Kerta toisensa jälkeen olen hämmästellyt miten mittava, ainutlaatuinen ja syvästi vaikuttava Ollin tuotanto on. Aika ei ole himmentänyt teosten voimaa, pikemmin päinvastoin. Kun olen riittävän monta kertaa katsonut niitä rauhallisesti eri näyttelyissä, olen oppinut näkemään entistä selvemmin Ollin monikerroksisia oivalluksia. Tällä kerralla katsoin erityisen kiinnostuneena tunnetilojen suoraa visuaalista välittymistä maalauksissa.
Olli oli nuoruudenystäväni parin intensiivisen vuoden ajan kohta 1960-luvun puolivälin jälkeen. Olimme yhdessä luokkatoverini Jaskan - joka kaupungilla tunnettiin Pikku-Jaskana - ryhtyneet ottamaan haltuun keskustaa ja sen kahviloita. Viimeistään keväällä 1967 olimme tutustuneet Olliin; varmaankin kaikista estoista vapaa Jaska oli ryhtynyt puheisiin. Olli vaikutti minuun paljon, minä tuskin suuremmin häneen.
Kolme seikkaa jäi heti mieleen Ollista. Hänen kanssaan oli helppoa ja hauskaa keskustella. Hän oli nokkela ja älykäs ja hänen ajatuksenjuoksunsa avautui yllättäviin suuntiin. Olli piirsi aina ja kaikkialla ja teki sen uskomattoman taitavasti. Hänen habituksensa oli boheemin huoleton, mutta tyyliltään varma: vaalea ja kaunis pitkä tukka, viikset, tweed-takki, pulloveri, huivi ja tukevat nahkakengät.
Istuimme iltapäivät ja illat Aleksin Akvaario-Nissenillä ja joskus muissakin kahviloissa, joissa kohtasimme ilman eri sopimusta. Olli oli minusta aina niin täysin vapaa ihminen, että en voinut lainkaan ymmärtää, että hän vielä tavatessamme kävi koulua. Istuskellessamme kahviloissa hänellä oli käynnissä jatkuva intensiivinen ideointi, jota hän auliisti selosti minulle ja Jaskalle. Joskus vaelsimme puistoissa tai kävimme leffassa, mutta ennen muuta puhuimme paljon.
Loppukesästä 1967 Olli oli lähdössä Lontooseen. Olin itse rahoissani, sillä olin tiskannut kesän Gotlannissa. Lainasin hänelle 150 markkaa matkaa varten. Summa oli suuri, sillä rahalla olisi voinut ostaa pullon punaviiniä joka lauantai koko lukuvuoden ajan. Velan takaisinsaanti oli vaikeaa. Se kesti seuraavaan kevääseen ja silloinkin siitä palautui vain puolet rahana ja toisena puolikkaana vastaanotin yhden maalauksen ja pari pienempää työtä Ollilta hänen Vuorikadun ateljeerissaan.
Pitkä velkasuhde ei syönyt ihmeemmin ystävyyttämme, mutta aika pian tiemme kulkivat eri suuntiin. Minusta tuli ensin elokuvakerholiikkeen ja Teiniliiton aktiivi ja myöhemmin vasemmistolainen radikaali yliopistolla. Jaska lopetti koulun ja myös Oopperan balettikoulun ja ryhtyi pysyvästi elämäntaiteilijaksi. Ollista kehittyi nopeassa tahdissa se loistava taidemaalari, jona me hänet tunnemme, ja Elonkorjaajien jäsen.
Iloitsin ja olin myös vähän ylpeäkin vanhan kaverin nopeasta menestyksestä erityisesti Ruotsissa. Näin Ollia enää satunnaisesti kadulla tai kapakassa. Näissäkin pienissä kohtaamisissa syntyi sydämellisiä ja iloisia keskusteluja, mutta vähitellen yhteys katkesi kokonaan. Jaska pysyi Ollin uskollisena ystävänä ja avustajana tämän kuolemaan asti.
Olen jälkeenpäin miettinyt Ollia enemmän nuorukaisena kuin ainutlaatuisen lahjakkaana taidemaalarina. Miten on mahdollista, että Heinävedeltä pienistä oloista lähtenyt 17-vuotias nuorukainen saapuu tyylillisesti sekä seurustelu- ja keskustelutaidoiltaan valmiina valovoimaisena originaalifiguurina Akvaario-Nissenille kuin lordi Byronin tuhlaajapoika olisi tullut joukkoomme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti