Muistoja Petteristä

 Kuvassa yksi entisen Oulun piirimielisairaalan rakennuksista. Peter von Baghin lapsuuden ja nuoruuden funkis-kotitalo sijaitsee mielisairaalan pihapiirissä. Kuva kesältä 2014.


Kevät 1966 oli taitekohta elämässäni: minusta tuli täysiverinen nuori ja elokuvaentusiasti. Aloin viettää yhä useammin iltoja elokuvateatterissa ja kävin ensimmäisiä kertoja luokkatoverini Jaskan kanssa elokuva-arkistossa. Kotikaupunginosassani Munkkiniemessä olin istunut ahkerasti lastennäytöksissä Bio Ritassa ja katsomassa sallittuja Puisto-Kinossa sekä myöhemmin myös kiellettyjä äidin kanssa kaupungilla. Kuitenkin juuri keväällä 1966 elokuvan maailma avautui minulle voimalla.

Näin ja kuulin Peter von Baghia ensimmäisen kerran elokuva-arkistossa. Tämä pitkä mies nousi ylös eturivien luona ja alkoi puhua esittettävästä elokuvasta hyvin persoonallisella tavalla. Petteri asettui mielessäni arkiston itsestään selväksi isännäksi, joka toivotti minut pysyvästi tervetulleeksi uuteen kiehtovaan maailmaan. Hänen innostunut ja tietävä puheensa lisäsi uskoani siihen, että olin löytänyt jotain tärkeää.

Pääsin seuraavana vuonna onnekkaan sattuman kautta HETEK:n (Helsingin teininuorison elokuvakerho) hallituksen jäseneksi. Alkoi koko 1960-luvun kestänyt intensiivinen jakso, jonka täytti elokuva ja oman elokuvatietouden kasvattaminen. Petterin innostunut ja vahva elokuvakasvatuksellinen ote vaikutti meihin oppipoikiin HETEK:ssä niin että me halusimme ottaa harteillemme hyvin tosissaan valistuksellisen mission saattaa helsinkiläiset teinit hyvän elokuvan piiriin. Sen verran minussa oli itsekriittisyyttä, että en ryhtynyt Petteri-klooniksi ja käyttämään valistavia puheenvuoroja ennen HETEK:n näytöksiä vaan tyydyin kertomaan ajankohtaisia ja käytännöllisiä asioita. Valistuksen hoidimme ohjelmistovalinnoilla, esitteillä ja monisteilla.

En tuntenut Petteriä koskaan henkilökohtaisesti vaikka HETEK-vuosina pyörimme jatkuvasti Suomen elokuvakerhojen liiton toimistolla Etelärannassa, joka oli samoissa tiloissa arkiston toimiston kanssa. Vaikka Petteri oli ylittämättömällä tavalla meidän nuorempien elokuvaentusiastien guru, kyllä meihin HETEK:n poikiin - hallituksen ydinryhmään - vaikuttivat monet muutkin: Sakari, Pekka, Eero, Pertsa sekä vanhemmat koulutoverini Tarmo ja Martti. Kovin miesvaltaista joukkoa olivat nämä oppi-isämme. Tosin arkiston Eeva, joka myöhemmin teki väitöskirjan suosikkiohjaajastani Jean-Pierre Melvillestä, oli minulle tärkeä henkilö leffapiireissä. Petteri oli joillain lailla koko ajan läsnä ja vaikutti minuun 1960-luvun lopun elokuva-arjessani niin paljon, että minulla ei ollut mitään tarvetta ryhtyä yksityisiin puheisiin hänen kanssaan.

Ensin politiikka, sitten kasvava perhe sekä lopulta vaativat virkatehtävät tekivät mahdottomaksi nuoruuden maksiimin: leffa päivässä, kolme parhaassa. Petteri oli kuitenkin kaikki vuodet läsnä elämässäni. Luin hänen kirjojaan (vuoden 1975 Elokuvan historia oli pitkään perusoppikirjani) ja lehtijuttujaan, kuuntelin ja katselin häntä radiosta ja televisiosta, katsoin hänen dokumenttielokuviaan (toki tuoreltaan myös Kreivin Bio Rexissä) ja olin paikalla hänen juontamissaan konserteissa. Yksi huono puoli Petterissä oli minun kannaltani. Hän ja ehkä eräät muut asettivat elokuvien tuntemisen ja niistä kirjoittamisen riman niin korkealle, että kun minulla olisi ollut mahdollisuus ryhtyä elokuvakriitikoksi Ylioppilaslehteen, rohkeus petti. Epäilemättä kieltäytymiseen vaikutti myös 1970-luvun alun poliittinen ilmapiiri, sillä pelkäsin että en osaa yhdistää sopivalla tavalla poliittista tietoisuuttani ja rakkauttani elokuvaan.

Näin Petterin viimeisen kerran vappuaattona Kulttuuritalolla, jossa hän avasi Agit Propin vappukonsertin. Kun viime kesänä oli tiedossa kylmä juhannus, otin mukaan ystäviemme kesäpaikkaan Haukiputaalla Petterin kolmen dokumentin sarjan. Katsoimme Oulussa vietettyjä kouluvuosia kuvaavan elokuvan Muisteja. Seuraavana päivänä ajoimme autolla Ouluun ja menimme katsomaan Petterin vanhaa kotitaloa, joka sijaitsee entisen piirimielisairaalan pihapiirissä, jossa hänen isänsä työskenteli ylilääkärinä.

Investoinnit ja innovaatiot

Teemme kerran kesässä pitkän matkan ystäviemme lomatalolle Kiiminkijoen varteen. Olennainen osa kesämatkaa on hankintojen tekeminen Oulun Pukumiehen Rommautuksessa. Siellä myydään sopivia pukuja ja muita vaatteita seitsemättä kymmenettä käyville miehille. Puvuissa ei ole pillifarkkujen mallisia ja vain nilkkaan ulottuvia housuja eikä pieneksi jääneen rippipuvun tapaisia takkeja, jollaisia meille tarjotaan Helsingissä. Rouvat puolestaan törmäävät Rommautuksessa kaikella varmuudella harvinaiseen italialaiseen löytöön.

Isäntämme lausui minulle viime kesänä mielenkiintoisen ja analyyttisen totuuden. Hänen mukaansa ryhmästämme kolme ahdistuu ja myös häpeää hieman runsasta Rommautus-shoppailuaan, mutta minä olen aina hankintojen jälkeen huolettomalla ja tyytyväisellä mielellä. Isäntämme osui täysin oikeaan. Hankinnat ovat minulle aina investointeja ja itse ostotapahtuma suoritus.

Rommautuksen lisäksi käyn mielelläni messuilla. Kun menen messuille arkena päiväsaikaan, tapaan siellä paljon eläkeläistuttuja. Saan messuilla tietoa uusista tuotteista, mutta kuulen samalla ystävien ajankohtaiset terveys- ja muut uutiset. Pidän messuilla erityisesti uusista innovaatioista, mutta myös eläkeläistä ilahduttavista messutarjouksista.

Äskettäin pidetyillä Habitare-messuilla löysin ratkaisun pariin kesto-ongelmaan. Vaimoni marisee jatkuvasti, että istun liikaa tietokoneen ääressä. Hän ei ymmärrä että sen kautta hoidan kaikki perheen talousasiat, olen vuorovaikutuksessa ystäviin ja keskeisiin sidosryhmiin sekä pidän itseni ajan tasalla poliittisesta tilanteesta voidakseni vaikuttaa yhteiskunnallisilla kentillä. Uudet tutkimustulokset istumisen vahingollisuudesta ovat vauhdittaneet minuun kohdistuvia moitteita.

Habitaresta ostin messutarjouksena istuinsatulan, jonka avulla vahvistan selkälihaksia päivittäin useita kertoja. Tätäkin kirjoitan satulalla istuen selkä- ja ryhtiharjoitusten yhteydessä. Lisäksi löysin innovatiivisia pikkulaatikoita johtojen piilottamiseen. Nyt tv-pöydän alla on tyylikäs vaalea laatikko, ei sikin sokin kulkevia johtoja.

Luen nykyään tarkasti Lidl:n informaatiolehtiset. Lidl:ssä on usein tarjolla pieniä innovatiivisia arkeen tarkoitettuja tuotteita, joiden hinta pyörii viiden ja viidentoista euron välillä. Oletan, että tuotteet ovat kestäviä, koska miljoonat tarkat saksalaiset ostavat samoja tavaroita. Viime aikoina olen ostanut mm. pyöräilyyn, ompeluun ja jalkapalloiluun liittyviä tuotteita. Miten olenkaan selvinnyt kuusikymmentä vuotta pyöräilystä ilman pyöräilydamaskeja ja geelikäsineitä!

Messutuotteiden joukossa on kuitenkin yksi ongelmalapsi: nerokkaat vihannesveitset. Kun esittelijä kuorii, viipaloi ja kovertaa aukkoja vihanneksiin, kaikki sujuu kuin tanssi ja olen varma että lopullinen ratkaisu kuorimisen ongelmiin on löytynyt. Kun tulen kotiin, veitsi toimii yhtä kömpelösti kuin kaikki edelliset. Muutaman kokeilun jälkeen tuore ostos joutuu samaan laatikkoon muiden vihannesveitsien kanssa, jotka ovat näppäriä vain messuilla.

Kansakoulu

Kuusivuotiaana en halunnut enää mennä leikkikouluun. Kotona puhuimme että osallistuisin testiin, jonka läpäisseet voivat mennä muita nuorempina kouluun. Selvisin testistä ilman vaikeuksia, mutta sitten äiti puhui vielä ystävänsä kanssa, joka oli psykologi. Hänen mukaansa ei ole eduksi lapsen kokonaiskehitykselle aloittaa koulua muita nuorempana. Sain jäädä pihalle, mikä alkuun tuntui loistavalta ratkaisulta. Pian kuitenkin huomasin, että parhaat oman talon kaverit olivat päivällä koulussa. Sain sitten toimittaa äidin kauppa-asioita Elannossa kun hän hoiti pikkuveljeä.

Menin mielelläni Nuottapolun kansakouluun kotona ja pihalla vietetyn vuoden jälkeen. Naisopettaja oli kiltti ja oppiminen mukavaa. Päivät kulkivat nopeasti ja olin kunnianhimoinen koulutöissä. Parhaiten alakoulusta jäivät mieleen juhlat, joissa pääsin esiintymään usein, koska olin innokas ja minulla oli kova ääni. Kerran sain jopa pääosan hupailussa, jossa esitin hajamielistä runonlausujaa, jolla oli tukka sekaisin, silmälasit vinossa ja paita väärin napitettuna. Pekka kuiskasi minulle runon sanat, jotka minä sitten lausuin kovalla äänellä hassulla tavalla väärin.

Olin innostunut myös virkkaamisesta ja opettaja sanoikin, että olen pojista paras virkkaaja. Opettaja ei suuttunut oikeastaan koskaan, paitsi kerran luokan yhteisellä tunnilla, jolla saimme esittää päättämäämme hahmoa ja muut arvasivat mikä tuo hahmo on. Ekku esitti horjuvaa juopunutta miestä ja silloin opettaja suuttui pahemman kerran.

Toisella luokalla ihastuin luokkatoveriini, jonka nimi oli Kukka-Maaria. Yritin tehdä häneen vaikutuksen partioviikolla, jolloin kouluun sai tulla partiopuvussa. Isä oli järjestänyt minut vuotta muita nuorempana kolkkapoikiin, joten olin ehtinyt suorittaa selvästi enemmän hihamerkkejä kuin muut pojat. Ajattelin että ne tekisivät vaikutuksen Kukka-Maariaan, mutta en huomannut ihailevia katseita välitunnilla. Mietin vielä menisinkö sattumalta kävelemään tässä asussa hänen talonsa luokse. Luovuin kuitenkin ideasta ja kun kesä tuli, ihastus unohtui.

Siirryimme kolmannella luokalla isoon Munkkiniemen kansakouluun, jonka viereen oli rakennettu uusi Tarvon moottoritie. Talo vaikutti kolkolta ja kun miesopettaja oli vanha, pelottava ja ankara, oli kaikki alakoulun iloinen ja valoisa oppiminen tipotiessään. Pojat ja tytöt jaettiin eri luokkiin ja minun luokalleni tuli nelisenkymmentä poikaa. Lisäksi alueella asui niin paljon lapsia, että jouduimme opiskelemaan sekä aamu- että iltavuorossa.

Koska tunnelma luokassa oli painostava, pidin huolen siitä että osaan kaiken mitä opettaja antoi läksyksi. Kertotaulun kuulustelut olivat erityisen piinaavia. Olin itse opetellut kertotaulun heti niin että osasin laskut unissakin. Valitettavasti kaikki eivät oppineet kertotaulua yhtä nopeasti. Pahin kohtalo oli niillä, jotka eivät muistaneet kertolaskua seitsemän kertaa kahdeksan, mitä opettaja piti kertotaulun vaikeimpana. He joutuivat ryömimään opettajan tuolin alle katsomaan sinne liidulla kirjoitettua lukua viisikymmentäkuusi.

Neljännellä luokalla opettaja luki meille aika ajoin luokan poikien keskinäisen ranking-listan. Kansakoulunopettaja antoi jokaiselle lähtöpisteet oppikouluun pyrkimistä varten ja hänen laatimansa ranking-lista siis määräsi lähtöpisteiden määrän. Minä en pitänyt listan lukemisesta, sillä näin listan loppupäässä olevien poikien ilmeet, vaikka yritin katsoa ikkunasta ulos. Kukaan alle puolenvälin jäänyt ei koskaan puhunut välitunneilla sijoituksestaan.

Pääsin keväällä Norssiin, valtion poikakouluun. Valtion koulujen lukukausimaksut olivat matalammat kuin yhteiskouluissa, ja siksi isä lupasi ostaa minulle kolmivaihteisen polkupyörän heti oppikoulun alkaessa. En kaivannut hetkeäkään Munkkiniemen kansakoulua, mutta joskus mietin minkä näköisiksi alakoulun luokkani tytöt olivat muuttuneet.

Karjaan suuri poika

Näin Tommy Tabermannin viisitoista vuotta sitten Karjaan linja-autoaseman baarissa. Hän joi siellä kahvia niin iloisen ja avoimen näköisenä, että minun teki mieli mennä puhumaan hänelle. Näin jälkeenpäin tuntuu hienolta, että sain nähdä Karjaan suuren pojan yhden kerran hänen lapsuutensa ja nuoruutensa paikkakunnalla. Karjaa on ollut minulle jo kohta kahdenkymmenen vuoden ajan kauppa- ja asiointireissujeni kohde, jonne lähdemme kesällä päivittäin Åsenbyn suurten peltojen ääreltä.

Olen lapsesta alkaen ollut ainakin puolittain kaunosielu, eikä edes virkamiesura ole pystynyt tukehduttamaan sitä. Runopoikaa minusta ei kuitenkaan tullut ja siksi minun mielenlaadulleni on ollut helpompaa vastaanottaa Tabermannin rakkauden, hellyyden ja unelmien ilosanomaa hänen 2000-luvulla Me-lehteen kirjoittamistaan kolumneista.

Aina kun Me-lehti putosi luukusta luin ensin kolumnin ja vasta sitten uudet tuote-esittelyt. Tabermannilla oli monta etua kirjoittaessaan kolumneja. Toimittajana hän osasi kirjoittaa lyhyesti ja tiiviisti sekä runoilijana käyttää kieltä kauniisti ja luoda hienoja kielikuvia. Hän oli jo nähnyt elämää ja osasi siksi katsella ajan ilmiöitä ja itseään lempeän humoristisesti. Kun luin kolumneja, kuulin päässäni hänen lukevan niitä ääneen minulle; puhetapa ja ääni olivat niin tuttuja. Tommy Tabermann oli toivottanut minulle radiossa hyvää huomenta yksinäiseen opiskelija-asuntoon Sörnäisissä ja sitten ollut läsnä vuosia kodin lauantai-illoissa Uutisvuodon kapteenina.

Ostin kesällä Tabermannin kootut kolumnit Heinolan ABC:n kirjamyymälästä. Kolumnikokoelmissa on aina yksi ongelma. Kun lukee putkeen kolumneja, jotka on alun perin julkaistu kuukauden välein, tuntuvat kirjoittajan mielessä liikkuvat asiat toistuvan kovin usein. Tämä oli ensimmäinen vaikutelmani kun luin tätä pokkaria. Aika pian kuitenkin ajattelin että rakkaudesta, koskettamisesta, hellyydestä, jakamisesta ja välittämisestä pitääkin saarnata niin, että sanoma menee varmasti perille kuin päiväkodin opettajan ohjeet. Yhtä suurella voimalla Tabermann jaksaa taistella kyynisyyttä, ahneutta, itsekkyyttä, sortamista ja väkivaltaa vastaan. Maailmassa ei ole koskaan liikaa hyvän puolella taistelevia.

Kolumneissaan Tabermann palaa usein lapsuuden maailmaan Karjaalla. Vaikka hän oli muutaman vuoden minua vanhempi ja minä Helsingistä, tunnen maailman, jossa olivat läsnä mustalais-Arvi, äidin arkkurahat (minun äitini kyllä puhui hautajaisrahoista) ja nöyryytyksen pitkät hetket kansakoulussa. En voi myöskään olla liikuttumatta kauneudesta, jolla hän kirjoittaa lapsuuden kodistaan ja vanhemmistaan.

Minusta on riemullista, että juuri Karjaalta on lähtöisin Suomen viime vuosikymmenten näkyvin rakkauden ja hellyyden apostoli, sillä useimmat yhdistävät Karjaan vain saappaissa kulkeviin voimakkaisiin miehiin, Truckers Festivaliin ja Sisun kuorma-autoihin.