Amerikkalainen unelma

Ystävälläni ja pitkäaikaisella tiskaajatoverillani Cailla oli nuoruudessaan ylivertaisen tyylikäs, tummanpunainen ja samettikankainen takki, jonka hän oli saanut isältään käyttöön. Takkiin oli kirjailtu nimi Larry, sillä tällä nimellä Lassi-isää oli kutsuttu kun hän opiskeli 1940-luvun lopussa Phillips University:ssä USA:ssa. Siis aito college-takki Suomessa, jossa oli saatavilla lähinnä Mattisen tehtailla valmistettuja jenkkituotteita.

Toivoin itse että saisin jostain samanlaisen vaaleanruskean takin kuin Bob Dylanilla oli The Freewheelin´ lp:n kannessa. Amerikkalainen unelmani meni kuitenkin vielä tätä pitemmälle. Haaveilin että pääsisin New York:iin ja kulkisin pitkätukkainen tyttöystävä kainalossa johonkin klubiin kuuntelemaan Peter, Paul ja Mary:ä sekä Joanna Baez:ia. Haavet olivat haaveita, ja oikeasti tiesin, että tähän ei ollut mitään mahdollisuuksia. En saisi mistään rahaa tällaista matkaa varten ja lisäksi luin pitkää saksaa, joten Cai joutui usein kääntämään minulle Dylanin tekstejä.

Takkihaave ratkesi kun opiskeluvuosina olin kahden viikon työkeikalla Ruotsissa. En saanut tietenkään mitään aitoa jenkkirotsia, mutta kuitenkin hyvän ruotsalaisen feikin. Se oli urheilullinen ja vetoketjullinen pusakka, jossa oli toppavuori sekä resorit hihansuissa ja käänteissä. Takki oli mainio ulkoiluasu lasten kanssa keväisin ja syksyisin.

Viikko sitten löysin suutarireissulla Itiksessä melkein samanlaisen vaaleanruskean pusakan hyvin kohtuulliseen hintaan. Takin koossa oli riittävästi x-kirjaimia ja laadun takeena oli merkki: Original James since 1959. Kun panin takin päälle, tunsin sen energisoivan vaikutuksen. On varmaa että panen tämän takin päälle kun lauantaina lähden kannustamaan tyttärenpoikaa jalkapalloturnauksessa.

New York:iin olen päässyt yhden kerran, runsaat viisi vuotta sitten. Sikäläistä tyttöystävää en enää tarvinnut, sillä vaimoni oli ollut kainalossani jo yli kolmekymmentä vuotta. Hänen ja ystäviemme kanssa kiersimme taidemuseoita, jazzklubeja ja ravintoloita. Kuljimme puistoissa ja kaduilla sekä ajoimme keltaisilla takseilla ja metrolla. Viihdyimme kaupungin rennossa ja vilkkaassa mutta toimivassa ilmapiirissä.

Tuon matkan aikoihin luin mieltäni kuohuttaneen puheenvuoron, jonka Teiniliiton aikainen nuorempi tuttavani Ben Zyskowicz oli pitänyt eduskunnan suuressa salissa. Hänen mukaansa vasemmiston nuoret kansanedustajat ovat äidinmaidossaan imeneet Amerikan vastaisuuden. Voi hyvät hyssykät! Minä olen aina pitänyt Beniä taitavana, osaavana ja hyvämuistisena poliitikkona, mutta hänelläkin taitaa olla mustia kohtia muistissa. Kun on koko elämänsä kiinnostuneena ja iinnostuneena kuunnellut, lukenut ja katsellut suuren Amerikan levyjä, kirjoja ja elokuvia sekä ihaillut monia amerikkalaisia, tuntuu tällainen arvio kasvatusperiaatteista hyvin vieraalta ja oudolta.

En ainakaan itse muista kulkeneeni lasten kanssa paksussa ja mustassa neuvostopalttoossa, kuunnelleeni balalaikkamusiikkia hipoissa ja haaveilleeni kesätyöstä kolhoosissa sekä kertoneeni lapsille miten Neuvostoliitto pian ohittaa kaikilla aloilla USA:n. Luin kyllä lapsille Uspenskin Fedja-setää, mutta ilman sen lukemista jokaisen lapsen elämä jää vajaaksi. Ja lisäksi se on ollut oiva lisä Aku Ankan ja Tammen kultaisten kirjojen täyttämään lastenhuoneeseen.