Haakoninlahti
Perhetuttavamme asui poikavuotensa Kulosaaressa. Hän kävi usein kalastamassa isänsä kanssa Haakanoninlahdella. Eräällä kalastusreissulla hänen paras uistimensa juuttui kiinni ja katosi lopullisesti. Siitä lähtien ystävämme on surrut kadonnutta uistinta.
Kun muutimme Kruunuvuorenrantaan, hän pyysi minua katselemaan rantakivien välissä kimaltelevaa uistinta. Lupasin ilman muuta tehdä näin, sillä kadonnut uistin toisi taatusti hänelle takaisin myös lapsuuden loistavan kalaonnen. Sanoin että etsintään voi kuitenkin kulua aikaa. Juuri nyt rannoilla myllätään ja olosuhteet etsinnälle eivät ole parhaat mahdolliset. Voi tosin käydä niin, että tässä mylläyksessä uistin tulee esiin piilopaikastaan.
Haakoninlahti (Håkansvik) on vanha kalastusalue. Nimellä ei ole mitään tekemistä Norjan kuningashuoneen kanssa, nimen tausta on arkisempi. Helsingin pitäjän sisämaan kylille myönnettiin nautintaoikeuksia saariston kala-apajille mm. päivätöitä ja saalisosuuksia vastaan. Satamapaikoista Håkansvik oli määrätty Hakunilan (Håkansböle) kylän apajaksi.
Helsingin kaupunkisuunnittelussa on viime vuosikymmeninä tapahtunut huomattava muutos: uusien kaupunginosien rannat ja rantaraitit rakennetaan hyvään kuntoon. Ja aika usein rantojen taloihin tulee myös ravintoloita. Herttoniemenrannassa kuljimme oikeastaan päivittäin rantaa pitkin Tuorinniemen uimarannan ohi Herttoniemen kartanon puistoon.
Vielä 1950- ja 1960-luvuilla asia toisin: rannat olivat usein jättömaata. Lapsuudenkodistani Munkkiniemessä oli kivenheiton mittainen matka merenlahdelle. Rannalla oli laitureita moottoriveneille, mutta enimmäkseen rannassa kasvoi vapaana kaislikko. Kun kevät eteni, kulkivat puliukot Riihitietä korkeaan kaislikkoon, jossa he saattoivat piilossa katseilta viettää rauhallisia ja aurinkoisia kevätpäiviä ja juoda viinaa.
Kruunuvuoreen rakennetaan kuuden kilometrin mittainen rantareitti, joka toteutetaan vaiheittain. Tänne on tulossa myös kolme venesatamaa. Hetkessä ne eivät ole valmiita, mutta jaksan odottaa. Luulen, että menee joitain vuosia ennen kuin voin istua kesäiltoina terassilla meren äärellä nauttimassa kuivaa valkoviiniä ja etsiä katseellani kivikosta ystäväni kadonnutta uistinta.
Perhetuttavamme ovat antaneet meille myös toisen tehtävän. Heillä on kesäpaikka Pohjois-Pohjanmaalla Kiiminkijoella, rouva on syntyisin Oulusta. Aikaisemmin tilan omisti vanha rovasti, joka käyskenteli piha-alueella ajan tavan mukaan vaaleassa kesäpuvussa. Hänen solmioneulansa, jossa oli aito timantti, oli pudonnut kasvimaalle. Solmioneulaa on etsitty vuosikymmeniä, mutta joka kesä ystävämme kehottavat meitä tarkkaavaisuuteen. Jospa solmioneula löytyisi tänä kesänä. Olisin iloinen jos voisin palkita vieraanvaraisen isäntäväkemme arvokkaalla muinaismuistolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti