Alkusyksystä istuin pitkästä aikaa iltaa muutaman minua nuoremman virkatoverin kanssa, jotka tekevät vielä työtä ministeriössä. Kohtasimme virka-ajan jälkeen Sociksella, Seurahuoneen alakerrassa olevassa pyöreässä baarissa. Puhuimme, muistelimme, marisimme ja nauroimme. Tällaisia iloisia iltoja on nykyään kovin harvoin. Viereisestä työhuoneesta minua varhemmin eläkkeelle jäänyt kollega sanoi aikoinaan kovin hyvin: "Kun lääkelaskut ylittävät ravintolalaskujen määrän, tiedät että olet elämän ehtoopuolella".
Tällaiset illat ovat sekä minulle että vielä virkojaan hoitaville antoisia. Kollegat voivat valittaa estoitta, mutta myös nauraa kaikille vuosien aikana tapahtuneille hassuille sattumuksille. Minä olen hyvä ja luotettava kuuntelija ja myötäeläjä, sillä tunnen ministeriön elämän ja tavat. Kuulen itse puolestani tuoreet juorut ja pysyn ajan tasalla organisaatio-, johtamis- ja nimityskulttuurien kehittymisessä.
Toin mukanani tapaamisen palan virkamieskulttuuria sadan vuoden takaa. Olen viime aikoina seulonut äitini suvun arkistopapereita, ja siksi taskussani oli kopio äitini isänisän 60-vuotispäivällisen runomuotoisesta menusta vuodelta 1915. Hän työskenteli uransa parikymmentä viimeistä vuotta Koulutoimen ylihallituksessa (myöhemmin Kouluhallitus) ja jäi eläkkeelle 70-vuotiaana vuonna 1926. Virkatoverit olivat järjestäneet Seurahuoneella Catelle - jolla nimellä he Pappaa kutsuivat - iloiset syntymäpäiväjuhlat. Sali näyttää kuvassa kovin samanlaiselta kuin tänään, tosin silloisten ruokapöytien sijaan lattian täyttävät nyt pienet baaripöydät.
Meitä ilahdutti myös naispuolisten virkatovereiden Catelle kirjoittama onnitteluruno:
Hallituksen virkanaiset
Viroissansa moninaiset
Sihteeriänsä nyt muistaa
Vaikkei runo tahdo luistaa
Tuovat siis pienen tervehdyksen
Merkiks´ keskinäisen ymmärryksen.
Seuraavalla viikolla jatkoin seulontatyötäni Suvilahdessa ja löysin virkatovereiden äitini isälle kirjoittaman runon kun hän jäi eläkkeelle 68-vuotiaana vuoden 1955 lopussa. Isoisäni ehti palvella opetusministeriössä lähes kolmekymmentä vuotta, joten kollegat oppivat tuntemaan hyvin hänet ja hänen tapansa. Lempinimeä he eivät kuitenkaan osanneet hänelle keksiä, sillä häntä kutsutaan ministeriön läksiäistilaisuuden runossa poikakoulujen ja armeijan tapaan sukunimellä.
Orvoks´ Opetuksen "bandy"
pakosta nyt jää,
konsa joukon parhain dandy
poies häviää.
Kuka nyt voi kertoo meille
mitä, missä, milloin,
kun ei enää juhlateille
astu Castrén illoin.
----------
Mutta ilo "linnassamme"
olkoon illan tunnus,
vaikka sydän rinnassamme
onkin kuni punnus.
Kaikki tämä kertoo virkatoveruudesta ja lämmöstä, joka vaatii syntyäkseen vuosia ja vuosikymmeniä. Tässä nyt jo katoavassa pitkien työ- ja virkatoveruuksien maailmassa kollegat tulivat tutuiksi hyvässä ja pahassa. En tiedä voiko tällainen tuntemus kasvaa pätkätöiden ja vaihtuvien työpisteiden ketterissä organisaatioissa. Itse riimittelin eläkkeelle jääville virkatovereille runotekstiä vielä tällä vuosituhannella, mutta en tiedä pääsenkö koskaan arkistojen seulonnassa niin pitkälle, että löydän tätä melko tuoretta omaa virkamieslyriikkaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti