ei näytä olevan käsikirjoitusta eikä ohjaajaa ja kuvaus on toteutettu antamalla kameran ikään kuin itse löytää kohteensa. Tästä huolimatta tuloksena on eheä kokonaisuus, joka hämmästyttää viisaudellaan ja kauneudellaan. Tuntuu kuin totuuselokuvan metodi olisi tässä tuottanut tuloksen, jota teorian tasolla on aina toivottu, mutta joka on muilta jäänyt saavuttamatta.

"Tyyliniekan" ensiesitys Suomessa oli todellinen succès. Me Joulupukkiin uskovat saatoimme nauttia täysillä ihmeellisestä tarinasta ja syvällisestä lyhytelokuvasta. Kriittiset ja rationaaliset katsojat puolestaan näkivät elävää kuvaa 1960-luvun Helsingistä ja sen kaduilla liikkuvista nuorukaisista. Kaikille oli kuitenkin selvää, että tekijäryhmä oli hakenut vaikutteet työhönsä Pariisista.


Olin tänään Kampin metroasemalla kun Jussi H. soitti minulle. Hän kertoi löytäneensä entisen antikvaarisen kirjakauppansa jälkeen jääneistä laatikoista filmin, joka oli osoittautunut kaikki rajat rikkovaksi ja ensivaikutelman perusteella häikäiseväksi elokuvaksi. Hän pyysi minut mukaan selvittämään elokuvan taustaa, tekijöitä ja näyttelijöitä. En epäröinyt hetkeäkään lähteä mukaan projektiin, jolle hän oli jo hankkinut rahoituksen.

Luulen että syksyni on saanut uuden käänteen. "Tyyliniekka" on tuottanut minulle ja lähipiirini elokuvaentusiasteille niin paljon iloa, että Jussin ehdottamaan projektiin on syytä osallistua jos jälleen on löydettävissä elokuvataiteen uusi pieni ihme.

Viimeinen matsi Stadikalla

Isä-poika -suhteeseen liittyy aina kipeitä kohtia. Minulla ne koskevat ennen muuta urheilua. Isäni ei vienyt minua koskaan Eltsun ajoihin, Pallokentälle eikä Stadikalle. Hän ei suostunut myöskään siihen, että olisimme veikanneet yhdessä englantilaisia jalkapallojoukkueita. Pappisisäni toisti usein vakiotokaisuaan: "Urheilu on kansan syöpä!"

Luulen että isäni jyrkkä kanta liittyi urheilumaailman ja -johtajien tosikkomaisuuteen, ei niinkään tervehenkiseen elämään. Pääsin isäni kanssa jo varhaisista vuosista lähtien pitkille vaelluksille ja maskotiksi partioleireille. Isä pelasi säännöllisesti lentopalloa - lajia jonka seurakunnat olivat tuoneet Helsinkiin. Minäkin katselin lapsuuteni kesät Johanneksen seurakunnan kesäkodissa Kivisaaressa kun Johanneksen Poikien edustusjoukkueen miehet harjoittelivat lentopallokentällä. Ja pääsin pelailemaan samalle kentälle rippikouluvaiheessa.

Koska isä ei lähtenyt Stadikalle, minä menin katsomaan yksin sinne kuinka suursuosikkini Kaitsu Pahlman pelasi ja teki maaleja. Joskus pääsin matseihin pallopojaksi oman joukkueeni poikien kanssa. Lapsuudenystäväni Ilen innostamana liityin myös HKV:n jäseneksi ja harjoittelimme talvella Stadikan sisätiloissa. Ilestä tuli valovoimainen juoksija ja urheilija, minusta ei. Näin kuitenkin treenien yhteydessä seuramme tähtiä: Rainer Steniuksen ja Parta-Pekka Juutilaisen.

Urheilijaa minusta ei koskaan tullut. Vaikka pääsin kaikissa lajeissa luokan joukkueeseen, olin HKV:ssä ja Pallo-Pojissa täydellinen keskinkertaisuus, jos sitäkään. Minulta puuttui kaikki räjähtävyys, röyhkeys ja kilpailuhenkisyys, joita tarvitaan urheilussa. Siksi siirryin varhain keskustaan Nissenin kahviloihin juomaan kahvia, polttamaan tupakkaa ja keskustelemaan.

Vanhin poikani tuntee hyvin isäsuhteeni traumat ja nostalgisen suhteeni Stadioniin. Hän kutsui minut katsomaan kanssaan vanhan Stadikan viimeistä matsia Suomi - Pohjois-Irlanti. Meillä oli loistavat paikat: pääsin ensimmäistä kertaa katkarapukatsomoon - minkä termin opin poikani kavereilta, jotka kulkivat samaa matkaa Stadikalle, tosin pohjoiskaarteeseen.

Ennen matsia juttelin Stadikan vierastiloissa kahden ikätoverini kanssa, jotka ovat minun laillani Helsingin olympiavuoden poikia. Kaupungin Rauramo on kotoisin lapsuuteni kaupunginosasta Munkkiniemestä ja Palloliiton Alaja on puolestaan koulutoverini Norssista. Mitä pojista on tullut? He olivat samanlaisia isokokoisia äijänköriläitä kuin minä, tosin heillä oli aika lailla leveämmät hartiat kuin minulla. He varmaan aloittivat systemaattisen treenauksen silloin kun minä siirryin aloittelevaksi kulttuuriradikaaliksi kahviloihin. Heillä oli myös römeä ääni ja rempseä puhetapa, ilmeisesti urheilujohtajilla on sellainen.

Iloitsin kutsusta matsiin ja siitä että poikani ymmärsi ettei koskaan ole liian myöhäistä vapauttaa vanhaa isää lapsuuden traumasta. Hyviltä paikoilta on hienoa katsoa jalkapalloa, joskin itse ottelu oli hengetön. Pohjois-Irlanti oli jo varmistanut paikan jatkoon ja Suomi puolestaan pudonnut. Minusta oli kuitenkin mukavaa, että peli päättyi tasan ja Suomi piristyi toisella puoliajalla.

Odotan nyt jännityksellä uutta uljasta Stadionia. Ehkä voisimme mennä kolmen neljän vuoden kuluttua avajaismatsiin uudella kokoonpanolla: kolmen sukupolven isä-poika-tytär -ryhmänä.

Isoisän nenäliina

Elokuussa 1995 muutin vanhimman poikani kanssa puoleksi vuodeksi vanhaan kotikaupunkiini Tukholmaan. Poikani opiskeli sosiologiaa Tukholman yliopistossa ja minä olin töissä Ruotsin opetusministeriössä täydentääkseni virkamiesvalmennustani. Opiskelija saattoi lähteä laivalla pitkiksi viikonlopuiksi kotiin Helsinkiin, mutta minä pysyin myös kaikki viikonloput Tukholmassa. Harrastin halpoja huveja, sillä perheen kahden keittiön elämä tuli kalliiksi eikä Pohjoismaiden ministerineuvoston apuraha kattanut kuin minimin lisämenoista.

Syyskuisena sunnuntaina puoli Tukholmaa vaelsi Strandvägeniä kohti puistokonserttia, jossa Alice Babs lauloi. Syyskuu oli kääntynyt intiaanikesäksi, ja aurinko paistoi niin voimakkaasti, että pelkäsin kaljuni palavan. Onneksi taskussani oli äidin lapsuusohjeen mukaisesti puhdas kangasnenäliina, josta solmin päähineen. Se varmisti minulle turvallisen ruotsalaisen sunnuntaionnen: puisto oli vihreä, aurinko paistoi, ihmiset hymyilivät ja keinuivat svengaavan jazzin tahdissa.

Nykyisellä elämänkokemuksellani en unohda koskaan lippalakkia kotiin aurinkoisena päivänä. Kangasnenäliina on silti tarpeen monessa. Ison ja lihavan miehen otsalla valuu usein kuumina päivinä hikikarpaloita, jotka on pyyhittävä nenäliinalla. Lisäksi joudun nykyään aika usein tekemään nenäliinaan solmun, joka muistuttaa minua kaupassa vaimon pyytämästä ostoksesta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käyttänyt nenäliinaa eniten lastenlasten nenien pyyhkimisessä. Mikään muu ei ole lapsen nenälle yhtä pehmeä ja hellä kuin isoisän puhdas ja silitetty puuvillanenäliina. Perhepiirissä tiedetään tämä, ja nuhanenäinen lapsi ohjataan aina isoisän luokse.

Olen hyvissä ajoin ryhtynyt pohtimaan elämäni tärkeitä asioita ja esineitä hoitotestamenttia silmällä pitäen. Listan kärjessä on ilman muuta toivomus, että kaikissa olosuhteissa minulla on käytössä riittävästi silitettyjä kangasnenäliinoja. Listan kakkonen perustuu myös elämänkokemukseen.

Olin lapsettoman ja lähes 90-vuotiaaksi eläneen enoni luottohenkilö ja asiainhoitaja. Kun hän kaatui viimeisen kerran ja joutui sairaalaan, kävin säännöllisesti hänen luonaan osastolla. Muutamassa päivässä hänelle oli kasvanut parransänki, mikä ei kerta kaikkiaan sopinut vanhanajan herrasmiehelle. Kun parranajo ei näyttänyt kuuluvan hoitorutiineihin, ryhdyin omalla koneellani enoni itseoppineeksi parturi-parranajajaksi. Näin enoni pääsi tästä maailmasta siistissä ja moitteettomassa kunnossa.

Toivon siis, että minulle hommataan hoitokotiin hyvä ja tarkka parranajokone. Ja että partani ajetaan säännöllisesti, jos en itse enää siihen kykene. En myöskään pane pahakseni, jos leukaani hierotaan parranajon jälkeen ripaus Kölninvettä (nro 4711).

Virkakielto ja armahdus

Minusta tuli vasemmistolainen keskikoulun ylimmillä luokilla. Yhteiskunnallinen tietoisuuteni vahvistui kun lukion ensimmäisellä luokalla perustin kahden koulutoverini kanssa luku- ja keskustelupiirin, jossa tarkastelimme Suomen ja maailman polttavia ongelmia. Tempauduin täysillä mukaan Teiniliiton toimintaan ja jatkoin aineyhdistysaktiivina yliopistolla.

Varsinaiset poliittiset ansioni ovat vähäiset. Perustin ystäväni kanssa juuri ennen muuttoa kotoa SDNL:n paikallisosaston lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunginosaan. Lisäksi käynnistin yliopisto-opintojeni alussa ASS:n kieltenopiskelijoiden alaosaston. Näkyvää roolia tai asemaa minulla ei ollut koskaan  poliittisissa nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä, mitä nyt muutaman kerran puhuin joukkokokouksissa ja liikuin Porthaniassa megafonin kanssa innostamassa opiskelijoita luentolakkoon.

Osasin varautua valmistautumisen jälkeen siihen, että taustastani on haittaa työmarkkinoilla. Sain ensimmäisen pitkäaikaisen työpaikkani 1970-luvun lopulla. Onneksi tämän kunnallisen järjestön päättäjät olivat maakuntien miehiä, joiden tuntuma helsinkiläisiin vasemmistoradikaaleihin oli vähäinen tai olematon. En kuitenkaan viihtynyt työpaikassa ja hain aktiivisesti muualle. Poliittinen taustani tuli jatkuvasti vastaan. Monesti saatoin vain aavistaa asian, mutta useita kertoja ei ollut epäilystäkään, että työpaikan saanti katkesi nuoruuden synteihin. Kaikki eivät osanneet peitellä tai häivyttää todellista valinnan estettä.

Otsikon virkakielto-käsite ei ole tietenkään täsmällisesti ottaen oikea; minä olin koko ajan töissä ja saatoin jopa päästä uusiin tehtäviin 1980-luvulla. Ehkä pitäisi puhua poliittisista syistä vaikeutetusta pääsystä virkoihin, toimiin ja tehtäviin. Kun näin oli, yritin poistaa mahdollisia pätevyyteen liittyviä esteitä. Suoritin lisäopintoja yliopistossa, vahvistin kielitaitoani ja kävin kirjoittajakoulutuksessa.

Minusta tuli valtion vakinainen virkamies onnellisen sattuman kautta. Kun koulutusalan keskusvirastot yhdistettiin 1990-luvun alussa, ilmoitettiin, että ketään ei irtisanota. Toimin yhdistämisen aikaan ammattikasvatushallituksessa vailla pysyvää virkaa ns. momenttilaisena. Opetushallituksen perustamisen yhteydessä kaivettiin esiin naftaliinista vanha täyttämättä ollut ylitarkastajan virka, johon minut siirrettiin.

Pian tämän jälkeen pääsin - tosin määräaikaisesti - sinne minne olin tähdännytkin: ministeriöön. Siellä tarvittiin ammatillisen koulutuksen tuntijaa, mutta myös hyvää puheluonnosten kirjoittajaa. Puhe- ja tekstiluonnosten kirjoittaminen on tärkeä ja pysyvä tuotannonhaara ministeriössä, ja sopivista luonnosten kirjoittajista on jatkuva pula. Puheluonnokseni kelpasivat mainiosti kokoomuslaiselle poliittiselle johdolle, sillä olin alan kouliintunut käsityöläinen. Lisäksi lapsuus- ja nuoruusvuodet Munkkiniemessä olivat antaneet minulle syvällisen porvarillisen arvomaailman tuntemuksen, mikä helpotti oikean sävyn rakentamista tekstipohjiin.

Määräaikaisuuteni osoittautui hyvin pitkäkestoiseksi. Vaikka ensimmäinen osastopäällikköni käytti kaikki hallinnolliset taitonsa ja näki paljon vaivaa vakinaistamisekseni, mikään ei onnistunut. Arvatenkin poliittiselle johdolle oli kuiskuteltu taustastani, mikä kerta toisensa jälkeen esti vakinaistamiseni. Pysyin lopulta seitsemän pitkää vuotta määräaikaisena virkamiehenä ministeriössä. Kiitos virkamiesesimiesteni en joutunut palaamaan maitojunalla Kruununhaasta takaisin Hakaniemen virastotaloon.

Vasta 1990-luvun lopussa ja kahdenkymmenen ahkeran työvuoden jälkeen sain armahduksen. Nuori, mutta pitkään toimintaani läheltä seurannut ministeri ei nähnyt estettä nimittämiselleni valtioneuvoston vakinaiseksi virkamieheksi ja neuvoksen virkaan. Hän pystyi arvioimaan toimintaani ministeriössä, ei vain nuoruuden syntejäni. Kun nimitystieto oli tullut Tasavallan Presidentin esittelystä, lähdimme muutaman virkatoverin kanssa nimitysoluelle Pataässään. Pitkäaikainen esimieheni ja työtoverini kiteytti tunnot osuvasti: " Minut on nimitetty aina poliiittisten ansioitteni johdosta, mutta sinut Juha on nimitetty poliittisista ansioistasi huolimatta." Hän oli lahjakas, taitava ja huiman ahkera virkamies, mutta myös entinen ensimmäisen polven sosiaalidemokraattinen poliittinen sihteeri.

Baby terveysasemalla

Olen aina ollut varsin terveystietoinen. Taustallani on tähän suuri vaikutus: olen sairaanhoitajan tyttärenpoika, poika ja puoliso sekä mielenterveyshoitajan veli. Kun lisäksi tomumajani on ollut hauras, olen joutunut tutustumaan käytännössä lääketieteen eri haaroihin. Kodin perintönä olen pyrkinyt ahkerasti ennakoimaan terveydellisiä riskitekijöitä, tosin siinä aina onnistumatta.

Kaikki meni mainiosti niin kauan kuin olin ensin YTHS:n ja sitten työterveyshuollon piirissä. Kun olen isäni puolelta selvästi riskitaustan omaava henkilö, lääkärit ottivat vakavasti huoleni ja minut tutkittiin ja hoidettiin kunnolla. Ja jos oli tarpeen, sain lähetteen erikoissairaanhoitoon, joka on Suomessa julkisella sektorilla hyvää ja korkeatasoista.

Kun jouduin jättämään työterveyshuollon eläkkeelle siirtymisen vuoksi, pyrin toimimaan hyvin ja huolellisesti. Kokosin terveystietoni ja lausuntoni portfolioksi ja hakeuduin oman alueeni terveysasemalle lääkärin vastaanotolle. Ensimmäinen vastaanottokokemus oli myönteinen: kävimme tilanteeni asianmukaisesti läpi ja lääkäri piti portfoliotani esimerkillisenä. Lääkäri kertoi uudesta mahdollisuudesta valita mieleinen terveysasema. Tällainen shoppailu ei kiinnostanut minua, sillä minusta lapset tarvitsevat lähikoulun ja kuntalaiset oman lähiterveysaseman.

Tähän syksyyn asti yhteistyö terveysaseman kanssa on sujunut kohtuullisesti. Lääkärit ovat toki vaihtuneet ja omalääkärijärjestelmä on tästä johtuen ollut kannaltani näennäinen. Laboratoriokokeisiin olen päässyt säännöllisesti ja joidenkin arvojen seuraamista on pidetty tärkeänä. Käytin aikaisemmin matalan kynnyksen Terveyspysäkkiä Itiksen kauppakeskuksessa. Siellä mitattiin verenpaine ja sokeriarvot sekä annettiin hyviä ohjeita. Mutta kaupunki lopetti - varmaan säästösyistä - tämän eläkeläisille ja työelämän ulkopuolella oleville ihmisille hyvin sopineen toiminnan. Kun kaupunki lakkautti Terveyspysäkin, ostin Lidl:stä edullisen verenpainemittarin ja ryhdyin lukemaan terveysohjeita netistä.

Kun ns. omalääkärini oli poistunut jo aikaa sitten terveysaseman henkilöstövahvuudesta, soitin terveyshoitajalle, jotta pääsisin laboratoriokokeisiin. Minut määrättiinkin niihin ja myös lääkärin vastaanotolle. Reipaspuheinen lääkäri aloitti mielenkiintoisesti: "Näissä ympyröissä olette baby, oletteko edes eläkkeellä?" Kerroin jääneeni keväällä vanhuuseläkkeelle ja jo sitä ennen neurologisen sairauden jälkitilan vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Hän kertoi, että nykyään ei ole ole aikaa tehdä mitään terveydentilan yleiskontrolleja. Lääkäri sanoi, että voisin kertoa uimahallin saunassa muillekin miehille, että terveysasemalle ei kannata tulla mihinkään määräaikaistarkastuksiin, vain jos on konkreettinen sairaus. Hän määräsi minut seuraavan kerran labroihin kolmen vuoden kuluttua ja kehotti tarvittaessa hakeutumaan terveydenhoitajien vetämiin ryhmiin.

Missä on babyn paikka kunnallisessa perusterveydenhoidossa? Olen alkanut miettiä vaihtoehtoa. Musiikkitalon parkkilappujen takapuolella olen havainnut yksityisen terveysaseman etusetelin terveyden vuositarkastukseen. Stockmannin kanta-asiakaskortilla saa huomattavan alennuksen erään toisen yksityisen terveysaseman terveyttä edistävään ohjelmaan. Ehkä baby-boy voi etsiä terveyden etuseteleitä ja kanta-asiakastarjouksia vielä vuosikymmenen tai pari. Vasta sen jälkeen voi alkaa aikamiehen elämä, johon kuuluu odottaminen kunnallisen terveysaseman aulassa.

Huono käytös

Minun lapsuuteni oli onnekas, sillä ympärilläni olleet aikuiset olivat lähes poikkeuksetta ystävällisiä, kohteliaita ja kilttejä. Vanhempieni ystävät edustivat sellaista kristillistä ja liberaalia kulttuuria, jossa lasten mielipiteistä oltiin kiinnostuneita ja heidän kanssaan keskusteltiin paljon. Opin myös tapoja liikkuessani isoisän kanssa, joka oli sekä herrasmies että lasten suuri ystävä. Ihailin häntä ja halusin kasvaa samanlaiseksi ystävälliseksi ja hyvin käyttäytyväksi ihmiseksi.

Totta kai koti- ja lähitaloissa asui äkäisiä ja pahansuopia ihmisiä, mutta me lapset opimme nopeasti välttämään kohtaamiset heidän kanssaan. Puliukot tuntuivat aluksi pelottavilta, mutta aika äkkiä huomasimme etteivät he ole vaarallisia. He kulkivat viinakaupasta Riihitietä pitkin kohti merenrannan korkeaa kaislikkoa. Kotonakin sanottiin, että puliukot ovat herkkiä ihmisiä, jotka eivät ole kestäneet kovaa maailmaa.


Ensimmäisen kerran jouduin tekemisiin huonon käytöksen kanssa kansakoulun kolmannella ja neljännellä luokalla. Laulunopettaja sai helposti raivokohtauksia. Hän sanoi että ei voi mitään niille, koska hänellä on niin kiivas luonne. Oman luokkamme opettaja ei edes selitellyt mitään vaan oli suorastaan julma hitaasti oppiville pojille. Opettaja luki säännöllisin väliajoin luokan ranking-listan oppikouluun pyrkimistä silmällä pitäen ja nöyryytti eri tavoin listalla viimeisinä olleita poikia.

Kun siirryin työelämään, huomasin että olisi ollut hyödyllistä oppia lapsuudessa edes ripaus kovuutta, joka olisi suojannut kolhuilta. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla oli tavallista, että virastojen päällikkövirkamiehet - pienet ja suuret - saattoivat käyttäytyä täysin sopimattomasti: räyhätä, komentaa ja nöyryyttää. Monesti näillä öykkäreillä oli liehittelijöitä, jotka todistivat näiden henkilöiden olevan persoonallisuuksia. Itse en koskaan joutunut kenenkään tällaisen suuren persoonan hampaisiin, mutta kärsin pelkästään huonon käytöksen näkemisestä ja kuulemisesta.

Olen ollut iloinen, että lainsäädäntö ja kulttuuri on pakottanut ihmiset käyttäytymään edes kutakuinkin kohtuullisesti. Röyhkeys, omahyväisyys ja ilkeämielisyys tuskin loppuvat koskaan, mutta on hyvä että edes avoin räyhääminen ei ole suvaittavaa.

Olen läpi elämäni yrittänyt noudattaa lapsuuden ihannetta: hyvää ja ystävällistä käytöstä. Yleensä se on kannattanut, mutta ei suinkaan aina. Olen aika ajoin ottanut kiltteyttäni ja velvollisuudentunnosta hoitaakseni tehtäviä, joista minun olisi pitänyt pysyä kaukana. Ja pysyä myös kaukana ihmisistä, jotka ovat röyhkeitä, piittaamattomia ja itsekeskeisiä.

Minusta tuntuu, että kaipaan vielä kurssitusta. Mistä löytäisin liian kilteille ja ystävällisille ikäihmisille tarkoitetun tottelemattomuus- ja tylyyskoulutuksen? 











 

Kiitolaukkaa Terijoen Kuokkalan hiekkarannalla

Minä hujahdin pitkäksi varhain ja ääneni tummui samaan aikaan. Isäni katseli minua ja sanoi: "Sinun ikäisenäsi minä ratsastin kiitolaukkaa Terijoen Kuokkalan hiekkarannalla". Ymmärsin että hän tarkoitti minun kasvaneen isoksi pojaksi, mutta kuva isästä kiitämässä poikana hevosen selässä meren rannalla Kuokkalassa jäi pysyvästi mieleeni.

Isä muisteli harvoin lapsuuttaan, vaikka oli armoitettu puhuja ja tarinoiden kertoja. Ehkä kaikki lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollut kovin mukavaa muisteltavaa. Vanhempien avioliitto ei ollut onnellinen ja päättyi eroon kohta sotien jälkeen. Ilmeisesti pojasta ei myöskään huolehdittu erityisen hyvin. Perheen tuttava oli nuhdellut tallimestari-isoisääni Kauppatorilla, koska tämä oli tullut sinne poikansa kanssa, jolla ei ollut kenkiä jaloissaan. Vanhemmat unohtivat myös ilmoittaa isäni kotia lähellä olleeseen Ressuun, jonne useat oppikouluun jatkaneet luokkatoveripojat menivät. Hänet otettiin jälkijunassa Helsingin V Yhteiskouluun - ehkä onneksi, sillä kuvittelen opettajien olleen siellä ymmärtäväisempiä vilkasta ja energistä isääni kohtaan kuin poikalyseon opettajat olisivat olleet. Isäni luonnehti minulle kerran lapsuudenperhettään sarkastiseen sävyyn sanoen, että isällä oli hevoset ja äidillä Åkermanska, paras ystävätär. Mutta Kuokkalan kesäleireillä kaikki oli toisin.

Vuodesta 1933 lähtien Kampissa sijainneen Keskustallin aktiiviratsastajat lähtivät isoisäni johdolla kuukaudeksi kesäleirille Kuokkalaan. Ensimmäisellä kerralla mukana oli kahdeksan hevosta ja kaksikymmentä ratsastajaa. Myöhempinä kesinä ratsastajien joukko kasvoi neljäänkymmeneen. Ranta tarjosi oivan tilaisuuden laukkaratsastuksiin ja hevosten uittamiseen meressä. Leiriläiset tekivät ratsastusretkiä eri suuntiin, uivat ja ottivat aurinkoa rannalla.

En tiedä missä isäni asui Kuokkalassa. En myöskään oliko isoäiti mukana vai oliko isäni vain isoisän ja siskon kanssa matkassa. Isän kesät 1930-luvulla kuluivat kuitenkin huolettomasti avojaloin rannassa ja hevosen selässä. Lisäksi Kuokkala vilisi ihmisiä ja isälläni riitti paljon tarkkailtavaa. Luulen että Kuokkalasta tuli hänelle kesäinen mansikkapaikka. Heti kun Terijoki aukeni suomalaisten lomanvietolle 1970-luvun alussa, isä lähti sinne lomalle äitini ja nuorempien veljieni kanssa.

Kun vaimoni kuulee viime keväänä tri Anna Kortelaisen johtaman retkikunnan matkasta  Karjalankannakselle, haluan ilman muuta että osallistumme matkalle. Erityisesti koska ohjelmaan sisältyy vierailu Kuokkalassa. Vaikka kaikki matkalla on erittäin kiinnostavaa, odotan koko ajan pääsyä Kuokkalan hiekkarannalle. Ennen sinne lähtöä yövymme Terijoella ja kävelemme tummassa illassa rannalle. Laiturilta katsomme meren yli Kronstadtin valoja.

Bussi pysähtyy Kuokkalassa lähelle Tito ja Ina Collianderin entistä pientä huvilaa, josta kävelemme rannalle. Siellä on paljon suuria kiviä ja minun on vaikeaa hahmottaa miten tällaisella rannalla voi ratsastaa kiitolaukkaa. Olen pettynyt. Olenko voinut kuvitella kaiken väärin yli viidenkymmenen vuoden ajan?

Lähdemme kulkemaan rantaa pitkin kohti neuvostoaikaista hotellia, jossa on tarkoitus syödä lounas. Pienen kävelyn ja niemenkärjen jälkeen näen esteettömän ja loputtoman pitkälle ulottuvan hiekkarannan, jossa isäni on ratsastanut kiitolaukkaa 1930-luvun kesinä. Olen heti aivan varma, ranta on juuri tämä. Onneksi olemme puoli tuntia etuajassa, ja minä voin katsella rauhassa Kuokkalan maisemaa.

Syömme lounaan rantahotelli Repinskajassa. Ruokasalin seinään on kiinnitetty suurin kohokirjaimin englanninkielisiä sanoja, mutta muutoin vallitsee neuvostotunnelma. Suuren baaritiskin takana on vaikuttava pullorivistö jaloja juomia, mutta baarimikon mukaan olutta on tulossa vasta huomenna. Hotellin aulassa on kuvia hotellin henkilökunnasta menneinä vuosina. Katselen valokuvaa hotellin entisestä johtajasta. Piippua polttavan pulskan tumman miehen katse on surumielinen ja tuo mieleen parhaat päivänsä nähneen kiertävän teatteriseurueen johtajan. En ymmärrä miksi näin on. Johtaja on kuitenkin voinut vuosien ajan tarjota neuvostokansalaisille vain parasta: kesäviikkoja Terijoen Kuokkalan hiekkarannalla.

Grand Tour

Keväällä 1970 olemme ystäväni Riston kanssa varmoja: on meidän aikamme lähteä kesällä nuoruuden Suurelle Matkalle. Pariisi on itsestään selvästi ensimmäinen pääkohde. Sen vetovoima on vain kasvanut kun olemme koko 1960-luvun loppupuolen katsoneet Ranskan uuden aallon elokuvia ja seuranneet vuoden 1968 opiskelijakapinaa. Lisäksi Riston vanhempi veli on aikoinaan asunut siellä myös meille sopivassa hotellissa Montparnassessa.

Matkan toinen pääkohde valikoituu enemmän sattumalta. Isäni lupaa järjestää meille majapaikan Budapestin keskustasta tutun luterilaisen varapiispan isosta kaupunkiasunnosta. Kevään mittaan teemme perushankintoja ja ostamme opiskelijalennot Kööpenhaminasta Pariisiin ja Wienistä Helsinkiin. Hankimme yhteisesti paksun Euroopan karttakirjan, koska meidän on suunniteltava huolella hyvät liftausreitit muita matkoja varten. Kevään kahvilaistunnot ovat poikkeuksellisen hauskoja, koska suunnittelemme jatkuvasti matkaa.

Teemme heinäkuun lopulle töitä vanhassa työpaikassani Gotlannin Toftagårdenissa. Risto on isännän apuna rakennustöissä, mutta minä teen työtä niin kuin ennenkin täysihoitolan keittiön tiskissä. Toftagårdenin palkanmaksumenettely on erikoinen: työkauden aikana emäntä antaa förskottia tarpeiden mukaan ja töiden päättyessä annetaan aika epämääräisen kirjanpidon mukaan loppupalkka. Aina ennen olen ollut tyytyväinen loppupalkkaan, mutta nyt se tuntuu laihalta. Mutta koskaan ennen en ole ollut lähdössä kuukauden reissulle Eurooppaan.

Matkustamme Gotlannista varhaisella aamulaivalla mannermaalle Oskarshamniin. Risto on pakannut matkavarusteet merimiessäkkiin; minulla on musta matkakassi, jonka voi pitkien hihnojen vuoksi heittää selkään. Saamme nopeasti pitkän kyydin Skåneen mieheltä, jonka kanssa joudun höpöttämään aivan liikaa. Meillä on sovittu työnjako: minä hoidan seurustelun ruotsiksi ja saksaksi, Risto puolestaan englanniksi.

Malmöstä matkustamme laivalla Kööpenhaminaan, jonne saavumme kaksi vuorokautta liian aikaisin. Nukumme ensimmäisen yön puiston puskassa ja jo aamulla on kiertolaisen olo. Menemme aamupäivällä non stop -leffaan jatkamaan unia ja iltapäivällä Tuborgin tehtaaseen tutustumiskierrokselle. Toinen yö sujuu mukavammin, koska Strogetillä tapaamamme tuttu töölöläispoika neuvoo tien keskustan SAS:n toimistotalon 7. kerrokseen, jonka käytävällä voi nukkua rauhassa kunhan häipyy ennen siivoojien tuloa.

Pariisin Orlyn lentokentällä ystäväni Freddy on meitä vastassa. Hän saa asua piirustuksenopettajansa yksiössä kaupungissa ja on jo kotiutunut sinne. Löydämme hotellimme ja saamme huoneen 6. kerroksesta. Vessa on käytävällä eikä huoneessa ole edes lavuaaria, mutta voimme käydä peseytymässä uimahallissa. Aamuisin menemme yhteen Montparnassen suurista katukahviloista syömään aamiaisen, jonka vakioksi muuttuu ihmeellisen ihana yhdistelmä: cafe au lait ja ranskalainen hodari. Yleensä se on myös päivän ainoa lämmin ateria, sillä kyllähän me pystymme elämään nälkäisinä, jos vain punaviiniä ja patonkia riittää.

Kuljemme katuja ja Seinen rantoja, ajelemme eri puolille kaupunkia metrolla ja välillä käymme vierailulla Freddyn ja muiden Pariisiin tulleiden ystävien luona. Risto ostaa kirpputorilta armeijan ylijäämähousut, joissa on reisitaskut. Ne lähetämme postissa hänelle kotiin Mannerheimintielle. Runsaassa viikossa matkakassa on huvennut melkoisesti, vaikka olemme olleet enimmäkseen syömättä ja käyneet vain katsomassa ensi-iltaan tulleen Woodstock-elokuvan. Lähetän pikakirjeen isälleni ja toivon pientä rahalähetystä Wienin poste restanteen.

Pariisista lähdemme pitkälle liftimatkalle kohti Wieniä ja Budapestia. Pääsemme kahden tumman pitkän nuoren miehen kanssa vauhdilla liikkeelle. Pelkään ensimmäistä kertaa autossa. Nuoret miehet ajavat huimaa vauhtia ja tekevät käsittämättömiä ohituksia kolmikaistaisella tiellä, jonka kolmas kaista on tarkoitettu kummankin suunnan ohituksia varten. Välillä matkanteko kuitenkin jumiutuu pahan kerran. Löydämme majapaikkoja Jugendherbergeistä ja vastaavista, mutta joskus joudumme nukkumaan vuorotellen olutravintolan pimeässä nurkassa pää pöydällä. Kohtaamme usein reittimme varrella matkalaukun kanssa liftaavan argentiinalaisen, joka haluaisi kolmanneksi kimppaamme. Torjumme ehdotuksen, koska kolmen pojan on käytännössä mahdotonta saada kyytiä.

Väsyneinä, märkinä ja aika rahattomina saavumme Wieniin. Poste restantessa ei ole rahalähetystä, mutta tieto että sellainen on tulossa Budapestiin. Unkarissa emme liftaa vaan matkustamme Budapestiin junalla. Siellä loppuu nälkä, koska meitä odottaa rahalähetys ja kaupungin kuppiloiden halvat hinnat. Nyt voimme syödä kaksi tai jopa kolme lämmintä ateriaa päivässä.

Varapiispa ottaa meidät ystävällisesti vastaan; hän tosin nauraa kovasti Riston hyvin pitkälle tukalle. Hän lähtee itse kesänviettoon mökille Balaton-järvelle, mutta hänen opiskelevat poikansa jäävät kaupunkiin. Päivät kiertelemme kaupunkia ja kaikki illat keskustelemme poikien kanssa asunnolla. Polttelemme unkarilaisia Symphony-tupakoita, juomme kevyesti ja kuuntelemme maan suosituimman rock-yhtyeen Omegan levyjä. Elämä Budapestissa on leppoisaa ja iltakeskustelut mielenkiintoisia.

Paluumatka Wieniin muuttuu seikkailumatkailuksi. Junassa lyöttäydymme yhteen suomalaisen pojan kanssa. Tarkoituksemme on vaihtaa junaa rajalla, mutta jäämmekin pienen rajapaikkakunnan juhliin. Juomme runsaasti viiniä ja saamme loistavan idean matkustaa Itävallan puolella junassa maksamatta. Minä lymyän öisen matkan junan vessassa ja Risto vielä vaarallisemmin. Aamuyön nukumme Wienissä katusyvennyksessä. Mutta kotiin Helsinkiin pääsemme onnellisesti.

Yhteinen kuukausi kahdessa suurkaupungissa ja Euroopan teillä tuo minun ja Riston ystävyyteen sellaista läheisyyttä ja lämpöä, joka pysyy kaikki vuosikymmenet. Syksyllä 2014 matkustan vaimon kanssa ranskalaisten ystäviemme luokse Champagnen maakuntaan. Kotimatkalla jäämme vajaaksi viikoksi Pariisiin. Haluan tehdä retken Montparnasseen. Kahvilat ovat paikallaan, mutta hotelli on purettu ja sen paikalle on rakennettu uusi talo. Vastapäisessä talossa näyttää olevan hyvä ravintola ja menemme sinne syömään lounaan pitkän kaavan mukaan. Minä juon luonaalla enemmän punaviiniä kuin turistimatkoille on tarpeen ja lähetän kännykällä tervehdyksen Ristolle.

Risto lähti meistä ensimmäisenä

                Risto, Pumppe, Titi ja Jussi kesätapaamisessa vuonna 2004.

Vuonna 1968 Helsingin teininuorison elokuvakerhon hallitukseen tuli kolme uutta jäsentä: Risto, Jussi ja minä. Risto ja Jussi olivat jo pyörittäneet omaa pientä elokuvakerhoa koulussaan Tehtaanpuiston yhteiskoulussa ja he siirtyivät nyt isompiin ympyröihin. Minut pyysi mukaan vanhempi koulutoveri, lähinnä kai siksi että HETEK:n hallituksessa oli aina ollut Norssin poikia. Tuskin hallituspaikasta luopuva koulutoverini edes tiesi, että minusta oli kehittynyt 1960-luvun lopun Helsingin loistavassa elokuvatarjonnassa nuori elokuvaentusiasti.

Melko pian meistä kolmesta muodostui hallituksen ydinjoukko, joka pyöritti käytännössä HETEK:n toimintaa. Risto toimi rahastonhoitaja, Jussi toiminnanjohtajana ja minä puheenjohtajana. Lievää tehtävien mukaista työnjakoa meillä oli niin, että Jussilla oli paljon kuljetustehtäviä, koska hän omisti paloautonpunaisen pienen Neckarin. Risto hoiti rahat ja minä puhuin tarvittaessa näytäntöjen alussa. Meidän suuri yhteinen missiomme oli saada Helsingin teinit katsomaan hienoja ja kiinnostavia elokuvia ja kasvattaa heistä elokuvan ystäviä. Tämä oli jakamaton tehtävämme, josta olimme hyvin innostuneita.

Päivät kuluivat rattoisasti elokuvan parissa. Kokosimme, kirjoitimme ja monistimme tekstejä näytöksiin, raahasimme elokuvalaatikoita Bio Rexiin ja Bio Bostoniin, hoidimme näytösten järjestelyt sekä jaoimme jäsenkortit ja vastaanotimme jäsenmaksut koulujen asiamiesten kautta. Meillä oli pieni HETEK:n toimisto - oikeastaan kämppä - Vironkadulla. Ei ollut mitenkään hullumpaa olla jo nuorena miehenä oman toimiston avaimen haltija.

Tärkein ja mieluisin tehtävämme oli kuitenkin näytäntökauden ohjelman suunnittelu ja esitettävien elokuvien valinta. Tähän käytimme paljon aikaa ja myös kahvia, tupakkaa ja olutta kului. Prosessi oli oikeastaan käynnissä koko ajan ja me kolme virittyneinä miettimään valintoja.

Meistä kenestäkään ei tullut ammattimaista elokuvamiestä. Jussi tosin aloitti kamerataiteen opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta hänestä tuli antikvaarinen kirjakauppias. Risto opiskeli matematiikkaa ja päätyi vakuutusalalle. Hän perusti vakuutusalan IT-ratkaisuja tarjoavan firman, josta kasvoi vähitellen Suomen ja Baltian maiden suurin vakuutusalan IT-talo. Minusta tuli kyllä opetusministeriön virkamies, mutta hoidin koulutuspolitiikkaan liittyviä kysymyksiä, en kulttuuriasioita.

Joskus vuosituhannen vaihteessa aloimme taas tavata säännöllisemmin kun lapset olivat kasvaneet aikuisiksi eikä työelämä enää puristanut joka kohdasta. Järjestimme iloisia kesätapaamisia rouvien kanssa, mutta muuna aikana kokoontumisten syyt liittyivät enemmän tai vähemmän elokuvaan. Erään kesätapaamisen aikana me pojat kävimme kovaäänisesti läpi myöhään yöhön asti elokuvakerholiikkeen surkastumista, elokuvan liikealan tyhmyyttä ja ymmärtämättömyyttä tämän vauhdittajana jne. Aamulla eräs rouvista totesi lakonisesti poikien taas kerran muistelleen "Tali-Ihantalan taisteluja". Kun näin oli, päätimme perustaa HETEK:n perinneyhdistyksen.

Perinneyhdistyksen nimissä oli luontevaa järjestää yhteisiä leffakäyntejä ja opintomatkoja.Viimeinen suuri ponnistus oli HETEK:n perinneyhdistyksen järjestämä erikoisnäytös joulukuussa 2012. Paikalle saapui viitisenkymmentä HETEK:n aktiivia ja ystävää 1960-luvun lopulta ja 1970-luvun alkupuolelta. Etkot pidettiin Andorran Dubrovnik-salissa ja jatkot Corona-baarissa. Pääelokuvana esitettiin KAVA:ssa Orionissa Alain Resnaisin Sota on loppunut.

Ennen juhannusta Risto soitti ja kertoi yllättäen havaitusta peruuttamattomasta sairaudesta. Ehdimme molemmat, Jussi ja minä, käydä tapaamassa Ristoa Meilahdessa. Hän kuoli elokuussa Terhokodissa Helsingissä. Riston hautajaiset pidettiin eilen.

Elämäni lihavana ihmisenä

Me 1960-luvun koulupojat olimme yleensä laihoja. Kansakoulussa syötiin sentään lämmin ateria päivällä, mutta oppikoulussa oli toisin. Aamulla huitaisin kotona suuhun leivän tai pari ja ruokatunnilla koulussa söin eväsleipiä tai parhaimmillaan lihapiirakan puolikkaan maidon kera. Lämpimän aterian aika oli vasta kello viisi kotona. Ihmettelen mistä me saimme energian koko päivää varten.

Varhaisteininä olisin halunnut kehittää lihaksia ja ostinkin ohjekirjan, mutta en koskaan tarttunut puntteihin. Sitten luin psykologian oppikirjasta Kretschmerin typologiasta, jonka mukaan pyknikot ovat ulospäinsuuntautuneita, ystävällisiä, iloisia ja humoristisia ihmisiä. Tahdoin sellaiseksi. Äiti ehdotti kerman nauttamista massan kasvattamiseksi, mutta minä ajattelin, että myös viiniä ja olutta juomalla voisin tulla pyöreämmäksi.

Nämä konstit eivät tehonneet ja unohdin kropan muokkaamisen. Minäkuvani oli vakaa: pitkä ja laiha kiharatukka. Aika varhain tosin tajusin, että joudun luopumaan vaaleasta kiharasta tukastani. Kaikki sukulaismiehet sekä isän että äidin puolelta olivat kaljuja, siksi tiesin tulevan kohtaloni.

Pysyin pitkään hyvin laihana, vaikka pidin ruoasta. Vaimoni on kertonut, että hän ihmetteli tutustuessamme miksi otan paljon pienempiä annoksia kuin hänen veljensä. En kuitenkaan näykkinyt ruokaa suuhuni niin kuin nuoruudenystäväni Hande kun tulimme syömään lukusalista Dommalla. Hänelle lounaan syöminen oli jokapäiväinen välttämätön suoritus, minulle virkistävä ilo.

Laihuudesta ei ollut minulle koskaan varsinaista haittaa. Mitä nyt vaimoni täti tokaisi kun olimme ensivierailulla hänen luonaan:" Otit sitten tuollaisen laihan pojan!"

Vasta joskus lähestyessäni viittäkymmentä aloin miehistyä. Suuri muutos tapahtui kahdeksan vuotta sitten sairauden jälkitilan ja tupakoinnin lopettamisen seurauksena: kukkakepistä tuli täysi pullukka. Kerran Italiassa vaatekaupan rouva osasi puhua minulle kauniisti kun kutsuin itseäni lihavaksi: "Ei herra, te ette ole lihava vaan iso mies". Suomessa ihmisillä ei ole tällaisia keskustelutaitoja; olen yksinkertaisesti lihava ihminen.

Ymmärrän paikkani vaatekaupassa: olen D-mies, joka tarvitsee kaikki tarjolla olevat X:t tai suurimman mahdollisen numerokoon. Tällaisille miehille ei yleensä valmisteta kauniita ja muodikkaita vaatteita, sillä lihavat ihmiset tarvitsevat vain käytännöllisiä vaatteita.

Olen huomannut, että pään minäkuva ei aina oikein pysy kropan tahdissa. Kun saan ystävällisen taputuksen olalle tai katseen ja hymyn ahtaalla käytävällä, joilla viestitetään "mitäs me lihavat", en ole heti mukana. Laihan ja pitkän ihmisen minäkuva on juurtunut niin syvälle.

Terveydenhuollossa on piinallisinta. Lääkärit ja hoitajat alkavat aina puhua lihavuuden vaaroista ja laihduttamisen välttämättömyydestä aivan kuin en olisi koskaan ennen kuullut tällaisista asioista ja saanut ammattitaitoista ohjausta. He eivät näe edessään potilasta, joka tulee puhumaan vaivasta tai sairaudesta, vaan lihavan ihmisen. Jotta tulisin vastaanoton jälkeen paremmalle tuulelle, muistelen ministeriön kuppilan peruskaskua. Työterveyshoitajallamme, jonka kehossa ei ollut grammaakaan ylimääräistä rasvaa, oli tapana määräaikaistarkastuksilla kannustaa talon runsaita rouvia kysymyksellä: "Pitäisikö meidän ryhtyä laihduttamaan?"

Tiedän kuitenkin että miehen elämässä on edessä vielä yksi vaihe edellyttäen että minulle on suotu vuosia. Siinä 75-vuoden iässä alkaa laihtuminen, ruoka ei maistu ja vanhat housut alkavat valua alas vyötäröltä. Onneksi siihen on vielä aikaa.

Tummia muisteja

Työskentelin virkamiesurani parikymmentä viimeistä vuotta opetusministeriössä. Jotta pärjää valtioneuvoston virkamiehenä, ei saa olla kovin omantunnonarka eikä jyrkän periaatteellinen. Virkamiehen tehtävänä on esitellä päätöksiä ja harvoin käy niin, että päätös on täsmälleen valmistelijan mielen mukainen.  Päätökset ovat useimmiten kompromisseja, joissa on jouduttu ottamaan huomioon monenlaisia näkökohtia. Rahaa on aina riittämättömästi ja tahdin määrää viime kädessä poliittinen taho, ministeri avustajineen.

Keväällä 2007 toimin ministeriön organisaatiouudistuksen johdosta uusissa tehtävissä. Pöydälleni tuli siksi esiteltäväksi päätöksiä, jollaisten kanssa en aiemmin ollut joutunut tekemisiin.

Uusien asioiden joukossa oli mieluisa tehtävä esitellä muodolliset ministeriön päätökset, joilla tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnot myönnettiin Peter von Baghille ja Matti Klingelle. Minulla ei ollut osaa eikä arpaa valintaan, sillä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta oli valmistellut asian ja valinnut palkinnonsaajat. Mutta minusta oli niin hauskaa allekirjoittaa nämä asiakirjat, että iltapäivällä palkitsin itseni ministeriön kahvilassa pullalla. Saatoin olla täysin samaa mieltä neuvottelukunnan kanssa: nämä miehet ansaitsivat palkintonsa.

Kumpaakaan en ole tuntenut koskaan henkilökohtaisesti. Opiskeluvuosina luin Matti Klingen kiinnostavia esseitä hänen pienistä kirjoistaan. Myöhemmin hänen tiivistetyt kirjansa Suomen ja Itämeren alueen historiasta olivat suureksi hyödyksi, kun jouduin esittelemään Suomea ulkomaisille virkatovereille. Ja nyt vanhemmiten olen lukenut hänen muistelmiaan ja päiväkirjojaan.

Peter von Baghilla on ollut minuun suuri vaikutus. Vaikka 1960-luvun puolivälin tienoilla kuljin omaa tietäni elokuvan kiehtovaan maailmaan, oli Petteri - niin me kaikki häntä kutsuimme vaikka emme henkilökohtaisesti tunteneetkaan - ensimmäinen ja tärkein opettaja, elokuvan saarnamies. Ilman hänen puheitaan ja esittelyitään arkistossa sekä kirjojaan - erityisesti Elokuvan historiaa vuodelta 1975 - en olisi omaksunut käsitystä, että klassikot pitää nähdä ja elokuvasta pitää lukea kirjoja. Hän oli kuin nuorisopastori, jonka innostavien puheiden herättäminä halusimme tehdä elokuvan valistustyötä Helsingin teininuorison elokuvakerhossa.Vaikka virka ja perhe erottivat minut jokapäiväisestä elokuvaentusiasmista, säilyi Petteri elokuvien, kirjojen, lehtijuttujen, radion, television ja juontojen kautta tien näyttäjän elokuvan maailmassa.

Vanhemmiten olen lukenut kiinnostuneena nuoruuteni valovoimaisten hahmojen elämäkertoja. Matti Klinge kirjoittaa parhaillaan moniosaista omaelämäkertaansa. Peter von Bagh ehti saada ennen kuolemaansa valmiiksi kirjalliset muistelmansa, joilla on sama nimi kuin Pienellä elokuvalla 1950-luvun Oulusta: Muisteja. Elokuvasta pidin kovasti, kirjan suhteen olen varauksellisempi. Siinä missä Klinge kuvaa mitä suurimmalla yksityiskohtaisuudella kaikkia merkittäviä saavutuksiaan, von Bagh käyttää paljon energiaa matkan varrella törmäämiensä keskinkertaisuuksien mollaamiseen. Näitä typeriä keskinkertaisuuksia on erityisen paljon yliopistoissa, Ylessä ja virastoissa.

Von Bagh myöntää kirjassa taipumuksensa itsesääliin, katkeruuteen ja pitkiin vihoihin. Kun minulla itselläni on vain valoisia muistoja Petteristä, en tiedä kannattiko minun perehtyä hänen persoonansa  tummiin puoliin. Muisteja-kirjan lopulla kuitenkin unohdan kiusaantuneisuuteni ja ajattelen: antaa vanhan miehen marista. Tottahan se on: Yle ei ole enää sivistyslaitos, kustantamot julkaisevat dekkareita ja keittokirjoja eikä elokuvateatteissa näytetä kunnon elokuvia. Ja virastot ovat täynnä keskinkertaisuuksia. Ehkä itsekin kuuluin siihen joukkoon.

Midgårdsvägenin maahanmuuttajalapset

Minusta tuli maahanmuuttaja vuonna 1954, kun perheemme muutti Tukholmaan. Muutimme sinne  isän työn takia. Isällä ei ollut pulaa työstä Suomessa emmekä myöskään tavoitelleet parempaa elintasoa. Itse asiassa isä oli sopinut palkasta niin ymmärtämättömästi, että meillä oli jatkuva rahapula Ruotsin-vuosina.

Isää oli kehotettu pappisuran alkuvaiheessa hankkimaan kokemuksia kotikaupungin Helsingin ulkopuolelta. Maalaispapin elämä tuntui mahdottomalta, ja siksi isä keksi hakea Tukholman suomalaisen seurakunnan papiksi. Aluksi asuimme hyvin epäkäytännöllisessä asunnossa Vanhassa kaupungissa, mutta pääsimme pian moderniin kerrostaloon Täbyn kirkonkylään. Sieltä oli tosin pitkä junamatka keskustaan ja suomalaiselle kirkolle.

Saimme siskon kanssa heti hyviä leikkitovereita pihalla. Paras kaverimme oli saman rapun ja kerrostasanteen Ilona. Leikimme myös Bjarnen ja Karinin kanssa pihalla, jonne oli tuotu hieno leikkipuu ja hiekkalaatikko lapsia varten. Kolmipyöräisellä sai ajaa rauhassa pihassa, sillä siellä oli vain Bjarnen isän Ifa, jota hän korjasi aina koko pitkän sunnuntain.

Opimme siskon kanssa pihalla nopeasti ruotsin kielen. Luulimme, että se on lasten kieli, sillä kodeissa puhuttiin muita kieliä. Ilonan vanhemmat olivat unkarilaisia, Bjarnen isä tanskalainen ja vain Karinin molemmat vanhemmat olivat ruotsalaisia. Koska pidimme ruotsia lasten kielenä, puhuimme sitä myös keskenämme siskon kanssa.

Ilonan mammasta ja Fritz-isästä tuli vähitellen vanhempieni hyviä ystäviä. Aluksi Fritz-isä oli luullut isääni tarjoilijaksi, koska hän oli töissä myös viikonloppuisin ja oli arvellut popliinitakin alla liehunutta papinpuvun mustaa helmaa tarjoilijan pitkäksi esiliinaksi. Fritz-isällä oli vaikeuksia löytää työtä Ruotsista, vaikka hän oli suorittanut maatalousalan yliopistotutkinnon Unkarissa. Häntä kiusasi myös, että Ilonan mamma joutui tekemään työtä myyjättärenä Tempossa. Ilonan vanhemmat olivat paenneet Unkarista, koska he eivät halunneet elää kommunistisessa maassa.

Fritz-isä pääsi lopulta kurssille ja hänestä tuli keinosiementäjä. Kun isäni kysyi kurssin annista, Fritz-isä kertoi, että olisi oikeastaan voinut olla sen opettaja.  Molempien perheiden elämä Täbyssä vakiintui vähitellen, tosin oma äitini toivoi pikaista muuttoa takaisin Helsinkiin. Häntä varoiteltiin kuitenkin paluumuutosta. Tukholmalainen hieno lastenlääkäri oli huudahtanut äidilleni: "Miten te voitte viedä tämän ihanan tytön täältä Suomeen!"
 
Jo syksyllä 1956 minusta tuli paluumuuttaja. Jotta minun ja siskoni ruotsin kieli olisi säilynyt, aloitimme Munkkiniemen ruotsinkielisessä leikkikoulussa ja sunnuntaisin pyhäkoulussa. Leikkikoulun täti piti riikinruotsalaisesta ääntämyksestäni ja sanoi muille lapsille: "Kuunnelkaa miten kauniisti Juha ääntää." Minulla oli sekä suomenkieliset pihakaverit että leikkikoulun ruotsinkieliset pojat. Kuusivuotissynttäreitteni osanottajista melkein kaikki olivat ruotsinkielisiä. Sain äidiltä juhlan kunniaksi lupalapun, jonka mukaan saan tulla yksin kotiin leikkikoulusta. Tulin sen johdosta niin isoksi pojaksi, että en enää seuraavana syksynä suostunut menemään leikkikouluun, koska siellä oli niin lapsellista.

Jäin vuodeksi pihalle ja unohdin ruotsin kielen. Minusta - entisestä kauniisti ääntävästä Tukholman pojasta - tuli täysin suomenkielinen. Kun matkustimme vierailulle Sandvikeniin, jonne Ilonan perhe oli muuttanut, nolotti että en enää osannut ruotsia kuin alkeellisesti. Olisin mielelläni puhunut varhaisteininä Ilonan kanssa, jolla oli kaunis kihara tumma tukka ja suuret silmät.

Hukkaan ei kuitenkaan elämäni maahanmuuttajana ja puoli-suomenruotsalainena mennyt. Minusta tuli jo varhaisina kouluvuosina kesägotlantilainen ja Toftagårdenin tiskaaja. Ja vähitellen pysyvä ruotsin kielen, Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden ystävä, ehkä myös niiden hyvä tuntija. Ilonasta tuli hammaslääkäri ja hän asuu tietääkseni edelleen Gävlen ja Sandvikenin alueella.  Yhteyttä emme ole pitäneet varhaisteinivuosien jälkeen, mutta luulen että katselemme samoja lapsuuskuvia Midgårdsvägen 22:n pihasta ja Täbyn uimarannalta, sillä vain Ilonan isällä oli kamera.

Välitilinpäätös

          Enon laaja arkisto on siirretty kuljetusta varten valtion pakettiautoon.


Iso apina putosi eilen hartioiltani: Kansallisarkiston pakettiauto kuljetti pois kuudentoista pahvilaatikon arkiston, jonka olen seulonut ja luetteloinut. Enoni oli diplomaatti ja tutkija, joka arkistoi kaiken omasta elämästään ja jätti paljon tutkimusaineistoja. Lisäksi hänellä oli hallussaan äidinpuoleisen sukuni arkistoaineisto. Eno eli vanhaksi, mutta viimeisinä vuosinaan hän ei jaksanut enää seuloa ja luovuttaa arkistojaan kuin osittain. Hän murehti asiaa, mutta minä lohdutin ja kerroin voivani saattaa asian päätökseen. En vain arvannut, millainen työ minua odotti.

Muutoinkin moni asia on tullut taitevaiheeseen tänä keväänä. Tällä ja viime vuosikymmenellä olen joutunut suorittamaan hyvin paljon vanhuspalvelutehtäviä. Olin kolmen sukulaiseni asiainhoitaja ja kontolleni tuli näillä vuosikymmenillä viiden kuolinpesän asiainhoito. Nyt nämä tehtävät on saatettu loppuun ja oloni on paljon kevyempi.

KEVA lähetti minulle päätöksen vanhuuseläkkeestä, joka alkaa vappupäivänä. Vaikka olen ollut muutaman vuoden eläkkeellä terveydellisistä syistä, iloitsin tästä päätöksestä. On paljon mukavampi olla kohtuullisen pitkän ja vaativan työuran jälkeen vanhuuseläkkeellä kuin kulkea kaduilla ruununraakkina. Onnellisinta kannaltani on kuitenkin, että voin siirtyä vanhuuseläkkeelle toimintakykyisenä.

Tätä iloa ei kuitenkaan voi verrata muutaman viikon takaiseen neljännen lapsenlapsen syntymään. Kun pikkusiskoa pitää sylissä ja katselee häntä silmiin, olotilassa on jotain pyhää; en oikein tiedä millä muulla sanalla osaisin kuvata tunnetta. Lapsi on terve ja reipas ja vaikuttaa siltä, että hän on tyytyväinen elämäänsä.

Osallistuin tänä keväänä aktiivisesti Helsingin Vasemmiston vaalityöhön. Pettymys vaalitulokseen oli melkoinen, erityisesti siksi että odotukset olivat niin korkealla. Muutaman yön nukuttuani alan unohtaa pettymyksen ja muistelen hyviä asioita. Kampanjan aikana tapasin paljon uusia nuoria ihmisiä ja tunnelma vaalityössä oli iloinen ja innostunut. Huomasin että Vasemmistoliiton nuoressa tai nuorehkossa aktiivijoukossa on käyttöä minunlaiselleni papparaiselle, jolla on tilava farmariauto. Olen eläkevuosina löytänyt paikkani taistelevan työväenliikkeen kuljetusosastolla.

Eilen iltapäivällä arkiston luovutuksen jälkeen istuin pari tuntia kahvilassa läheisen luokkatoverini kanssa, joka oli jäänyt eläkkeelle jo maaliskuun alussa. Puhuimme työvuosista, terveydestä, perheistä ja vaaleista sekä lisäksi tulevasta yhteydenpidosta. Illalla sain viestin siskoltani, jossa hän kertoi että tänään on hänen viimeinen työpäivänsä ja illalla pidetään läksiäiset ennen loppulomia ja eläkkeelle siirtymistä. Onneksi on lapsia, lastenlapsia ja puoluetovereita; muutoin voisin joutua eläkeläiskuplaan.



-----------

Pidän tänä vuonna tavanomaista pitemmän kirjoitustauon. Ryhdyn kirjoittamaan blogiani taas syyslukukauden alkaessa. Väliajan käytän kuntoiluun, mökkeilyyn ja lukemiseen. Lisäksi opettelen valokuvien ottamista.

Toivotan blogini lukijoille hyvää vappua ja virkistävää kesäaikaa!

Kallen ja Paavon vaalit

Äidin sylissä olevaa kahden viikon ikäistä esikoispoikaa ihailevat jouluna 1976 isän äidinäiti, isänisä ja isä. Paljon yhteistä aikaa ei Kalle-vaarille ja Paavolle suoda, sillä isänisä kuolee kahden kuukauden kuluttua.


Munkkiniemestä ja Munkkivuoresta muodostetaan oma seurakunta vuonna 1962 ja seurakuntaan aletaan valita vakinaisia viranhaltijoita. Olemme asuneet Munkkiniemessä kuusi vuotta ja isä on toiminut nuorisopappina ja Munkkivuoren piiripappina. Hän on rakentanut eri toimintamuotoja ja seurakuntaa kolmekymppisen voimalla ja innolla, mutta myös entisen poikatyöntekijän ja teinipapin sekä kahden Tukholman-vuoden kokemuksella.

Sodan jälkeisinä vuosina isäni Kalle - jolla nimellä ystävät ja nuoret hänet tuntevat - on teologian ylioppilaana käynyt rakennustyömailla ja armeijan joukko-osastoissa puhumassa, organisoinut Etelä-Helsingissä suuria poikakirkkoja sekä julistanut Herran sanaa tovereiden kanssa tarvittaessa  Rööperin pihojen roskalaatikoiden päällä. Munkkiniemessä hän rakentaa yhteyksiä perheisiin partiotyön ja koulun kautta. Kun Munkkivuoren talot valmistuvat, hän kiertää talo talolta soittamassa uusien asukkaiden ovikelloja ja kertoo seurakunnasta. Munkkivuoren Porintielle remontoidaan talon pohjakerroksen varastotilasta kappeli, joka myöhemmin vihitään kirkoksi. Siellä isä pitää jumalanpalveluksia matalassa ja ahtaassa salissa.

Seurakunnan ensimmäisen kirkkoherran virkaan on paljon hakijoita ja vaalisijoille asetetaan kolme teologian tohtoria. Kaupunginosan asukkaat haluavat myös oman nuoren, tarmokkaan ja perinteisistä kaavoista vapaan Kallen mukaan ehdokkaaksi. Ensin hänet äänestetään ylimääräiselle ns. neljännelle  vaalisijalle eli ehdokkaaksi ja sitten varsinaisessa vaalissa täysin ylivoimaisella äänimäärällä kirkkoherraksi. Seuraan vaaleja tarkkaan ja minulla on molempien vaalien jälkeen erityistehtävä: annan kotona puhelimessa tietoa soittajille äänimääristä vaikka olen vasta kansakoulupoika.

Vaalien jälkeen tunnen suurta ylpeyttä, kun seurakuntanuoret - joiden eräänlainen maskotti olen - kertovat että kirkolle on tultu äänestämään Kallea kirkkoherraksi myös ravintola Ukko Munkista muutaman oluen jälkeen. Isä on siis lasten, nuorten ja perheiden kaveri, mutta myös kaljaveikot pitävät hänestä, vaikka ovat minusta pelottavia.

Vuonna 1996 Pasilan Vasemmistoliiton osasto pyytää 19-vuotiasta Paavoa ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Hän ei ole siihen mennessä toiminut missään poliittisessa järjestössä, mutta pelannut vuosia jalkapalloa Helsingin eri kentillä sekä ollut Alppilan koulun juhlien vakiintunut oppilaspuhuja sekä oppilaskunnan puheenjohtaja ja johtokunnan jäsen. Pasilalaiset vasemmistoäidit ovat oppineet tuntemaan hänet.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen asun yhden syksyn hänen kanssaan Tukholmassa: minä olen virkamiesvaihdossa Ruotsin opetusministeriössä ja Paavo opiskelee sosiologiaa Tukholman yliopistossa. Kunnallisvaalien aikaan Paavo on siviilipalvelusmies ja kampanja on pienimuotoinen:  hänen enonsa tuttavan kirjapainossa painetaan käyntikorttia vähän suurempia mainoksia, joissa on pitkätukkaisen ja kapeaposkisen nuorukaisen kuva. Lisäksi rahat riittävät kahteen paikallislehden mainokseen.

Ensimmäisissä kunnallisvaaleissaan Paavo saa 249 ääntä, kuitenkin eniten Vasemmistoliiton nuorista ehdokkaista. Hän saa Helsingin opetuslautakunnan jäsenen paikan ja ryhtyy toimimaan Suomen Demokraattisessa Nuorisoliitossa, joka on Vasemmistonuorten edeltäjä. Työ kaduilla ja kabineissa käynnistyy voimalla. Paavo kiertää koulujen paneeleissa, kirjoittaa kolumneja, järjestää mielenosoituksia, tapaa säännöllisesti ihmisiä ostaritapahtumissa ja käy puhumassa lähiöiden pubeissa. Seuraavissa kunnallisvaaleissa 23-vuotiaana hän pääsee kaupunginvaltuustoon ja myöhemmin eduskuntaan.

Jotain hämmästyttävän samaa Paavossa on kuin hänen varhain kuolleessa isoisässään: hän ei pelkää mitään eikä ketään. Hän uskaltaa sanoa mielipiteensä milloin ja missä vain. Hän on nopea uusien toimintamuotojen keksijä ja osaa auttaa ihmisiä heidän ongelmiensa ratkaisussa. Molemmat ovat hyviä puhujia ja keskustelijoita.


Minulle itselleni olisi mahdotonta pitää hengellistä puhetta pihan roskalaatikon päällä kuten isäni aikoinaan tai esittää Vasemmiston talouspoliittista vaihtoehtoa lähiöpubissa poikani lailla. Näihin kahteen suoraviivaiseen ja -puheiseen stadin kundiin verrattuna olen ilmiselvästi ammentanut habitukseni perustan äitini suvun porvarillisesta ja hillitystä charmista. Kerran isäni vanhempi sisar, Gea-täti, sanoo minulle asian kauniisti: "Kalle ja Paavo ovat usein ja räväkästi äänessä ja kertovat ideansa kaikelle maailmalle, mutta sinä olet sellainen herrasmies". Minusta on siis hänen mukaansa kehittynyt ystävällinen ja kohtelias, mutta vähän harmaa valtion virkamies.

Kaksi professoria

Matti Klinge ja Heikki Räisänen asuivat aikoinaan Munkkivuoren kirkon seutuvilla. Klingelle asuminen liitosalueella näyttää elämäkerran mukaan olleen varsin vastenmielistä.



Pääsiäisen kunniaksi ryhdyin lukemaan eksegetiikan professori emeritus Heikki Räisäsen omaelämäkertaa (Taistelua ja tulkintaa - Raamatuntutkijan tarina). Ajattelin että kirjan avulla voisin perehtyä jossain määrin teologiseen keskusteluun, mutta yhtä paljon kiinnosti "väli-ikäpolven" maailma. Olin joitain kuukausia aiemmin lukenut historian professori emeritus Matti Klingen omaelämäkerran toisen osan (Upsalasta Pariisiin - Tiedettä ja politiikkaa 1960-1972). Räisänen elämä ja teot mahtuvat yhteen paksuun kirjaan, Klingen elämäkerta on laajempi, sillä hän ei ole ehtinyt toisen paksun kirjansa lopussa vielä edes Helsingin yliopiston professoriksi.

Heikki Räisänen on minua kymmenisen vuotta vanhempi hyvin uskonnollisen äidin ja ankaran isän lahjakas helsinkiläispoika. Opettajaperheen poika käy Ressun ja on aktiivisesti mukana seurakuntanuorten toiminnassa. Räisänen kykenee muutamilla sivuilla kuvaamaan taustansa niin että siihen on helppo eläytyä. Itse jäin tämän kuvauksen perusteella miettimään miten dramaattinen henkinen murros tapahtui 1960-luvulla. Kuinka paljon henkisesti ja kulttuurisesti vapaampaa meidän sodan jälkeen syntyneiden nuorten elämä oli ja miten paljon kansainvälisemmässä ilmapiirissä elimme. Räisänen lähtee ensimmäistä kertaa ulkomaille vasta kun väitöskirja on jo kirjoitettu.

Aika pian kirjaa lukiessani huomasin, että minulla ei ole edellytyksiä hahmottaa kunnolla teologista tutkimusta. Siihen ei riitä papinpojan kattava kristillinen kasvatus, kesäviikot ja rippikoulu Johanneksen seurakunnan kesäkodissa Kivisaaressa eikä lukion kirkkohistoria. Räisänen kyllä kirjoittaa hyvin, mutta silti jään ulkokehälle. Eniten kiinnitän huomiota siihen, miten ankaria väittelyt ja erimielisyydet ovat kirkon ja myös teologisen tiedekunnan sisällä. Minulle tulee mieleen tutumpi elämänalue: kansandemokraattinen liike ja järjestöperhe 1970- ja 80 -luvuilla. Elämäkerrassa Räisänen kuvaa tutkijanuransa ja tieteellisen työnsä sekä kirjojensa vastaanoton; perhe- ja muusta yksityisesti elämänpiiristä hän kirjoittaa vain ohuelti.

Matti Klinge on viisi vuotta Räisästä vanhempi Kansallis-Osake-Pankissa korkealle edenneen isän poika, joka puolestaan kävi poikakoulun muutamaa korttelia etelämpänä Norssissa. Hän kuvaa kahdessa ilmestyneessä elämäkertansa osassa yksityiskohtaisesti ja kattavasti elämänsä kulkua. Hänellä on kirjoittamisen tukena päiväkirjat ja lisäksi kattava arkisto vanhoja konserttilippuja myöten. Klinge on opinnoissaan ja nuorena tutkijana sekä lahjakas että myös ahkera ja kunnianhimoinen. Hän kuvaa estottomasti määrätietoista pyrkimystään akateemiseen ja yhteiskunnalliseen eliittiin. Sama koskee koko habituksen rakentamista.

Minulle Klingen teoksissa on paljon kiintoisaa kulttuuri- ja yhteiskuntaelämän kuvausta 1950-luvulta ja 1960-luvun alkupuolelta, joilloin olin vasta lapsi ja varhaisnuori ja omat muistot ovat väkisinkin vain perhe-, koulu- ja harrastuspiireistä. Historiantutkimuksen kiistoja minun on selvästi helpompi seurata kuin teologisia; tosin olen samanlainen maallikko molemmilla alueilla.

Klinge kuvaa avoimesti perhe-elämän ja kodin rakentamista; hän kertoo esimerkiksi yksityiskohtaisesti kirjastonsa kartuttamisesta. Oikeastaan hän voisi mennä vielä pitemmälle ja kertoa miten hän on koonnut herrasmiehen pukuvaraston tai miten Klinget ovat täydentäneet kodin perittyä kalustusta uusilla hankinnoilla.

Tein itse urani virkamiehenä, josta kaksikymmentä viimeistä vuotta ministeriössä. Ministeriön tulokkaiden koulutuspäivässä kaunopuheinen osastopäällikkö sanoi meille, että tehtävämme on toisaalta suojata ministeriä virheiltä ja epäonnistumisilta, mutta toisaalta antaa kaiken valon kohdistua häneen. Kun tähän häivytettyyn virkamiehen rooliin on kasvanut, tuntuu yliopistomiesten kirjoitustapa erikoiselta. Kaksi näkyvää professoria, jotka ovat mielestäni saavuttaneet oikeastaan kaiken saavutettavissa olevan, avaavat lukijoille elämäkerroissaan sangen huolellisesti ja yksityiskohtaisesti kaikki runsaat ansionsa ja saamansa huomionosoitukset. Mutta ehkä näin on tapana ja minä olen vain latistava nirppanokka.

Sorin nuorisotalo

Pahimpina tai parhaimpina virkavuosina minulla oli kaksi tai kolme puhekeikkaaa viikossa. Yleensä puhuin ammattikorkeakoulu-uudistuksesta, mutta väliin muista kulloisenkin hyvän hallituksen koulutusta koskevista kehittämistoimista. Eläkevuosina olen pitänyt vain pari kolme onnittelupuhetta ja puhunut kahdessa muistotilaisuudessa. Silloin tällöin olen kaivannut sitä taakse jäänyttä tunnetta, joka on aamulla juna-asemalla tai lentokentällä kun on lähdössä puhujamatkalle. Viime lauantaina lähdin kuitenkin sellaiselle.

Menin hyvissä ajoin Helsingin rautatieasemalle ja katselin Tampereen junaa odottavia ihmisiä. Nuoruuskesien tiskaajatoverini Cai oli tilannut minut puhumaan Sorin nuorisotalon jäähyväisjuhlaan ennen talon purkamista kesällä. Cai eteni 1960-70 -lukujen taitteessa Tammermaan teiniyhdistuksen pääsihteeriksi. Teiniyhdistyksen toimisto sijaitsi Sorin nuorisotalon toisessa kerroksessa ja syys- ja kevätkokoukset pidettiin talon juhlasalissa. Pääsihteeri tilasi minut silloin tällöin isojen kokousten tekniseksi puheenjohtajaksi, sillä olin sopivasti ulkopuolinen ja neutraali, koska tulin Helsingin teiniyhdistyksestä.

Olin valmistanut nyt tilatun maljapuheen muistojuhlaan huolella kotona. Tärkeät puheet pitää mielestäni valmistella ja harjoitella niin hyvin, että ne paikan päällä tuntuvat spontaaneilta. Saatoin siksi ahkeroida menomatkan ja lukea joogaohjaajani Veikon Äijoogan ABC-kirjan käsikirjoitusta. Tampereella mietin myydäänkö jossain vielä pärämätsiä, joka oli nuoruusvuosieni tamperelainen etninen herkku. Kun en tiennyt, söin asemakäytävän pienessä kuppilassa kebabia, sillä puhuja ei saa  olla nälkäinen.

Sorinkadun talo rakennettiin talkootyönä 1940-luvun lopulla kaupungin silloiselle laidalle kansandemokraattisen järjestöjen ja Rakennusliiton osastojen käyttöön. Ja kuten jäähyväisjuhlassa puhunut arkkitehti sanoi: "Talon rakensivat Tampereen parhaat timpurit". Siksi talo on vieläkin ilman suuria perusremontteja hyvässä kunnossa ja esimerkiksi juhlasali upeaa puutyötä. Ja Tampereen päättäjien enemmistön mielestä tällainen hieno puinen työväentalo pitää purkaa uuden poliisien hallintotalon tieltä! Poliisien hallintotalolle olisi ollut hyvä paikka Hervannassa. Purkajat ovat aina ymmärryksessään yhden askeleen jäljessä; nykyään saatetaan ymmärtää punatiilisten tehdasrakennusten arvo, mutta ei vielä puisten järjestötalojen merkitystä.

Kansandemokraattinen järjestöväki muutti talosta keskustaan 1960-luvun lopussa ja se siirtyi kaupungille nuorisotaloksi, jonne myös teiniyhdistys muutti. Minulle talo muodostui symboliksi sille Teiniliiton piirissä kasvaneelle koululaisliikkeelle, joka taisteli kouludemokratian, demokraattisen koulutusjärjestelmän ja kansainvälisen solidaarisuuden puolesta. Tutustuin ja vietin paljon aikaa tamperelaisten Teiniliiton aktiivien kanssa.Tampereesta tuli minulle nuoruusvuosien toinen kaupunki ja teiniyhdistyksen ihmisistä elinikäisiä ystäviä.

Jäähyväisjuhla oli iloinen ja täynnä hienoja muistoja. Talo on ollut viime vuodet teatteri- ja sirkuskäytössä ja taideväen hauskat esitykset toivat väriä muisteloihin. Cai on edennyt eläkepäivinään Vasen kaista -verkkolehden valppaaksi valokuvaaja-toimittajaksi ja hän pyöri tilaisuudessa kuvaajana. Varsinaisen juhlatilaisuuden jälkeen juhlaväki ryhtyi tanssimaan viimeistä valssia, Cai lähti kotiin lepuuttamaan jalkaansa, mutta minä otin oluet teinilyhdistyksen tyttöjen kanssa puhvetin puolella.

Ensimmäisen Kippari-oluen aikana selvisi, että meillä kenelläkään ei ole tulenpalavaa kiirettä. Siksi siirryimme Tuomiokirkonkadulle pubiin, josta on lyhyt matka junalle. Tässä hyvässä seurassa pystyimme saamaan elävinä mieleen kaikki neljänkymmenenviiden vuoden takaiset poika- ja tyttöystävät sekä eläytymään mustasukkaisuuksiin ja erojen jättämiin jälkiin. Alkuilta pubissa oli riemastuttava, mutta minun oli ehdittävä yhdeksän junalle.

Junan ravintolavaunussa istui runsaasti olutta juoneita Tapparan miehiä, jotka olivat matkalla matsista kotiin Keravalle. Pöydässä oli käynnissä kiekkovisa, ja miehet eivät voineet ymmärtää miksi minä en tiedä mitään. Vastapäätä istunut mies kertoi äänestävänsä Soinia, johon minä vastasin äänestäväni Arhinmäkeä. Tätä mies piti hyvänä, sillä hän oli luullut minua joksikin kummalliseksi yliopistomieheksi, vallankin kun en tiennyt kiekosta mitään.