Joogaopettajan soitto

      Tuuletan parvekkeella ensin kassissa ja sitten kaapissa ruttaantunutta joogapaitaani.

"Urheilu on kansan syöpä." Tämä oli yksi isäni perushokemista. Hänellä ei ollut varmaankaan mitään liikunnallista elämää vastaan; hän piti retkeilystä, pitkistä kävelyistä ja seurakuntien Helsinkiin tuomasta lentopallosta. Luulen että häntä ärsytti pikemmin urheilumaailman ja urheilujohtajien tosikkomaisuus.

Kun minä innostuin Rooman olympialaisten ja Pelén ansiosta urheilusta, kiinnostustani ei suunnattu väkisin muuhun. Olin innokas eri lajien aloittaja ja valikoima oli mittava: yleisurheilu, murtomaahiihto, slalom, mäkihyppy, jalkapallo ja tennis. Harjoittelin ahkerasti erityisesti hiihtoa Seurasaaren jäällä Munkkiniemen kansakoulun hiihtokilpailuja varten. Jouduin kuitenkin varhain toteamaan, että missään lajissa en ollut kuin kohtuullinen keskinkertaisuus. 

Onneksi löysin pienen välivaiheen jälkeen Helsingin keskustan kahvilat, joissa saatoin keskustella, polttaa tupakkaa ja juoda kahvia. Huomasin pian, että kahvilat ja elokuvateatterit ovat minulle tarkoitettuja, ei urheilu. Urheilusta jäivät jäljelle oikeastaan vain uintisessiot poikien kanssa Yrjönkadun uimahallissa lauantaisin.

Uimahalleista tuli tuli pysyvä ystävä. Uinnin lisäksi aloitin viisitoista vuotta sitten äijäjoogan kun ikääntynyt kroppani oli saavuttanut riittävän kankeuden. Eläkevuosina Yrjönkatu vaihtui Vuosaaren uimahalliksi, koska siellä järjestetään eläkeläisten vesijumppaa. Sielläkin voin saunassa kuunnella ukkojen tarinoita, ehkä myös minä avaudun jonkun vuoden kuluttua.

Vaihdoin äijäjoogan rauhalliseen venyttelevään yleisjoogaan logistisista syistä.  Kauppakeskus Hertsissä sijaitsevasta kuntokeskuksesta löysin sopivan ryhmän, eikä joogareissuun kaupungille mennyt enää eläkeläisen koko työpäivää. Korona keskeytti tämän kaiken ja sen aikana muutimme Kruunuvuorenrantaan, etäämmälle Hertsistä.

Uusissa kaupunginosissa on uudenlaisia ratkaisuja. Talomme viereisessä parkkitalossa on asukastila, jonka yhteydessä on myös maksuton kuntosali. Jonkin aikaa mietin pitäisikö minun ryhtyä voimistamaan korona-ajan heikentämiä lihaksiani siellä. Kruunuvuorenrannan fb-ryhmän sivuilla kerrottiin kuitenkin toistuvasti kuvin ja sanoin, miten salin käyttäjät eivät palauta välineitä paikoilleen. Lisäksi luin postauksen, jonka mukaan salille on syytä ottaa mukaan äiti siivoamaan, jos ei osaa panna välineitä paikoilleen. Pelkäsin, että minut paljastetaan kuvan kera, kun kuitenkin tumpeloin jotain laitteiden kanssa.

Onneksi eräänä aamupäivänä joogaopettajani Hertsistä soitti. Olin luvannut hänelle, että alan käydä tunneilla uudestaan kun pahin korona on ohi ja olen saanut kaksi piikkiä. Hän sanoi myös, että kuntokeskuksessa on nuoria ohjaajia, jotka voivat tehdä minulle maltillisen ohjelman ja näyttää rauhallisesti miten laitteet toimivat. Soitto sai minut iloiseksi: voin nousta korona-ajan jäykkyydestä ja kömpelyydestä uuteen kukoistukseen.

Rööperin ja Kruunuvuorenrannan kerhohuoneet

                 Taloyhtiömme kerhohuonetta sisustetaan ja huonekaluja kootaan.

Viime päivinä taloyhtiömme aktiivit ovat koonneet huonekaluja ja sisustaneet rappumme pohjakerroksessa sijaitsevaa tilavaa kerhohuonetta. Vauraus on kasvanut; kaikki on hyvälaatuista ja uutta. Kunhan tilaan saadaan vielä suuri taulutelevisio, josta hallitus on kertonut, ja ikkunoita peittävät verhot, voisi kerhohuoneessa kuvitella istuvansa lentokentän loungessa.

Minulla on lämpimät muistot ensimmäisestä kerhohuoneesta, jossa vietin runsaasti aikaa nuoruudessani. Keskikoululuokilla 1960-luvun puolivälissä lähdimme luokkatoverini Jaskan kanssa yhä useammin seikkailemaan Rööperissä ja sittemmin valloittamaan keskustaa ja sen kahviloita. Oiva lähtöpiste näille retkille oli Jaskan kotitalo Iso Roobertinkadulla lähellä koulua.

Vaikka Jaskan koti oli suuri lääkäriperheen kerrostaloasunto, meillä ei ollut omaa paikkaa siellä. Asunnosta söivät tilaa lääkäri-isän vastaanottohuone sekä suuri eteinen, jossa potilaat odottivat. Lisäksi flyygelille oli oma huone olohuoneen vieressä. Kun perheessä oli paljon lapsia, suuria ja pieniä, ei meillä ollut mitään omaa rauhaa kodin lastenhuoneessa.

Jaskan isä oli kuitenkin rakentanut taloyhtiön luvalla kellariin kerhohuoneen perheen pojille. Kun vanhemmat veljet vähitellen lähtivät kaupungille väljempiin ympyröihin, me saimme kasvavassa määrin isännöidä kämppää. Siellä oli hyvä levysoitin, sohva ja pöytä. Pystyimme kämpässä keskustelemaan, tekemään suunnitelmia, polttamaan tupakkaa ja myöhemmin myös juomaan viiniä kaikessa rauhassa, sillä tupatarkastuksia oli aniharvoin. Meillä oli käsittämätön onni saada viettää aikaa omassa tilassa.

Kämpän ainoa varsinainen rajoite liittyi rapusta kellarikerrokseen johtavaan oveen, jonka talonmies sulki joka ilta kello yhdeksän, eikä sieltä sen jälkeen päässyt ulos. Se pakotti meidät liikkeelle kaupungille ennen oven lukitsemista. Jaska jäi jonkin kerran jumiin kerhohuoneeseen ja joutui kirjoittamaan seuraavana aamuna koulun myöhästymislappuun legendaarisen selityksen: "lukittujen ovien taakse jääminen".

Nyt minulle avautuu toisen kerran pääsy alakerran kerhohuoneeseen. Taloyhtiön hallitus ei ole vielä lähettänyt kerhotilan käytön sääntöjä, joten vielä en tiedä rajoituksista. Tupakkaa ja piippua en enää polta ja saan viikonloppuisin juoda viiniä kotona hyvän ruoan kanssa. Kotona voin myös soittaa vanhanaikaisesti cd-levyjä. Kotimme on epäilemättä tarkoituksellisesti minimalistinen, joten joskus voisi olla virkistävää päästä väljään kerhohuoneeseen. 

Mutta mitä tekisin kerhohuoneessa? Alanko kutsua sinne naapureita viikonloppuisin yhteiselle aperitiiville ennen illallisaikaa? Pitääkö minun ryhtyä ensimmäistä kertaa elämässäni hokihörriksi ja rakentaa kerhohuoneeseen naapureiden kanssa kisastudiotraditio? Vai varata kerhohuone poikien pokeri-iltoja varten, joita olen onnistunut välttämään koko elämäni? Ehkä annan kuitenkin elämän kuljettaa ja jään odottamaan ensimmäistä kutsua kerhotilaan.

Korttelin kaksi bloggaria

               Kameraliike Rajalan kuvauskoulu bloggareille Postitalossa keväällä 2015

Muutimme Kruunuvuorenrantaan marraskuussa 2020. Toisena iltana lähdin uudesta kodista viemään pakkausjätettä suureen roskalaatikkoon. Tapasin pihalla vanhan yhteistyökumppanini, bloggari ja influensseri Nata Salmelan, joka veti aikoinaan yhdessä ammattivalokuvaajan kanssa kameraliike Rajalan maksutonta kuvauskoulua bloggareille. Olin kurssilla oppilaana. Kurssin osanottajat saattoivat myös ostaa edulliseen hintaan pienen, mutta hyvälaatuisen järjestelmäkameran. Valokuvaajaa minusta ei koskaan tullut, mutta kurssilla oli antoisaa.

Nata muisti minut heti, vaikka kurssista oli jo viisi vuotta. Ehkä siksi, että olin kurssilla erilainen nuori. Kaikki muut olivat naispuolisia bloggareita ja iältään suunnilleen lasteni ja lastenlasteni puolivälistä. Kurssin alussa kuvailimme blogiamme ja sen kohdeyleisöä. Kun kerroin, että minulla on monenikäisiä  lukijoita, jopa nelikymppisiä, muut nauroivat, sillä kenelläkään ei ollut niin vanhoja seuraajia.

Nata kertoi minulle muuttaneensa meitä ennen naapuritaloon, jonka kanssa meillä on yhteinen piha.  Samalla tutustuin hänen vaunussa nukkuvaan poikaansa. Tiesin kyllä hänen muutostaan Kruunuvuorenrantaan, sillä olin lukenut lehdistä hänen asettumisestaan tänne loft-asuntoon. 

Meitä on siis kaksi bloggaria samassa korttelissa, mutta en usko, että viemme tilaa toisiltamme. Nata on suosittu ja hänellä on paljon seuraajia. Lisäksi hän tekee tuloksellista kaupallista yhteistyötä eri firmojen kanssa. Iltapäivälehtien mukaan Nata on onnistunut loistavasti myös taloudellisesti bloggarina ja influensserina.

Minulla on hyvin suppea lukijakunta ja olen vierastanut kaikenlaista kaupallista yhteistyötä. Kun minulla on vakaa sponsori Keva, joka maksaa tililleni valtion puolesta kuukausittain maltillisen summan elinkustannuksia ja kirjoitustyötä varten, en ole tuntenut tarvetta yritysyhteistyölle. Olen toki joskus leikkinyt ajatuksella mahdollisista yhteistyökumppaneista, mutta en ole keksinyt innostavia partnereita. En ainakaan vielä ole syttynyt markkinoimaan Armi-vanhusnojatuoleja, lääkärikeskuksen Jäärähuoltoa tai senioriskoottereita. Siksi en ole myöskään lähtenyt kysymään Natalta neuvoja kaupallista yhteistyötä varten. Olemme sen sijaan puhuneet iloisesti lapsista ja kotien kalustamisesta.

Olen kuitenkin tyytyväinen yhteen Natan analyysiin. Hän on kertonut lehdissä ostaneensa asuntonsa Kruunuvuorenrannasta vanhuudenturvaksi, koska kun silta ja raitiovaunu tulevat tänne ja alueesta tulee kiinteä osa keskeistä Helsinkiä, asuntojen hinnat nousevat roimasti. 

Minä luotan kyllä valtiotyönantajan eläkkeiden maksukykyyn, mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että asun vanhana miehenä mondeenissa kaupunginosassa, vähän niin kuin uudessa Punavuoressa.