Isäni ikäluokka - vuonna 1925 syntyneet - oli viimeinen joka näkökulmasta riippuen joutui tai ehti laajassa mitassa rintamalle. Ikäluokan pojat joutuivat lisäksi jatkamaan armeijassa vielä sodan päätyttyä saadakseen suoritettua asevelvollisuuden loppuun. Tämä jälkivelvollisuus ei ollut varmaankaan kovin innostava, ei ainakaan isälleni, koska heti rauhan tultua ei voitu järjestää reserviupseerikoulutusta.
Innokkaana sotilaspoikajohtajana sekä heimoaatteen ja suuren Suomen elähdyttämänä isäni lähti ensimmäisen kerran vapaaehtoisena armeijaan jo vuonna 1941. Kun armeijan johto havaitsi, miten paljon sotilastehtävissä oli lapsia, nämä alle 18-vuotiaat kotiutettiin, heidän joukossaan isäni.
Vuonna 1943 nämä pojat jo kelpasivat, ja isäni pääsi jälleen vapaaehtoisena Itä-Karjalaan. Siellä hänen tehtävänään oli järjestää ja johtaa poikatyötä Soutjärvellä. Soutjärveltä hän kävi kutsunnoissa Helsingissä ja uuden poikatyövaiheen jälkeen hänet komennettiin koulutettavaksi. Keväällä 1944 isä siirtyi rintamalle, jossa toimi kivääriryhmän ryhmänjohtajana ja kirjurialiupseerina. Kantakortin mukaan rintamakelpoisuus on ollut hyvä ja hänellä on ollut sotilaslääkärin mukaan "200 %:n näkökyky".
Mitään dramaattisia kertomuksia sodan vuosilta isäni ei minulle kertonut. Elämä 1950- ja 1960-luvuilla oli niin täynnä uuden rakentamista, että ei ollut tarvetta palata vanhoihin asioihin kuin kertomalla korkeintaan pieniä sattumuksia sotavuosilta. Isän asenne armeijaan ei ollut torjuva, pikemmin päinvastoin. Hän kävi ylimääräisen reserviupseerikurssin 1950-luvun alkupuolella perheellisenä miehenä ja lähti aina mielellään kertausharjoituksiin.
1970-luvun alussa isälleni tuli aivan uudenlainen pyyntö: häntä kysyttiin perustettavan Suomi-Vietnam-Seuran johtotehtäviin. Seuran tarkoituksena oli järjestää Vietnamin solidaarisuustyötä. Isä oli opittu 1960-luvulla tuntemaan avarakatseisena, edistysmielisenä sekä yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneena pappismiehenä, siksi kai pyyntö esitettiin hänelle.
Isä mietti asiaa tarkkaan. Hänen mielestään USA oli tehnyt Vietnamiin jonkinlaiseksi demokratian puolustukseksi naamioidun häikäilemättömän hyökkäyksen, joka vaati todellista kannaottoa. Lisäksi hän katsoi, että rauhantyö ja kansainvälinen solidaarisuus kuuluvat olennaisina osina kristilliseen vakaumukseen. Hän tiesi kyllä, että lähtemällä mukaan tulisi leimatuksi. Mutta jos hän ei uskalla lähteä mukaan, kuka sitten uskaltaa.
Kun isä oli tehnyt päätöksensä, hän lähti täydellä voimalla toimintaan. Ensin Vietnam-seuran varapuheenjohtajaksi ja sitten kirjailija Paavo Rintalan jälkeen vuonna 1973 seuran puheenjohtajaksi ja sitä kautta suomalaisen Vietnam-liikkeen kärkihahmoksi. Joukkokokouksissa puhui ja mielenosoitusmarsseilla kulki nyt myös näkyvä kirkonmies.
Ymmärrystä ratkaisulle ei tullut juurikaan kavereilta - sotasukupolven miehiltä. Porvarillisessa Munkkiniemessä alettiin epäillä kirkkoherran isänmaallisuutta. Monet virkaveljet paheksuivat ja arvostelivat isän toimintaa. Myös tuomiokapituli näytti kaapin paikan: lääninrovastiksi nimitettiin isääni vähemmän ääniä papiston äänestyksessä saanut ja kevyemmät virka-ansiot omaava pappismies, mutta varmasti oikeistolainen.
Mikään ei kuitenkaan muuttunut isän pappeudessa rauhanliikkeen vuosina: hän oli aina pappi missä liikkuikin. Kun Vietnamin sota vihdoin päättyi, isä matkusti sinne solidaarisuuslennolla kahdeksi viikoksi toukokuussa 1975. Koneessa kuljetettiin 14 000 kiloa lääkkeitä, jotka Suomi-Vietnam-Seura oli kerännyt. Isästä tunnelma Vietnamissa oli vapautunut ja iloinen. Hän kierteli tapansa mukaan myös kirkoissa ja katseli ihmisiä siellä. Iloa tuottivat täydet kristilliset kirkot ja kirkkorakennusten alkaneet korjaustyöt.
Rauhantyöhön alkoi tulla vähitellen mukaan kasvava joukko kristittyjä, erityisesti nuoremman polven teologeja ja aktiivisia seurakuntalaisia. Joulukuussa 1976 perustettiin Kristittyjen rauhantoimikunta, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana isäni ehti toimia kaksi kuukautta ennen kuolemaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti