Lapsia paljon rakastavien ihmisten elämässä voi olla vaiheita, jolloin lasten hoitaminen ja leikkiminen heidän kanssa ei huvita lainkaan. Minulle sattui tälläinen vaihe 1960-luvun puolivälissä, jolloin nuorin veljeni syntyi. Täysi nuoruuteni oli käynnistynyt voimalla ja otin haltuun uutta maailmaa: katselin elokuvia, istuin ystävien kanssa kahviloissa, kuuntelin luokkatoverini Jaskan kämpällä musiikkia ja matkustin kesäisin Gotlantiin. Kaikki mikä tapahtui kodin ulkopuolella oli kiinnostavaa ja koti oli tärkeä vain levon, ruoan ja vaatehuollon kannalta.
Asuimme suuressa virka-asunnossa Munkkivuoressa, jonne olimme muuttaneet kun isästä tuli kirkkoherra. Keittiöstä ja vanhempien makuuhuoneesta johti käytävä eteiseen. Käytävän päähän sijoitettiin suuri arkku, jotta perheen kuopus ei olisi ryöminyt kaikkialle asunnossa. Mieleeni on jäänyt kuva näiltä vuosilta: vilkutan eteisessä arkun toisella puolella pikkuveljelle kun olen lähdössä kaupungille.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä vanhempani velvoittivat minut hoitamaan veljeä. Tuntui todella hankalalta menettää tärkeä osa viikon ainoasta vapaapäivästä - ehkä juuri silloin kaupungilla on meneillään jotain tärkeää ja mielenkiintoista. Vaihtoehtoa minulle ei kuitenkaan annettu.
Kaupungille oli kuitenkin pakko päästä, ja lähdimme jo kävelemään oppineen veljeni kanssa Atskin opiskelijoiden myyjäisiin. Kiertelimme ja katselimme opiskelijoiden suunnittelemia ja valmistamia tuotteita. Pikkuveli alkoi ajaa värikkäällä puisella ankalla, jonka pohjaan oli asennettu pienet pyörät ajoneuvon tapaan. Myyjä alkoi markkinoida minulle sisäkäyttöön tarkoitettua ajoneuvoankkaa ja sanoi: "Ankalla on niin hyvät ja kolisemattomat pyörät, että lapsen leikkiminen ei haittaa faijaa, vaikka on krapulapäivä". Tajusin että hän luulee minua pikkuveljeni isäksi. Tunsin suunnatonta ylpeyttä; minä en ole mikään poikanen vaan nuoren isän näköinen. Ostin veljelleni ankan, vaikka siihen menivät kaikki rahani.
Muutin pois kotoa ennen kuin veljeni aloitti kansakoulun. Kun vanhin poikani syntyi, hänellä oli pienempi ikäero veljeeni kuin minulla. Ja kun me muutimme Länsi-Pasilaan, alkoivat esikoiseni tiheät vierailut isoäidin luokse. Isoäiti tarjosi pommacia ja pasteijoita, mutta lukiolaissedän huoneessa saattoi kuunnella levyjä ja lukea englantilaisia jalkapallojulkaisuja.
Minä en ehtinyt koskaan siirtää tapoja ja traditioita nuorimmalle veljelleni, mutta hän kertoi pojalleni mikä on hyvää musiikkia ja mitä jalkapallojoukkuetta tulee kannattaa. Englannissa Chelsea on oma joukkue ja Ruotsissa AIK. Niinpä esikoinen juoksi jo varhain koulun pihalla Chelsean pipo päässään. Myöhemmin setä tutustutti veljenpoikansa jalkapalloystäviinsä Lontoossa ja Tukholmassa.
Tänä vuonna nuorin veljeni täyttää viisikymmentä vuotta ja seuraavana vuonna hänen veljenpoikansa neljäkymmentä. Yläkuvassa minä juhlin heidän kanssaan 30-vuotissynttäreitäni. Nykyään kyselen usein juuri heiltä tämän päivän tavoista ja käytännöistä. Jalkapallosta he puhuvat niin paljon ja asiantuntevasti, että siitä minun ei kannata lausua yhtään mitään heidän seurassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti