Jälki-istunto

Keväisen koulupäivän jälkeen kokoilin tavaroitani tyhjässä luokassa ja viheltelin. Luokkatoverini Jaska tuli sisään, jolloin vaistomaisesti lopetin viheltämisen. Jaska sanoi kuitenkin: "Älä lopeta, sä vihellät niin harvoin!" Hän oli epäilemättä oikeassa. Meistä kahdesta Jaska keksi mielikuvituksellisia juttuja ja minä olin parivaljakon reipas, mutta asiallinen argumentoija. Kun Jaska kertoi keksineensä varman tavan voittaa veikkauksessa, minä latistin tunnelman latelemalla liudan keksintöä upottavia seikkoja. Silloin Jaska tuhahti minulle: "Sinä sovit selittelyinesi valtion pikkuvirkamieheksi!"

Ilman ystävyyttä Jaskan kanssa minusta olisi varmasti tullut nykyistä vieläkin vakavamielisempi ja hillitympi ihminen; hän vapautti minut varhain vilkkaaseen ja rikkaaseen elämään kaupungilla ja poikakoulussa. Kun toimeliaisuudessamme jouduimme monenlaisiin tilanteisiin, minulle lankasi selitysten antajan rooli. Koulussa annoin selityksiä ja kerroin asiat parhain päin opettajille sekä meidän kaksikon että välillä koko luokan puolesta. Ja tapauksia riitti: vararehtori Kattaisen puhuttelu sopimattoman kansanlaulun esittämisestä, meriselitys kuraattori Nuotiolle von Witzlebenin ystävien (Jaska ja minä) Veikkoon kirjoittaman vallankumouspakinan johdosta, neuvotteluja rehtorin kansliassa päiväkirjan katoamiseen liittyvässä härdelissä tai selvityksiä luokanvalvoja Pipiselle Teiniliiton liittokokouksesta Tampereen Sampolassa, josta hän oli lukenut Uuden Suomen kohukirjoituksen.

Uskottavan kuuloisilla selityksillä sain muutettua uhkaavat veiston ehdot viitoseksi ja yleensä myös estettyä jälki-istunnot. Opin tuntemaan jälki-istunnot vasta keskikoulun lopussa ja lukion ensimmäisenä vuotena. Kolmesta myöhästymisestä sai tunnin jälki-istuntoa. Kouluun johtavat sisäovet suljettiin, ja myöhästyneet jäivät odottamaan oven ulkopuolelle, jossa he samalla täyttivät myöhästymislapun johon kirjoitettiin nimi ja luokka sekä mahdollinen selitys. Kun kolme lappua oli koossa, pääsi lauantai-iltana istumaan jonkun opettajan johdolla hiirenhiljaiseen luokkahuoneeseen.

Tulin bussilla Simonaukiolle ensin Munkkivuoresta ja myöhemmin Munkkiniemestä. Annankatu johti suoraan koululle ja se oli muutenkin erityisen sopiva koulutie. Oikeastaan kaikkien talojen katutasossa oli pieniä liikkeitä, joiden ikkunoita saattoi katsella, jos oli liikaa aikaa. Annankatu oli myös riittävän pitkä, jos oli tarve nopeuttaa kävelyä. Olen pyrkinyt jo varhaisista vuosista pitämään kiinni parista periaatteesta. Tulen ajoissa paikalle, mutta en juokse tämän takia; seuraava raitiovaunu tulee kuitenkin.

Tupakointi aiheutti kuitenkin jonkun verran myöhästymisiä. Halusin nauttia aamusauhut rauhallisesti kävellen. Lehtori Valjakka käveli koululle myös Annankatua ja jouduin usein havaittuani tämän pitkän miehen tekemään koukkauksen Yrjönkadulle ja palaamaan Annankadulle Vanhankirkon puiston halki. En halunnut pilata päivän ensimmäisen ihanan tupakan nautintoa hölkkäämällä Bulevardilta koululle.

Näin minäkin sain mahdollisuuden osallistua jälki-istuntoihin.  Ajattelen vieläkin monesti sitä syvää rauhan ja levollisuuden tunnetta, joka syntyi kun pääsin kerrankin istumaan rauhassa luokassa ja tyhjentämään mieleni kaikesta turhasta. Jälki-istunnot pidettiin lauantaisin alkuillasta, joten olin ehtinyt hyvin koulusta kotiin syömään ja sitten takaisin Ratakadulle. Muistan lämmöllä näitä hiljaisia ja keskittyneitä tunteja sekä Johanneksen kirkon kellojen kuuden lyöntejä. Jälki-istunnon jälkeen minun oli helppo lähteä virkistyneenä lauantai-illan riehakkaisiin iloihin. Onneksi kaikkea ei koulussa voinut sovittaa puhumalla.

