Kevät 1966 oli taitekohta elämässäni: minusta tuli täysiverinen nuori ja elokuvaentusiasti. Aloin viettää yhä useammin iltoja elokuvateatterissa ja kävin ensimmäisiä kertoja luokkatoverini Jaskan kanssa elokuva-arkistossa. Kotikaupunginosassani Munkkiniemessä olin istunut ahkerasti lastennäytöksissä Bio Ritassa ja katsomassa sallittuja Puisto-Kinossa sekä myöhemmin myös kiellettyjä äidin kanssa kaupungilla. Kuitenkin juuri keväällä 1966 elokuvan maailma avautui minulle voimalla.
Näin ja kuulin Peter von Baghia ensimmäisen kerran elokuva-arkistossa. Tämä pitkä mies nousi ylös eturivien luona ja alkoi puhua esittettävästä elokuvasta hyvin persoonallisella tavalla. Petteri asettui mielessäni arkiston itsestään selväksi isännäksi, joka toivotti minut pysyvästi tervetulleeksi uuteen kiehtovaan maailmaan. Hänen innostunut ja tietävä puheensa lisäsi uskoani siihen, että olin löytänyt jotain tärkeää.
Pääsin seuraavana vuonna onnekkaan sattuman kautta HETEK:n (Helsingin teininuorison elokuvakerho) hallituksen jäseneksi. Alkoi koko 1960-luvun kestänyt intensiivinen jakso, jonka täytti elokuva ja oman elokuvatietouden kasvattaminen. Petterin innostunut ja vahva elokuvakasvatuksellinen ote vaikutti meihin oppipoikiin HETEK:ssä niin että me halusimme ottaa harteillemme hyvin tosissaan valistuksellisen mission saattaa helsinkiläiset teinit hyvän elokuvan piiriin. Sen verran minussa oli itsekriittisyyttä, että en ryhtynyt Petteri-klooniksi ja käyttämään valistavia puheenvuoroja ennen HETEK:n näytöksiä vaan tyydyin kertomaan ajankohtaisia ja käytännöllisiä asioita. Valistuksen hoidimme ohjelmistovalinnoilla, esitteillä ja monisteilla.
En tuntenut Petteriä koskaan henkilökohtaisesti vaikka HETEK-vuosina pyörimme jatkuvasti Suomen elokuvakerhojen liiton toimistolla Etelärannassa, joka oli samoissa tiloissa arkiston toimiston kanssa. Vaikka Petteri oli ylittämättömällä tavalla meidän nuorempien elokuvaentusiastien guru, kyllä meihin HETEK:n poikiin - hallituksen ydinryhmään - vaikuttivat monet muutkin: Sakari, Pekka, Eero, Pertsa sekä vanhemmat koulutoverini Tarmo ja Martti. Kovin miesvaltaista joukkoa olivat nämä oppi-isämme. Tosin arkiston Eeva, joka myöhemmin teki väitöskirjan suosikkiohjaajastani Jean-Pierre Melvillestä, oli minulle tärkeä henkilö leffapiireissä. Petteri oli joillain lailla koko ajan läsnä ja vaikutti minuun 1960-luvun lopun elokuva-arjessani niin paljon, että minulla ei ollut mitään tarvetta ryhtyä yksityisiin puheisiin hänen kanssaan.
Ensin politiikka, sitten kasvava perhe sekä lopulta vaativat virkatehtävät tekivät mahdottomaksi nuoruuden maksiimin: leffa päivässä, kolme parhaassa. Petteri oli kuitenkin kaikki vuodet läsnä elämässäni. Luin hänen kirjojaan (vuoden 1975 Elokuvan historia oli pitkään perusoppikirjani) ja lehtijuttujaan, kuuntelin ja katselin häntä radiosta ja televisiosta, katsoin hänen dokumenttielokuviaan (toki tuoreltaan myös Kreivin Bio Rexissä) ja olin paikalla hänen juontamissaan konserteissa. Yksi huono puoli Petterissä oli minun kannaltani. Hän ja ehkä eräät muut asettivat elokuvien tuntemisen ja niistä kirjoittamisen riman niin korkealle, että kun minulla olisi ollut mahdollisuus ryhtyä elokuvakriitikoksi Ylioppilaslehteen, rohkeus petti. Epäilemättä kieltäytymiseen vaikutti myös 1970-luvun alun poliittinen ilmapiiri, sillä pelkäsin että en osaa yhdistää sopivalla tavalla poliittista tietoisuuttani ja rakkauttani elokuvaan.
Näin Petterin viimeisen kerran vappuaattona Kulttuuritalolla, jossa hän avasi Agit Propin vappukonsertin. Kun viime kesänä oli tiedossa kylmä juhannus, otin mukaan ystäviemme kesäpaikkaan Haukiputaalla Petterin kolmen dokumentin sarjan. Katsoimme Oulussa vietettyjä kouluvuosia kuvaavan elokuvan Muisteja. Seuraavana päivänä ajoimme autolla Ouluun ja menimme katsomaan Petterin vanhaa kotitaloa, joka sijaitsee entisen piirimielisairaalan pihapiirissä, jossa hänen isänsä työskenteli ylilääkärinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti