Uimakaverit

           Eero Lehto ja kirjoittaja Toftan uimarannalla Gotlannissa kesällä 1966.

Lapsena ja varhaisnuorena kaipasin uimakavereita. Lomaviikot perheen kanssa joko maalaistalo-täysihoitolassa Hämeessä tai vuokratalossa Ahvenanmaalla sujuivat hyvin, mutta kolmen kuukauden kesä oli pitkä. Kävimme alkuun äidin kanssa uimarannalla, mutta sitten hänen piti ryhtyä hoitamaan pikkuveljeä. Isä tuntui aina kesäisin kadonneen rippikoulu- ja muille leireille. Onneksi minulla oli sisko, kun parhaat munkkiniemeläiset kaverini olivat lähteneet perheineen Siikajärven tai Lohjan huviloille.

Isovanhemmista ei ollut iloa uima-asioissa, vaikka muutoin tein kävely- ja seikkailuretkiä äidinisän kanssa. En muista nähneeni koskaan isovanhempiani uimassa; muistan vain isoisän ilmakylvyt ja sen että hän osasi seisoa käsillään vielä vanhana miehenä. Mielikuvissa äidinisällä on aina päällä kesäpuku ja isoäideillä vaalea kesätakki, uusi kesähattu ja neulotut käsineet. En olisi voinut kuvitellakaan uimaretkiä heidän kanssaan.

Uimaelämä parani nuoruuden alkaessa. Pääsin pakoon kesätyhjää Munkkiniemeä ensin Johanneksen seurakunnan kesäpaikkaan Kivisaareen Helsingin itäisessä saaristossa ja myöhemmin nuoruuden kesieni mansikkapaikkaan Gotlantiin. Kahtena ensimmäisenä kesänä Gotlannissa ahkeroin aamupäivät kielikurssilla, mutta lounaan jälkeen otimme aurinkoa Toftan loppumattoman pitkällä hiekkarannalla ja uimme aavan meren suurissa aalloissa. Kun pääsin tiskaajan tehtäviin moneksi kesäksi täysihoitola Toftagårdeniin, katselimme usein iltaisin rannalla horisontin taakse laskeutuvaa suurta punaista aurinkoa ja joskus hulluttelimme uimalla Marimekon pitkissä raitayöpaidoissa.

Minusta ei onneksi tullut isäni lailla pappia, sillä olisin varmaan pappina viettänyt omien lasteni lapsuuden parhaat uimavuodet rippi- ja kesäleireillä. Nyt saatoin matkustaa lasten kanssa veneellä Pihlajasaareen, pyöräillä Mustikkamaalle ja leikkiä nuorimmaisen kanssa naturistia Ahvenanmaan kallioilla. Leireille lähtivät lapset, en minä.

Kahdessa sukupolvessa isovanhempien rooli on muuttunut: mummit ja papat ovat lastenlastensa parhaita uimakavereita. Kun vaimoni jäi eläkkeelle, suunnittelimme asian kunniaksi matkaa tavanomaista pitemmälle. Tytär kuuli puheemme ja alkoi houkutella meitä perheensä mukaan lomamatkalle kauas lämpöön. Ja oikeastaan, voiko meillä olla parempaa seuraa kuin lapsenlapset. Uimme kahden viikon ajan uima-altaalla, kannattelimme nuorempaa veden päällä ja otimme vastaan vanhempaa vesiliukumäestä. Toki ratsastimme elefantilla ja ajoimme tuk-tukilla, mutta uiminen oli päivien päätehtävä.

Tämän kesän ylipitkällä hellejaksolla isot lapsenlapset olivat viikon päiväkerhossa luonamme. Vältyimme monilta tavanomaisilta sisarustappeluilta, koska saatoimme lähteä joka päivä uimarannalle. Siellä lapsenlapset heittelivät nauraen palloa ja näyttivät isoisälle hienoja sukelluksia. Ja myös ruoka maistui hyvin uimareissujen jälkeen.

Saimme kesällä tarjouksen, josta emme voineet kieltäytyä. Meitä pyydettiin mukaan nuorimman lapsenlapsemme uimakavereiksi etelään silloin kun Helsingissä on pimein ja loskaisin aika. Ja vastaus oli taas selvä: voiko meillä olla parempaa uimakaveria ja keskustelukumppania syysmatkalla aurinkoon kuin lapsenlapsemme.

Vanha mies ja punalippu parvekkeella

Alkukesästä valvoin pojantyttäreni päiväunta. Hän on ollut aina hyvä nukkumaan päiväunia, mutta huolestuin kahden ja puolen tunnin jälkeen. Menin istumaan punaiseen nojatuoliini, joka oli retkisängyn vieressä, jotta kuulisin varmasti hänen hengityksensä. Ilmeisesti leikit isoisän kanssa ovat uuvuttavia, koska hän nukkui melkein neljä tuntia.

Kävin iPadistani läpi sähköpostia. Koska olen hoitanut vanhojen sukulaisteni ja kuolinpesien asioita, olen näissä tehtävissä vienyt huonekaluja ja tauluja huutokauppakamareihin. Minulle tulee siksi säännöllisesti sähköpostia Bukowskilta. Nyt tuolissa istuessani päätin perehtyä kokonaan netissä  käytävään taiteen, designin ja antiikin huutokauppaan.

Melko pian havaitsin Bukowskis Marketin ruotsalaisessa tarjonnassa kauniin värilitografian Tukholman Vanhasta kaupungista, jossa näkyi lyhytaikainen lapsuudenkotini Kornhamstorget 49. Isäni ollessa Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina asuimme siellä kuvanveistäjä Christian Bergin asunnossa vuokralaisina. Litografian lähtöhinta oli kohtuullinen, joten tein nettitarjouksen. Minulla ei ollut tähän ostoseikkailuun vaimoni lupaa, mutta oletin voivani tehdä omalla päätökselläni satasen hankinnan.

Nettihuutokaupan kuuma vaihe - viimeiset viisi minuuttia - alkoi kun jo olimme siirtyneet pojantyttären talon hiekkalaatikolle. Yritin kilpailla taulusta iPadillani, mutta rohkeuteni itsenäiseen investointiin päättyi sadanviidenkympin kohdalla. Onnellinen voittaja sai taulun vitosen minun tarjoustani korkeammalla hinnalla, mikä tietysti harmitti suunnattomasti. Vaikka olen ollut aina intohimoton pelimies, tajusin että nettihuutokauppa on sangen koukuttavaa.

Harmistuksessani ryhdyin tutustumaan taulun tekijään. Googlaamalla selvisi, että Svenolof Ehrén (1927-2004) oli ruotsalainen rauhan- ja työväenliikkeen veteraani. Hän oli 1950-luvulla liittynyt kommunistiseen puolueeseen ja pysyi kuolemaansa asti sen perillisen, Vänsterpartietin, jäsenenä. Hän oli taidemaalari ja graafikko, joka oli suunnitellut erityisen paljon kirjankansia, postimerkkejä ja julisteita. Viimeiset vuotensa Svenolof asui Slussenin vieressä taiteilija-asunnossa, jossa häntä ennen oli asunut Evert Taube.

Tukholman nuoremman polven vasemmistolaiset olivat oppineet tuntemaan Svenolofin, vaikka eivät välttämättä tienneet hänen nimeään. Vanhana ja sairaana Svenolof ei vappupäivisin enää päässyt marssille, mutta hän laittautui aina parvekkeelle punalipun kanssa tervehtimään marssikulkuetta. Vasemmistonuoret muistavat Södermalmstorgetin vanhan miehen, joka kannusti parvekkeelta uusia sukupolvia.

Nykyään firmoilla mutta myös tauluilla pitää olla tarina. Tämä taustatarina oli niin hyvä, että koko kesän metsästin ruotsalaisista nettihuutokaupoista värilitografiaa vanhasta kotitalostani. Kiitos huutokauppojen oivien hakutoimintojen onnistuin hankkimaan Ehrénin työn Kornhamstorgetista. Maksoin siitä tietysti enemmän kuin ensimmäisen nettihuutokauppani voittaja.

Muistoja Ollista

Tein viimeisen kesämatkan Salon taidemuseon Veturitalliin, jossa on esillä Olli Lyytikäisen retrospektiivinen näyttely. Seinillä on tiiviisti ripustettuna kaikkiaan 140 hänen työtään.