Oven edessä odottivat nelikymppinen mies ja hänen poikansa, kun tulin ottamaan tuoretta kuvaa Norssin pihapuolen ovesta. Kerroin tekeväni sen blogiani varten, jossa käsittelen jälki-istuntoja. "Onko tässä koulussa paljon jälki-istuntoja?", kysyi huolestunut isä, joka oli menossa puhumaan rehtorin kanssa pojan siirtymisestä yläasteelle. Helpotin isää ja poikaa kertomalla, että kirjoitan jälki-istunnoista noin viisikymmentä vuotta sitten. Lisäksi arvelin, että nämä asiat hoidetaan nykyisin puhumalla opettajan kanssa ja sanoin että koulu on tietojeni mukaan oikein hyvä.

Tallinnan lautta ja Itis

Jo metrossa havaitsen muutamien matkustajien ilmeistä, käytännöllisistä vaatteista, repuista ja vetokasseista, että me olemme menossa samalle Tallinnan lautalle. Jään pois Helsingin yliopiston asemalla, koska seminaari järjestetään Vikingin lautalla ja lähtö on Katajanokalta. Ohitan kaikuvassa yliopistotuubissa ryhmän kovaäänisiä naisia, joiden riehakkuudesta ei voi olla tunnistamatta alkavaa Tallinnan-risteilyä.

Terminaali on täynnä matkustajia tummissa talvipusakoissa. Kaikki ovat iloisella mielellä: kohta alkaa odotettu risteily. Tungos on melkoinen, mutta ehdin hyvin ennen seminaarin alkua tarjottavalle salaattilounaalle, johon kuuluu myös lasi laatikkoviiniä. Olen yleensä tarkka siitä, että en nauti alkoholia ennen kahtatoista, mutta merellä on kaikki toisin. Seminaari on kiinnostava ja käytän yhden perustellun puheevuoron. Tallinnassa käymme museossa, oluella ja ostan matkatoverin suosituksesta litran Larsenin sinistä - tietenkin selvästi laivahintaa edullisemmin.

Kotimatkalla järjestetään seminaarin lyhyt paneeli, jonka jälkeen pääsemme risteilyn huippukohtaan: buffet-illalliselle ja hanaviinin ääreen. Viinijonossa juttelen nauravien rouvien kanssa, jotka ovat minun laillani viihtyneet hyvin risteilyllä. Helsingin lähestyessä päätän onnistuneen seminaariristeilyn peruskahviin ja -konjakkiin. Ei mene kuin vuosi niin pääsen taas luottamustoimeni ansiosta samanlaiselle risteilylle.

Miten inhosinkaan laivaseminaareja kun olin vielä ministeriön virkamies. Luentojen pitämistä puhumiseen täysin sopimattomissa yökerhoissa kun laiva on vielä satamassa tai merellä liian pienissä seminaaritiloissa. Ja luentojen yleisönä vain henkilöitä, jotka odottavat illan iloja. Ja itsellä seuraavana päivänä hötelö olo laivalla huonosti nukutun yön jälkeen.

Mitä eläkevuodet tekevätkään ihmiselle. Risteilyt ovat muuttuneet elämän pieniksi kohokohdiksi. Ryhdyn kohta varmaan tutkimaan milloin tummaääninen Eija Kantola tai temperamenttinen Meiju Suvas esiintyy jollain sopivalla eläkeläisristeilyllä.

Myös asuminen Idässä on muuttanut minua. En käy enää tyylikkäästi uimassa Yrjönkadun uimahallissa vaan Vuosaaressa. Ennen kuljin pitkin Aleksia popliinitakissa ja nahkasalkku kädessä matkalla ministeriöstä kohti Stockaa. Nyt vain odotan, että vaimo pyytää minua kuskiksi palauttamaan lainakirjat ja -levyt Itäkeskuksen Stoan kirjastoon. Tiedän että samalla pääsen katselemaan Itikseen Clas Ohlsonin klubilaisten tarjouksia, Dressmann XL:n uutuuksia ja ostamaan Metro-lehden kupongilla alennuspähkinöitä.

Vielä kymmenisen vuotta sitten koulutoverini Jöpi sanoi, että minut tunnistaa munkkiniemeläispojaksi jo pelkästä lippalakista. Ja kollega Mauri Jyväskylästä manaili samoihin aikoihin virkamatkan vapaana iltapäivänä Italiassa kykenemättömyyttäni ostaa muita kuin "hillityn hallittuja vaatteita, jollaisia myydään Helsingin keskustan Stockalla". Osaanko nyt vihdoinkin Idässä asuvana eläkemiehenä kasvaa kunnolla irti kaikista hienohelmojen touhuista?

Pikkuveli, puuankka ja Chelsea

Lapsia paljon rakastavien ihmisten elämässä voi olla vaiheita, jolloin lasten hoitaminen ja leikkiminen heidän kanssa ei huvita lainkaan. Minulle sattui tälläinen vaihe 1960-luvun puolivälissä, jolloin nuorin veljeni syntyi. Täysi nuoruuteni oli käynnistynyt voimalla ja otin haltuun uutta maailmaa: katselin elokuvia, istuin ystävien kanssa kahviloissa, kuuntelin luokkatoverini Jaskan kämpällä musiikkia ja matkustin kesäisin Gotlantiin. Kaikki mikä tapahtui kodin ulkopuolella oli kiinnostavaa ja koti oli tärkeä vain levon, ruoan ja vaatehuollon kannalta.

Asuimme suuressa virka-asunnossa Munkkivuoressa, jonne olimme muuttaneet kun isästä tuli kirkkoherra. Keittiöstä ja vanhempien makuuhuoneesta johti käytävä eteiseen. Käytävän päähän sijoitettiin suuri arkku, jotta perheen kuopus ei olisi ryöminyt kaikkialle asunnossa. Mieleeni on jäänyt kuva näiltä vuosilta: vilkutan eteisessä arkun toisella puolella pikkuveljelle kun olen lähdössä kaupungille.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä vanhempani velvoittivat minut hoitamaan veljeä. Tuntui todella hankalalta menettää tärkeä osa viikon ainoasta vapaapäivästä - ehkä juuri silloin kaupungilla on meneillään jotain tärkeää ja mielenkiintoista. Vaihtoehtoa minulle ei kuitenkaan annettu.

Kaupungille oli kuitenkin pakko päästä, ja lähdimme jo kävelemään oppineen veljeni kanssa Atskin opiskelijoiden myyjäisiin. Kiertelimme ja katselimme opiskelijoiden suunnittelemia ja valmistamia tuotteita. Pikkuveli alkoi ajaa värikkäällä puisella ankalla, jonka pohjaan oli asennettu pienet pyörät ajoneuvon tapaan. Myyjä alkoi markkinoida minulle sisäkäyttöön tarkoitettua ajoneuvoankkaa ja sanoi: "Ankalla on niin hyvät ja kolisemattomat pyörät, että lapsen leikkiminen ei haittaa faijaa, vaikka on krapulapäivä". Tajusin että hän luulee minua pikkuveljeni isäksi. Tunsin suunnatonta ylpeyttä; minä en ole mikään poikanen vaan nuoren isän näköinen. Ostin veljelleni ankan, vaikka siihen menivät kaikki rahani.

Muutin pois kotoa ennen kuin veljeni aloitti kansakoulun. Kun vanhin poikani syntyi, hänellä oli pienempi ikäero veljeeni kuin minulla. Ja kun me muutimme Länsi-Pasilaan, alkoivat esikoiseni tiheät vierailut isoäidin luokse. Isoäiti tarjosi pommacia ja pasteijoita, mutta lukiolaissedän huoneessa saattoi kuunnella levyjä ja lukea englantilaisia jalkapallojulkaisuja.

Minä en ehtinyt koskaan siirtää tapoja ja traditioita nuorimmalle veljelleni, mutta hän kertoi pojalleni mikä on hyvää musiikkia ja mitä jalkapallojoukkuetta tulee kannattaa. Englannissa Chelsea on oma joukkue ja Ruotsissa AIK. Niinpä esikoinen juoksi jo varhain koulun pihalla Chelsean pipo päässään. Myöhemmin setä tutustutti veljenpoikansa jalkapalloystäviinsä Lontoossa ja Tukholmassa.

Tänä vuonna nuorin veljeni täyttää viisikymmentä vuotta ja seuraavana vuonna hänen veljenpoikansa neljäkymmentä. Yläkuvassa minä juhlin heidän kanssaan 30-vuotissynttäreitäni. Nykyään kyselen  usein juuri heiltä tämän päivän tavoista ja käytännöistä. Jalkapallosta he puhuvat niin paljon ja asiantuntevasti, että siitä minun ei kannata lausua yhtään mitään heidän seurassaan. 

Olenko epäluotettava tyyppi?

