Sotilasylioppilas

              Isäni Kalle Andersson sotilasylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1946


Kun isäni palaa rintama- ja asepalveluksen jälkeen kotiin rauhan Helsinkiin, on moni asia avoin. Kotona vallitsee ristiriitainen tunnelma ja vanhemmat eroavat muutaman vuoden kuluttua. Koulu on jäänyt kesken luokallejäämisten ja sotavuosien vuoksi; koko lukio on suorittamatta. Kiihkeiden teinivuosien unelmat suuresta Suomesta, aktiiviupseerin urasta ja poikatyön organisoinnista Itä-Karjalassa ovat kariutuneet.

Uutta suuntaa elämälle antaa sotavuosina syventynyt uskonnollinen vakaumus ja lopulta herätyksen kokemus sotilassairaalassa, jonne isäni on joutunut rintamalta sairastumisen vuoksi. Jo vuoden 1944 lopussa hän kirjoittaa ystävälleen, että aikoo lukea ylioppilaaksi ja sitten papiksi.

Isän ura ei kuitenkaan kulje luotisuoraan ja edessä on yksi lyhyt sivukoukkaus. Isä menee huolintafirman palvelukseen, jossa hän viihtyy ja menestyykin mainiosti. Työssä tarvitaan nopeutta, hoksaavuutta ja järjestelykykyä; niitä isälläni on vaikka muille jakaa. Eräänä iltana hän kuitenkin näkee puistossa kaksi entistä luokkatoveriaan onnellisina ylioppilaslakit päässä ja isä päättää palata vanhaan suunnitelmaan ja lukea ylioppilaaksi. Mieltä ilahduttaa kuitenkin huolintafirman työnjohtajan loppuarvio: "Andersson, olitte paras mies joka minulla on koskaan ollut".

Isä aloittaa raivokkaan opiskelun ja tenttii koko lukion puolessa vuodessa sekä läpäisee ylioppilaskirjoitukset. Epäilemättä huimaa suoritusta helpottaa koulun joustavuus tenteissä ja sotilasylioppilaskirjoitusten erityisjärjestelyt. Riittää että kokelas kirjoittaa kolme ainetta.

Isä on lähtöisin täysin epäkirkollisesta kodista. Kun hän kertoo kotona aikovansa ryhtyä opiskelemaan teologiaa, oudoksuu tallimestari-isä ratkaisua. Hän myös ärsyyntyy valinnasta, sillä voisihan poika opiskella ylioppilaana myös kunnon ammattiin, vaikka tuomariksi tai insinööriksi. Isä Oskar rauhoittuu vasta illalla ravintolassa, kun hän kuulee että myös eläinlääkintäeversti Talvitien poika aloittaa teologisessa. Ravintolaillan johtopäätös on: "Antaa poikien lukea mitä pojat haluavat".

Opintojen rahoittamiseksi isä hakeutuu Helsingin eteläisen seurakunnan poikatyöntekijäksi. Yliopiston rinnalla alkaa intensiivinen työ: isä pitää poikakirkkoja Agricolan kirkossa ja kulkee yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa järjestämässä pihakirkkoja Rööperissä, joissa lauletaan ja julistetaan. Hän perustaa yhdessä sotakavereiden kanssa poikia varten partiolippukunnan Korven Koukkaajat. Isältä sujuu mainiosti Herran sanan julistaminen pihoilla roskalaatikon päällä, luonnehtivathan jo Itä-Karjalan viihdytyskiertueen muut esiintyvät ikätoverit Kallea sotilaaksi, joka on "luistavahuulinen", "tarvittaessa kansankiihottaja" ja "puhuja Jumalan armosta".

Eteläisen seurakunnan kirkkoherrana toimii iäkäs teologian tohtori Paavo Virkkunen. Hän ohjaa, tukee ja keskustelee "poikiensa" kanssa, joihin kuuluu isäni lisäksi pari muuta teologian ylioppilasta. Hän auttaa poikia kaikin tavoin: lahjoittaa kirjoja, auttaa kansainvälisissä yhteyksissä ja jopa järjestää aikanaan Ruotsin-suhteillaan hyvää kangasta poikien papinpukuja varten. Kun isälläni on etäiset suhteet omiin vanhempiinsa, tulee Tohtori-sedästä ja Katri-tädistä - näin pojat kutsuvat Paavo Virkkusta ja hänen Katri-vaimoaan - ratkaisevan tärkeitä hahmoja isäni elämässä. Kiihkeyttä, voimaa ja sanavalmiutta on isälläni omasta takaa, mutta keskustelut Tohtori-sedän kanssa tuovat syvyyttä hänen uskonnolliseen elämäänsä ja alkavaan papin työhön.

Isä tapaa äitini kristillisessä opiskelijaliikkeessä. Äiti on jo valmistunut sairaanhoitajaksi ja isä saa opinnot päätökseen ja pappisvihkimyksen kesäkuun alussa 1951. Heidät vihitään kaksi viikkoa myöhemmin Johanneksen kirkossa. Minä synnyn seuraavana vuonna.