Kruunuvuorenrantaa rakennetaan.
Muutimme ensimmäiseen omaan asuntoon Länsi-Pasilaan vuonna 1984. Talo valmistui jouluksi, mutta saatoimme seurata pitkään rakentamista. Vielä tuohon aikaan turvallisuusmääräykset olivat löysät: työmaalle, rappuun ja asuntoon pääsi kävelemään ilman esteitä.
Pyöräilimme usein lauantaisin lasten kanssa tutkimaan uutta taloa ja asuntoa. Kiipesimme portaita kuudenteen ja saatoimme siellä katsoa mihin huoneet sijoittuvat ja mihin kukin meistä muuttaa asumaan.
1980-luvun puoliväli ei ollut rakentamisen laadun kulta-aikaa, tai sitten meille sattui poikkeuksellisen huono rakentajaonni. Palelimme ensimmäisenä yönä vaimon kanssa, koska parvekkeen ovi oli asennettu täysin väärin. Muutaman viikon kuluttua alkoi asunnon pitkäaikainen vaiva: vanhempien makuuhuoneen katto vuosi, vaikka sitä korjattiin kerta toisensa jälkeen. Ja lopulta talon putket oli uusittava jo kahdenkymmenen vuoden käytön jälkeen.
Vaikka nämä rakennustekniset ongelmat raivostuttivat aikoinaan, muistelen runsasta kahtakymmentä vuotta Länsi-Pasilassa lämmöllä. Talon sijainti kantakaupungin vieressä oli erinomainen, asunnon pohja mainio viisihenkiselle lapsiperheelle, Keskuspuisto sijaitsi vieressä ja keittiön ikkunasta näkyi Stadikan torni. Työtä ja touhua riitti, mutta myös lasten ja vanhempien energiaa.
Kun muutimme vuonna 2020 vanhuudenkotiin Kruunuvuorenrantaan, ei ollut tietoakaan seikkailuista rakennustyömaalla; kaikki vierailut työmaalla oli kielletty jyrkästi. Vastapainoksi talon esite oli kattava ja korkeatasoinen. Erityisen hauskaa oli saada joka perjantai rakennusyhtiön työmaainsinöörin Hannu-Petterin sähköpostiviesti kuvineen, jossa hän esitteli rakentamisen edistymistä. Meille muodostui uusi rytmi viikonloppuihin: perjantaina HP:n raportti ja kuvat ja lauantaina kauppareissulla koukkaus Kruunuvuorenrantaan, jossa tutkiskelimme valmistuvaa taloa aidan takaa eri näkökulmista.
Nyt on takana jo kohta viisi kuukautta uudessa kodissa, emmekä ole havainneet rakennusvirheitä. Pari pientä juttua on korjattu, mutta nekin nopeasti. Lisäksi rakennusliikkeen miehet olivat mukavia ja auttavaisia kun teimme tunnin mittaista vastaanottotarkastusta. Ja heihin on saanut yhteyden mutkattomasti. Samaa ei voi sanoa pankeista, joiden kanssa jouduin olemaan yhteydessä kun muutimme.
Tämä on ensimmäinen asunto, johon olemme ostaneet uusia huonekaluja muuttaessamme. Tähän asti olemme selvinneet Etelä-Helsingin ja Töölön vinttien aarteilla. Ne ovat olleet toki kauniita, mutta raskaita, tummia ja isokokoisia, jotka eivät sovi uuteen minimalistiseen kotiin. Vaikka suurin osa näistä vinttien aarteista on lähtenyt jatkamaan kiertoaan, jotain on aina hyvä säilyttää. Kodissamme löytyi paikka laiskanlinnalle, jossa äiti luki koulutyttönä romaaneja, ja isoisän arkistokaapille, jonka hän teetti poikamiesboksiinsa toimiessaan kruununnimismiehenä Jaalassa Venäjän vallan aikana.
Karsinta on ankaraa ja vaativaa työtä. Huonekalujen, taulujen, kirjojen ja arkistojen karsinta ei ole kuitenkaan jättänyt vammoja sieluun. Itse asiassa olo on nyt keveämpi kuin aloittaessamme seulontaa vanhassa ja suuremmassa kodissamme Herttoniemenrannassa. En kuitenkaan yritä leikkiä täydellistä: meillä on jäljellä Pelicanista vuokrattu pieni varasto, koska asuntoomme kuuluvaan alakerran kanakoppiin ei mahdu juuri mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti