Olen pitänyt blogia nyt kaksi vuotta. Loma-aikoja lukuun ottamatta olen kirjoittanut viikoittain ja julkaissut blogissa yhteensä 81 kirjoitusta. Blogin laskurin mukaan sivuillani on käyty vajaat 10 000 kertaa ja kutakin tekstiäni on lukenut noin satakunta ihmistä. Minusta se on paljon, tosin ei tietenkään mitään verrattuna trendikkäiden muoti- ja elämäntapablogistien lukija- ja seuraajamääriin.
Siirrän nyt blogini telakalle. En lähde arvailemaan telakoinnin kestoa ja suoritettavia toimenpiteitä, mutta kerron alla hieman ratkaisun taustasta. Persoonakohtaisten syiden lisäksi arvelen, että blogistin katu-uskottavuutta voi parantaa siirtyminen ns. uudistumaan ja ottamaan happea.
Kävin viime marrakuun lopulla vastaanotolla. Lääkäri totesi pitkän keskustelun johtopäätöksenä, että minun olisi syytä priorisoida ruumiillisia harjoituksia henkisten pyrintöjen sijaan. Päivittäisessä elämässäni fyysiset harjoitteet pitää suorittaa aina ennen kuin voin edes ajatella kirjoitustöitä, elokuvia, konsertteja jne. Pelkät seesteiset kävelyretket eivät riitä vaan minun on saatava pulssi nousemaan säännöllisesti.
Lääkärin mukaan minun on saatava viikko-ohjelmaani riittävästi punaisia blokkeja, joissa pulssi nousee kunnolla. Vasta näiden merkintöjen jälkeen on oikeus ja lupa istahtaa kuuntelemaan konserttia. Hankin heti Itiksen Suomalaisesta kirjakaupasta punaisen korostuskynän, jolla merkitsen suoritteet muistikirjaani. Joulupukki oli selvästi mukana lääkärin juonessa, sillä sain joululahjaksi tummansinisen aktiivisuusrannekkeen, joka mahdollistaa mm. pulssin seuraamisen.
Olen nyt käynyt Vuosaaren uimahallissa vesijumpassa, lisännyt pyrähdyksiä normaaliuinneilla ja yrittänyt saada itseni entistä säännöllisemmin punttikselle. On myönnettävä, että olen vielä alkutaipaleella.
Jo pojasta lähtien olen suhtautunut luottavaisesti eläkemiehen elämään, koska saatoin lukiolaiseksi asti seurata isoisääni. Kuljimme yhdessä Helsingin rantoja pitkin ja hän kertoi menneestä maailmasta. Hänellä oli kävelykeppi sekä puvun liivin taskuissa nitropurkki ja pieni onnea tuottava nukke. Ehkä juuri rauhallisten kävelyretkien ja pikkunuken ansiosta hän eli kahdeksankymmenvuotiaaksi.
Minun on täysin mahdotonta kuvitella isoisääni vesijumpassa Matin ja Tepon tahdissa, vaikka hän oli entinen painija ja osasi nuorempana seistä käsillään. Näyttää siltä, että minun on elettävä uusien oppien mukaan ja siksi noudatettava lääkärin suosittelemaa punaisten blokkien politiikkaa. Kirjalliset työt eivät enää voi olla elämäni keskiössä.
Pieni yllättävä muutos tapahtui kuitenkin lääkärin vastaanoton ja uuden elämän aloittamisen jälkeen. Minut nimettiin lautamieheksi käräjäoikeuden kokoonpanoon, joka istuu koko kevään pitkää ja vaativaa juttua. Monilla viikoilla istuntopäiviä on kaksi tai kolme.
Minun ei tämän johdosta tarvitse enää pelätä ylikuntoa eikä addiktoitumista fyysiseen harjoitteluun. Voin pukea useina aamuina ylleni talvikäräjäpuvun ja kävellä arvokkaasti salkku kädessä Itämerenkatua kohti Oikeustaloa. Vapaapäivät voin käyttää kuntoiluun ja kevennettyyn punaisten blokkien politiikkaan, mutta jääkö minulle enää aikaa uudistua blogistina?