Jätin viime joulukuussa vanhan rouvan kuolinilmoituksen Helsingin Sanomiin. Palvelu oli hyvää ja ammattitaitoista, minkä tiesin jo entuudestaan. Kerroin että lasku lähetetään pankin lakiasiainpalveluun, mutta että voin toimia yhteyshenkilönä ja annoin henkilökorttini. Kotiin tultuani sähköposti kertoi, että luottotietojani on kysytty. Vakuutuksen kylkiäisenä olin näet saanut pienellä summalla vuodeksi ID-turvapalvelun, josta ilmoitetaan luottotietojen kyselyt. Olin hämmästynyt kyselystä, sillä en ollut pitkään aikaan tehnyt laina- tai luottokorttijärjestelyjä. Tarkistin palvelun kautta kysyjän ja sain vastauksen: Sanoma Oyj. Miksi kuolinilmoitusten hinta on nostettu niin korkealle, että pitää kysyä sen jättämisen jälkeen luottotietoja? Onko vanhan rouvan pankki niin epäluotettava, että varmuudeksi pitää selvittää minun maksukykyni? Olenko minä epäluotettava kuolinilmoituksen jättäjä?

Mieleeni tuli heti kokemukseni varusmiesajalta Santahaminassa. Anoin varusmiespalvelukseni loppuvaiheessa henkilökohtaista syylomaa (HSL) perusteena isänäitini hautajaiset. Toimistoaliupseeri kysyi minulta, että miten hän voi olla varma että isoäitini on kuollut. Ärsyynnyin kovasti ja pidin kysymystä sopimattomana. Siksi reagoin terävästi. Kysyin haluaako hän nähtäväkseen kuolinilmoituksen vai kuolintodistuksen? Tarvitaanko valmiiksi lisäselvityksiä kun vainajan sukunimi on muu kuin minun? Luuleeko herra alikersantti, että luotettava suomalainen jääkäri keksii isoäitinsä kuoleman?

Olin jo alokasaikana saanut omassa komppaniassani lempinimen Juha "Asiallinen" Arhinmäki, koska esitin kuuluvalla äänellä täsmällisesti muotoiltuja kysymyksiä ja mielipiteitä. Olin sitä paitsi paljon vanhempi kuin useimmat muut pojat ja jo yhden lapsen isä. Saatoin myös suhtautua varmalla otteella ikäiseeni ja minua nuorempaan kantahenkilökuntaan. Tästä huolimatta viime vaiheen sijoituspaikkani - esikuntakomppanian -  toimistoaliupseeri ei luottanut minuun: hänen mielestään olin ollut liian paljon lomilla ja asiassa täytyi olla joku koira haudattuna. Lisäksi minulla oli varusmiestoimikunnan työ- ja opintoasiamiehenä oma toimisto, oikeus asioida vapaasti kaupungilla ja siksi käyttää aina sundispukua. Siis ilmeisen arveluttava jääkäri.

Hän ei ymmärtänyt, että olin jo ennen astumistani palvelukseen selvittänyt, että loppuvaiheessa olevien opintojen suorittaminen päätökseen oli peruste HSL:n käyttöön. Huolehdin siitä, maisteriopintoni olivat sopivasti viime metreillä, jolloin kuitenkin tarvitsin paljon lomia: pro gradu -työn viimeistelemiseen ja jättämiseen, lopputenttiin, maturiteettiin ja publiikkiin. Myös opintolainojen takaisinmaksun kannalta oli tarkoituksenmukaista valmistua armeijan loppuvaiheessa.

Arkilomakiintiöni alkoi täyttyä varusmiespalveluni loppupuolella. Onneksi minulla oli käytössäni iltalomat, jolloin saatoin leikkiä päiväkodista tulleen poikani kanssa ja panna hänet nukkumaan ennen paluuta kasarmille sekä viikonloppuvapaat, joita loppuvaiheessa oli runsaasti. Ne muuttuivat viimeisinä aikoina aivan säännöllisiksi, koska yläpunkassani nukkunut varusmiestoverini halusi pysyä kaikki viikonloput kasarmilla. Hän pyysi minua käyttämään omat viikonloppuvapaansa. Varusmiestoverini ei luottanut itse itseensä, sillä aina kun hän oli ollut lomilla, hän oli joutunut palatessaan putkaan tai jo varuskunnan ulkopuolella tekemisiin poliisin kanssa. Hän osasi olla vain kontrolloiduissa olosuhteissa, sellaisista hän kertomansa mukaan oli tullutkin armeijaan.

Valmistuin puolustusvoimien toivomalla tavalla yliopistosta lomien johdosta. Suoritin varusmiespalveluni kunnialla päätökseen ja sain lähtötilaisuudessa pataljoonan komentajalta UudJP:n historiikin kiitoksena työstäni varusmiesten parhaaksi. Huolimatta varusmiespalveluksestani saatoin myös kasvattaa poikaani isänmaallisessa hengessä. Ja nyt Sanoma Oyj kehtaakin kysyä tällaiselta mieheltä hänen kykyään maksaa kuolinilmoitus!