Ensimmäinen kaupunkibulevardi

                         Laajasalontien moottorikatu rakennetaan kaupunkibulevardiksi.

Minulla on lämmin ja nostalginen suhde bulevardimaisiin puistokatuihin. Lapsuuteni ja nuoruuteni tärkein katu oli Munkkiniemen puistotie, jota pitkin kuljin Timon ja Karin kanssa Laajalahdentien kansakouluun, ja jonka varrella sijaitsi viimeinen lapsuudenkotini.

Munkkiniemen puistotie oli kaunis ja elävä katu 1950- ja 1960-luvuilla, jonka varrelta löysi melkein kaiken tarvitsemansa. Itse katu oli kaunis: keskellä kolisi nelosen raitiovaunu, kiskojen vierellä sijaitsivat hiekkakäytävät ja lehmusrivistöt sekä laitimmaisena asvaltoidut autotiet ja jalkakäytävät. Katua reunustavien talojen kivijaloissa oli liikkeitä joka lähtöön: elokuvateatteri, valokuvausliike, pankkeja, parturi, lyhyttavaraliike, kahviloita, kemikalio, elintarvikekauppoja, kukkakauppa, paperikauppa sekä varmaan muutakin. Ja myös kirkkoherranvirasto.

Kävin keskikoulun viimeisiä luokkia kun muutimme isän viimeiseen virka-asuntoon toiseen Munkkiniemen porteiksi kutsutuista korkeista taloista, jotka aikoinaan tuntuivat pilvenpiirtäjiltä. Asuntomme sijaitsi seitsemännessä kerroksessa ja sieltä näki kolmeen ilmansuuntaan. Asuin pienessä huoneessa keittiön takana, josta katselin lehmuksia ja raitiovaunuja kaikkina vuodenaikoina.

Helsingin kaupunkisuunnittelun perusideoihin kuuluu nykyään sisään- ja ulostulokatujen muuttaminen kaupunkibulevardeiksi. Ne ovat varmaan kovin erilaisia kuin nuoruuteni Munkkiniemen puistotie, mutta vasta aika näyttää millaisiksi ne muodostuvat.

Ensimmäistä uuden ajan kaupunkibulevardia on alettu rakentaa Laajasalontielle, joka on ollut tähän asti moottorikatu, eräänlainen köyhän miehen lyhyt moottoritie, jolla autoilijat ovat nostaneet nopeuttaan. Suunnitelmien mukaan Laajasalontiestä tulee entistä viihtyisämpi katu, jota käyttävät jalankulkijat, pyöräilijät, bussit, autot ja myöhemmin raitiovaunut. Katupuita istutetaan rivistöt pyöräteiden ja autokaistojen väliin sekä raitiotien molemmin puolin.

Työt alkoivat maaliskuussa 2021 ja katutyön pitäisi olla valmis loppuvuonna 2022. Tätä katutyötä seuraan melkein joka päivä, kun kuljetan taito- ja muodostelmaluistelijoita eri jäähalleille. Toistaiseksi autoilijoiden meno kolmenkympin alueeksi muuttuneella katualueella on pysynyt kohtuullisena, enkä ole törmännyt liikenneraivoon tai yltiöpäisiin kiihdytyksiin.

Olen huomannut, että iän myötä ympyrät kutistuvat ja aika moniin uuden maailman asioihin alan suhtautua lievällä välinpitämättömyydellä. Kalasataman ja Keski-Pasilan pilvenpiirtäjiä kohtaan minulla ei ole voimakkaita tunteita, tuntuu kuin ne eivät enää kuuluisi minun maailmaani. Kruunusiltoihin ja sen päällä kulkevaan raitiovaunulinjaan, vesiliikennereitteihin Kruunuvuorenrannasta keskustaan ja Laajasalon uuteen puistokatuun sen sijaan suhtaudun suurella harrastuneisuudella ja kiinnostuksella, sillä ne vievät minut suureen maailmaan niin kuin ennen nelosen raitiovaunu Munkkiniemen puistotieltä.    

Kotia rakennetaan

                                         Kruunuvuorenrantaa rakennetaan.

Muutimme ensimmäiseen omaan asuntoon Länsi-Pasilaan vuonna 1984. Talo valmistui jouluksi, mutta saatoimme seurata pitkään rakentamista. Vielä tuohon aikaan turvallisuusmääräykset olivat löysät: työmaalle, rappuun ja asuntoon pääsi kävelemään ilman esteitä.

Pyöräilimme usein lauantaisin lasten kanssa tutkimaan uutta taloa ja asuntoa. Kiipesimme portaita kuudenteen ja saatoimme siellä katsoa mihin huoneet sijoittuvat ja mihin kukin meistä muuttaa asumaan.

1980-luvun puoliväli ei ollut rakentamisen laadun kulta-aikaa, tai sitten meille sattui poikkeuksellisen huono rakentajaonni. Palelimme ensimmäisenä yönä vaimon kanssa, koska parvekkeen ovi oli asennettu täysin väärin. Muutaman viikon kuluttua alkoi asunnon pitkäaikainen vaiva: vanhempien makuuhuoneen katto vuosi, vaikka sitä korjattiin kerta toisensa jälkeen. Ja lopulta talon putket oli uusittava jo kahdenkymmenen vuoden käytön jälkeen.

Vaikka nämä rakennustekniset ongelmat raivostuttivat aikoinaan, muistelen runsasta kahtakymmentä vuotta Länsi-Pasilassa lämmöllä. Talon sijainti kantakaupungin vieressä oli erinomainen, asunnon pohja mainio viisihenkiselle lapsiperheelle, Keskuspuisto sijaitsi vieressä ja keittiön ikkunasta näkyi Stadikan torni. Työtä ja touhua riitti, mutta myös lasten ja vanhempien energiaa.

Kun muutimme vuonna 2020 vanhuudenkotiin Kruunuvuorenrantaan, ei ollut tietoakaan seikkailuista rakennustyömaalla; kaikki vierailut työmaalla oli kielletty jyrkästi. Vastapainoksi talon esite oli kattava ja korkeatasoinen. Erityisen hauskaa oli saada joka perjantai rakennusyhtiön työmaainsinöörin Hannu-Petterin sähköpostiviesti kuvineen, jossa hän esitteli rakentamisen edistymistä. Meille muodostui uusi rytmi viikonloppuihin: perjantaina HP:n raportti ja kuvat ja lauantaina kauppareissulla koukkaus Kruunuvuorenrantaan, jossa tutkiskelimme valmistuvaa taloa aidan takaa eri näkökulmista.

Nyt on takana jo kohta viisi kuukautta uudessa kodissa, emmekä ole havainneet rakennusvirheitä. Pari pientä juttua on korjattu, mutta nekin nopeasti. Lisäksi rakennusliikkeen miehet olivat mukavia ja auttavaisia kun teimme tunnin mittaista vastaanottotarkastusta. Ja heihin on saanut yhteyden mutkattomasti. Samaa ei voi sanoa pankeista, joiden kanssa jouduin olemaan yhteydessä kun muutimme.

Tämä on ensimmäinen asunto, johon olemme ostaneet uusia huonekaluja muuttaessamme. Tähän asti olemme selvinneet Etelä-Helsingin ja Töölön vinttien aarteilla. Ne ovat olleet toki kauniita, mutta raskaita, tummia ja isokokoisia, jotka eivät sovi uuteen minimalistiseen kotiin. Vaikka suurin osa näistä vinttien aarteista on lähtenyt jatkamaan kiertoaan, jotain on aina hyvä säilyttää. Kodissamme löytyi paikka laiskanlinnalle, jossa äiti luki koulutyttönä romaaneja, ja isoisän arkistokaapille, jonka hän teetti poikamiesboksiinsa toimiessaan kruununnimismiehenä Jaalassa Venäjän vallan aikana.

Karsinta on ankaraa ja vaativaa työtä. Huonekalujen, taulujen, kirjojen ja arkistojen karsinta ei ole kuitenkaan jättänyt vammoja sieluun. Itse asiassa olo on nyt keveämpi kuin aloittaessamme seulontaa vanhassa ja suuremmassa kodissamme Herttoniemenrannassa. En kuitenkaan yritä leikkiä täydellistä: meillä on jäljellä Pelicanista vuokrattu pieni varasto, koska asuntoomme kuuluvaan alakerran kanakoppiin ei mahdu juuri mitään.

 

Haakoninlahdella kadonnut uistin

                                                 Haakoninlahti

Perhetuttavamme asui poikavuotensa Kulosaaressa. Hän kävi usein kalastamassa isänsä kanssa Haakanoninlahdella. Eräällä kalastusreissulla hänen paras uistimensa juuttui kiinni ja katosi lopullisesti. Siitä lähtien ystävämme on surrut kadonnutta uistinta.

Kun muutimme Kruunuvuorenrantaan, hän pyysi minua katselemaan rantakivien välissä kimaltelevaa uistinta. Lupasin ilman muuta tehdä näin, sillä kadonnut uistin toisi taatusti hänelle takaisin myös lapsuuden loistavan kalaonnen. Sanoin että etsintään voi kuitenkin kulua aikaa. Juuri nyt rannoilla myllätään ja olosuhteet etsinnälle eivät ole parhaat mahdolliset. Voi tosin käydä niin, että tässä mylläyksessä uistin tulee esiin piilopaikastaan.

Haakoninlahti (Håkansvik) on vanha kalastusalue. Nimellä ei ole mitään tekemistä Norjan kuningashuoneen kanssa, nimen tausta on arkisempi. Helsingin pitäjän sisämaan kylille myönnettiin nautintaoikeuksia  saariston kala-apajille mm. päivätöitä ja saalisosuuksia vastaan. Satamapaikoista Håkansvik oli määrätty Hakunilan (Håkansböle) kylän apajaksi.

Helsingin kaupunkisuunnittelussa on viime vuosikymmeninä tapahtunut huomattava muutos: uusien kaupunginosien rannat ja rantaraitit rakennetaan hyvään kuntoon. Ja aika usein rantojen taloihin tulee myös ravintoloita. Herttoniemenrannassa kuljimme oikeastaan päivittäin rantaa pitkin Tuorinniemen uimarannan ohi Herttoniemen kartanon puistoon. 

Vielä 1950- ja 1960-luvuilla asia toisin: rannat olivat usein jättömaata. Lapsuudenkodistani Munkkiniemessä oli kivenheiton mittainen matka merenlahdelle. Rannalla oli laitureita moottoriveneille, mutta enimmäkseen rannassa kasvoi vapaana kaislikko. Kun kevät eteni, kulkivat puliukot Riihitietä korkeaan kaislikkoon, jossa he saattoivat piilossa katseilta viettää rauhallisia ja aurinkoisia kevätpäiviä ja juoda viinaa.

Kruunuvuoreen rakennetaan kuuden kilometrin mittainen rantareitti,  joka toteutetaan vaiheittain. Tänne on tulossa myös kolme venesatamaa. Hetkessä ne eivät ole valmiita, mutta jaksan odottaa. Luulen, että menee joitain vuosia ennen kuin voin istua kesäiltoina terassilla meren äärellä nauttimassa kuivaa valkoviiniä ja etsiä katseellani kivikosta ystäväni kadonnutta uistinta.

Perhetuttavamme ovat antaneet meille myös toisen tehtävän. Heillä on kesäpaikka Pohjois-Pohjanmaalla Kiiminkijoella, rouva on syntyisin Oulusta. Aikaisemmin tilan omisti vanha rovasti, joka käyskenteli piha-alueella ajan tavan mukaan vaaleassa kesäpuvussa. Hänen solmioneulansa, jossa oli aito timantti, oli pudonnut kasvimaalle. Solmioneulaa on etsitty vuosikymmeniä, mutta joka kesä ystävämme kehottavat meitä tarkkaavaisuuteen. Jospa solmioneula löytyisi tänä kesänä. Olisin iloinen jos voisin palkita vieraanvaraisen isäntäväkemme arvokkaalla muinaismuistolla.

Ampu tulee!

                                     Kallioita räjäytetään Kruunuvuorenrannassa.

Kotiimme kuuluvat arkisin pitkin päivää ensin hälytysäänen ujellus ja sitten kunnon jysähdys. Kaupungin miehet Staralta räjäyttävät Koirasaarentien toisella puolella kalliota. He valmistelevat Kruunuvuorenrannan tieverkon rakentamista ja Koirasaarentien jatketta kohti rantaa ja tulevaa siltaa. Raitiovaunu kulkee tätä reittiä kaupungin ytimeen.

Muistelen miten muiden pikkupoikien kanssa seurasin innokkaana 1950-luvulla Munkkiniemessä räjäytyksiä työmailla. Runsaassa kuudessakymmenessä vuodessa olen ehtinyt unohtaa huusiko räjäytystöiden päällysmies todellisuudessa legendaarisen varoituksen: "Ampu tulee!".

Yhtä asiaa ihmettelen. Kallionlohkareiden lentäminen räjäytyksissä estetään myös nykyään suurista halkaistuista kumirenkaista kootuilla peitteillä. Ne ovat täsmälleen samanlaisia kuin kuusikymmentä vuotta sitten. On ilmeisesti olemassa jotain muuttumatonta. En tunne lainkaan räjäytystekniikkaa enkä kallionlouhintaa, mutta kehitys ei näytä kehittyneen ainakaan tässä kysymyksessä. Ei mitään hybridipeitteitä, vaan luja musta kumipeite, joka tepsii kallionlohkareisiin.

Kallioita louhitaan alueella, jossa sijaitsi öljysatama melkein sata vuotta. Minulla ei ole mitään syytä kaivata vanhaa öljysatamaa Haakoninlahden rannassa. En myöskään kaivannut koskaan Herttoniemen öljysatamaa, jonka paikalle rakennetulla alueella asuimme melkein viisitoista vuotta. Kaupunki elää ja muuttuu; onneksi rannat varataan nykyään kaupunkilaisten käyttöön. Kun ampu tulee, toivon kuitenkin että kalliosta ei nirhaista yhtään liikaa.

Keski-iässä olin sitä mieltä, että ei ole järkevää muuttaa kaupunginosaan, jossa kaikki on vielä tekeillä ja tuloillaan. Olen joutunut tarkistamaan kantaani. Elämän ehtoopuolella tapahtuu niin vähän, että kaiken uuden seuraaminen on jännittävää. Perusasiat ovat onneksi Kruunuvuorenrannassa sillä lailla kohdallaan, että minulla ei ole ongelmia. Bussipysäkki on vieressä ja bussit kulkevat usein. Usean kassin ruokaostokset hoidan autolla Herttoniemessä tai Laajasalon ostoskeskuksessa. Pääsen kävelemään lähimetsiin ja meren rantaan.

Yritän tavoittaa uudessa kaupunginosassani pojan innokkuutta ja kiinnostuneisuutta. Mihin taloon Haakoninlahden kortteleissa tulee ensimmäinen kioski, kauppa ja kebab-pizzeria? Tuleeko kaupungin lupaama keskustaan kuljettava moderni ympärivuotinen lautta jo vuonna 2022 vai vasta 2023? Minkälainen on Helsingin ensimmäinen kaupunkibulevardi, joka rakennetaan Laajasalon nelikaistaisen moottorikadun tilalle? Pääsenkö pian katsomaan uuteen liikuntapuistoon kuinka tytöt ja pojat pelaavat? 

Hetkeni julkisuudessa

                                     Ravintola Stansvik

Jokaisella on hetkensä julkisuudessa. Minulle tämä sattui varhain, vuonna 1966, jolloin toin nuorison äänen Levyraatiin. Olen myöhemmin lukenut, että Levyraadilla oli parhaimmillaan 1960-luvulla kaksi miljoonaa katsojaa eli puolet enemmän kuin tv-uutisilla nykyään. On myös huvittavaa, että Levyraadin uudet vakiohahmot Klaus Järvinen ja Pirkko Liinamaa tulivat kehiin vasta kymmenen vuotta minun jälkeeni. Tein tosin vain yhden ohjelman mittaisen vierailun, mutta nuoruudessa oli niin monenlaista kiinnostavaa tekemistä, että Levyraatiin ei olisi kannattanut jumiutua. Toisaalta, ei minulle vakiojäsenyyttä tarjottu.

Vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua suuresta julkisuusdebyytistä tein 1980-luvun lopulla pienen hyppäyksen showbisnekseen: olin keikalla ravintola Stansvikissa Kari "Klabbi" Tapion kanssa. Meillä ei tietenkään ollut Levyraadin kaltaista miljoonayleisöä, mutta tupa oli kuitenkin täynnä.

Palvelin 1980-luvulla lyhyen jakson Helsingin kaupungin ammattiopetusviraston tiedotussihteerinä. Virastopäällikkö kutsui minut luokseen ja antoi tehtävän: minun tuli toimia ammattikoulujen henkilöstön pikkujoulun puuropuheen pitäjänä sekä illan juontajana ja siis showisäntänä. Hän kai arveli, että tiedotussihteerin täytyy olla luontainen ja hauska supliikki- ja showmies. Joku muu kuin virastopäällikkö oli tilannut bändin.

Matkasimme pimeässä illassa tilausbusseilla Laajasalon perukoille. Stansvikin kartanon maille on rakennettu paviljonkimainen ravintola, jossa pikkujoulu pidettiin. Puuropuhe meni hyvin - minulla on selkeä ja kuuluva ääni -, ja osasin juontaa Kari Tapion ja hänen orkesterinsa jouhevasti sisään. En tiedä millaisessa vaiheessa Kari Tapion ura oli, mutta vaikka orkesteri oli hyvin pieni, he osasivat mainiosti tehtävänsä bilebändinä eri ikäluokista koostuneelle juhlaväelle. Tanssitauoilla me showmiehet, Klabbi ja minä, kävimme ulkona tupakalla ja puhuimme mukavia. Jälkeenpäin virastopäällikkö oli hyvin tyytyväinen suoritukseeni; hän piti minua lupaavana esiintyjänä.

Tähän päättyi kuitenkin urani showbisneksessä ja aika pian siirryin myös muualle tiedotustehtävistä. Minusta kehittyi asiallisten asioiden parissa ahertava harmaa virkamies, jonka virkatoimissa ei ollut juuri mitään lystikästä.

Ravintola Stansvik on edelleen voimissaan, ja kävimme siellä aika ajoin lounaalla jo ennen muuttoamme Kruunuvuorenrantaan. Alue on kaunis: kartano ja sen rakennukset sijaitsevat niemellä ja meri ympäröi aluetta. Kaupunki osti kartanon ennen sotia ja vuokrasi sen työntekijöiden ammattiyhdistykselle 1940-luvulla. Alueella on myös kaupungin työntekijöiden kesämajoja. Ravintola on auki keväästä syksyyn.

En ole huomannut Kruunuvuorenrannan suunnitelmissa varausta vanhusten palvelukeskukselle, jossa voisimme käydä syömässä maittavia lounaita. Ehkä Ravintola Stansvikista tulee meille sellainen: monipuolisia ja terveellisiä aterioita, parinkymmenen minuutin reipas kävely kotoa ravintolaan kauniissa luonnossa ja kohtaamisia suuressa salissa monenikäisten ihmisten kanssa.