Kerta toisensa jälkeen olen hämmästellyt miten mittava, ainutlaatuinen ja syvästi vaikuttava Ollin tuotanto on. Aika ei ole himmentänyt teosten voimaa, pikemmin päinvastoin. Kun olen riittävän monta kertaa katsonut niitä rauhallisesti eri näyttelyissä, olen oppinut näkemään entistä selvemmin Ollin monikerroksisia oivalluksia. Tällä kerralla katsoin erityisen kiinnostuneena tunnetilojen suoraa visuaalista välittymistä maalauksissa.

Olli oli nuoruudenystäväni parin intensiivisen vuoden ajan kohta 1960-luvun puolivälin jälkeen. Olimme yhdessä luokkatoverini Jaskan - joka kaupungilla tunnettiin Pikku-Jaskana - ryhtyneet ottamaan haltuun keskustaa ja sen kahviloita. Viimeistään keväällä 1967 olimme tutustuneet Olliin; varmaankin kaikista estoista vapaa Jaska oli ryhtynyt puheisiin. Olli vaikutti minuun paljon, minä tuskin suuremmin häneen.

Kolme seikkaa jäi heti mieleen Ollista. Hänen kanssaan oli helppoa ja hauskaa keskustella. Hän oli nokkela ja älykäs ja hänen ajatuksenjuoksunsa avautui yllättäviin suuntiin. Olli piirsi aina ja kaikkialla ja teki sen uskomattoman taitavasti. Hänen habituksensa oli boheemin huoleton, mutta tyyliltään varma: vaalea ja kaunis pitkä tukka, viikset, tweed-takki, pulloveri, huivi ja tukevat nahkakengät.

Istuimme iltapäivät ja illat Aleksin Akvaario-Nissenillä ja joskus muissakin kahviloissa, joissa kohtasimme ilman eri sopimusta. Olli oli minusta aina niin täysin vapaa ihminen, että en voinut lainkaan ymmärtää, että hän vielä tavatessamme kävi koulua. Istuskellessamme kahviloissa hänellä oli käynnissä jatkuva intensiivinen ideointi, jota hän auliisti selosti minulle ja Jaskalle. Joskus vaelsimme puistoissa tai kävimme leffassa, mutta ennen muuta puhuimme paljon.

Loppukesästä 1967 Olli oli lähdössä Lontooseen. Olin itse rahoissani, sillä olin tiskannut kesän Gotlannissa. Lainasin hänelle 150 markkaa matkaa varten. Summa oli suuri, sillä rahalla olisi voinut ostaa pullon punaviiniä joka lauantai koko lukuvuoden ajan. Velan takaisinsaanti oli vaikeaa. Se kesti seuraavaan kevääseen ja silloinkin siitä palautui vain puolet rahana ja toisena puolikkaana vastaanotin yhden maalauksen ja pari pienempää työtä Ollilta hänen Vuorikadun ateljeerissaan.

Pitkä velkasuhde ei syönyt ihmeemmin ystävyyttämme, mutta aika pian tiemme kulkivat eri suuntiin. Minusta tuli ensin elokuvakerholiikkeen ja Teiniliiton aktiivi ja myöhemmin vasemmistolainen radikaali yliopistolla. Jaska lopetti koulun ja myös Oopperan balettikoulun ja ryhtyi pysyvästi elämäntaiteilijaksi. Ollista kehittyi nopeassa tahdissa se loistava taidemaalari, jona me hänet tunnemme, ja Elonkorjaajien jäsen.

Iloitsin ja olin myös vähän ylpeäkin vanhan kaverin nopeasta menestyksestä erityisesti Ruotsissa. Näin Ollia enää satunnaisesti kadulla tai kapakassa. Näissäkin pienissä kohtaamisissa syntyi sydämellisiä ja iloisia keskusteluja, mutta vähitellen yhteys katkesi kokonaan. Jaska pysyi Ollin uskollisena ystävänä ja avustajana tämän kuolemaan asti.

Olen jälkeenpäin miettinyt Ollia enemmän nuorukaisena kuin ainutlaatuisen lahjakkaana taidemaalarina. Miten on mahdollista, että Heinävedeltä pienistä oloista lähtenyt 17-vuotias nuorukainen saapuu tyylillisesti sekä seurustelu- ja keskustelutaidoiltaan valmiina valovoimaisena originaalifiguurina Akvaario-Nissenille kuin lordi Byronin tuhlaajapoika olisi tullut joukkoomme?